Neljännen jalustan veistokset

Trafalgarin aukio Lontoossa on maailman keskeisten suurkaupunkien keskeisistä paikoista mitä keskeisin. Siellä on monenlaisia veistoksia. Jostakin syystä aukion luoteiskulmassa on melko kookas veistosjalusta, jossa ei ollut mitään vuosina 1841-1999.

Sitten tyhjästä veistosjalustasta tuli haaste nykytaiteelle. Jalustalle on asennettu vuoden tai kahden ajaksi kerrallaan johtavien taiteilijoiden teoksia. Teosten valinnan suorittaa komissio, jolla on juhlallinen nimi: Fourth Plinth Commissioning Group.

Paikalle sijoitettiin vuonna 2005 brittiläisen kuvanveistäjän Marc Quinnin veistos. Se kuvasi täysin alastonta, raskaana olevaa vammaista naista. Veistäjän mallina oli kuvanveistäjän ystävä, taiteilija Alison Lapper. Vammaisjärjestön edustaja kehui teosta voimakkaaksi ja vangitsevaksi, mutta eräs kriitikko ohitti sen ”melko rumana”.

*

Seuraavaksi jalustalle nostettiin saksalaisen kuvanveistäjän Thomas Schütten Model for a Hotel 2007. Värillisistä laseista rakennettu 21 kerroksisen hotellin arkkitehtoninen konstruktio on tarkoitus pitää paikalla vuoteen 2009 asti. Teosta on kehuttu onnistuneeksi varsinkin yöllä ja kansa kastoi sen puluhotelliksi.

*

Lontoon pormestari ja Englannin taiteen keskustoimikunta rahoittavat tätä kuvanveisto-ohjelmaa, jonka tarkoituksena on esittää nykytaiteen teoksia ja herättää keskustelua julkisesta kuvanveistosta. Se julkaisee verkkosivua The Fourth Plinth, jossa teoksia esitellään ja jossa voi lausua mielipiteitä teoksista.

Komissio julkaisi kilpailun, jonka valinnat se julkaisi tiistaina. Valittujen taiteilijoiden ehdotusten voittaja julistetaan keväällä ja nostetaan jalustalle Thomas Shütten teoksen jälkeen vuonna 2009.

Jeremy Dellerin ehdotus The Spoils of War eli sodan tuhoja on muistomerkki tuntemattomalle siviilille. Se esittää räjäytettyä autoa.

*

Kohutaiteilija Tracey Eminin veistosluonnoksessa nimeltä
Something for the Future on sijoitettu pylvään nokkaan joukko suloisia nelisormiangusteja. Emin sanoo olleensa kiinnostunut Etelä-Afrikan Kalaharin autiomaassa asuvien nelisormiangustien sosiaalisesta elämästä jo muutamien vuosien ajan. Hän väittää huomanneensa, että aina kun Britannian kansakunta on kriisissä (esimerkiksi prinsessa Dianan hautajaisten jälkeen), sitä seuraa ohjelma televisiossa nimeltä Meerkats United eli yhdistyneet nelisormiangustit.

*

Antony Gormley ehdottaa, että yleisö miehittäisi neljättä jalustaa ympäri vuorokauden. Vapaaehtoiset voisivat seisoa sillä tunnin kerrallaan. Vuodessa tarvittaisiin 8 760 vapaaehtoista. Gormleyn teoksen visuaalinen rakenne näyttää koostuvan putoamissuojasta.

*

Anish Kapoorin ehdotus Sky Plinth eli Taivasjalusta on ehdotuksista paras ja melko varma voittaja. Kiiltäviin ja heijastaviin metalliesineisiin viime vuosina keskittynyt intialaissyntyinen brittitaitelija taitaa olla julkisen nykytaiteen mittavimpia nimiä. Hänen läpimurtonsa kiiltävillä objekteilla tapahtui Chicagossa suurella Cloud Gate teoksella vuonna 2004. Kapoorin luonnoksissa on viisi kuperaa peiliä, jotka on sommiteltu jalustaan. Kapoorin taiteen teemahan on esineiden dematerialisointi.

*

Afrikkalaistaustaisen Yinka Shonibaren luonnos Nelsonin laiva pullossa esittää suurta lasipulloa, jonka sisällä on koristeellisin purjein varustettu vanha laiva, Trafalgarin taistelun kunniaksi.

*

Taiteilijanimellä Bob & Roberta Smith (Roberta Smith on The New York Timesin taidekriitikko) esiintyvä brittitaiteilija haluaisi nostaa jalustalle rauhaa julistavan konstruktion otsikolla Faîtes L’Art, pas La Guerre (Make Art, Not War).

*

Neljännen jalustan ohjelma on kiinnostava monella tavalla. Julkisen veistostaiteen asemahan nykytaiteessa on ollut hieman epämääräinen, kun materiaalit ja taidekäsitys ovat olleet jatkuvassa modernismin muutoksessa. Tästä jokainen voi varmistua vaikkapa vertaamalla Neljännen jalustan teoksia Trafalgarin aukion ratsastajapatsaisiin ja muihin vallan symboleihin.

Toiseksi se kertoo brittien innostuksesta debatteihin myös taiteen alalla. Kun paikka ei ihan syrjässä ole, ohjelma antaa valtavan haasteen nykytaiteelle. Vaikuttaa siltä, että Lontoo on ottamassa yhä määrätietoisemmin maailman taiteen pääkaupungin asemaa New Yorkilta.

Oululainen tragedia

Kävin ennen joulua pikaisesti Oulussa ja huomasin kävellessäni Aseman suunnalla, että Pakkahuoneenkadulla Martti Mäen suuren seinämaalauksen kohdalla ammotti tyhjä aukko. Rakennus jossa maalaus oli ollut, oli purettu ja viereisen talon vanhassa seinässä luki "KANSAN TAHTO", joka on vanha oululainen sanomalehti.


Maalausta alettiin tuhota elokuussa 2007, koska se oli osa purettavan rakennuksen päätyseinää. Martti Mäki maalasi sen kahdessa osassa vuosina 1990 ja 1991. Sen pinta-ala oli yli sata neliömetriä.

Teoksen tuhoutuminen sai mieleni surulliseksi. Siitä oli tullut minulle läheinen sen syntyajoista asti. Olin tottunut ajattelemaan sitä kuin vanhaa ystävää.

Kun läheinen henkilö poistuu elämästä, on tapana ajatella hänen merkitystään. Kun havainnon kohde poistuu havaintokentästä, sen mielikuva muuttuu. Maailmasta poistunut taideteos on paitsi vainaja, myös myytti.

Minkälaiseen maailmaan tuo seinämaalaus syntyi? Sen syntyaikoihin maailmassa koettiin niin suuria muutoksia, että niiden mittasuhteiden käsittäminen omana aikanaan oli mahdotonta. Vallankumouksia, mullistuksia ja kumouksia seurattiin ja niistä keskusteltiin kyllä muun muassa lähistöllä olevissa ravintoloissa iltaa istuttaessa, mutta niiden seurausten ymmärtäminen oli samanlaista kuin suuren maalauksen katseleminen lähietäisyydeltä. Näkyi ääriviivoja, värejä, muotoja, tapahtumia ja oli jopa erottavinaan jonkinlaisen hahmonkin siellä täällä, mutta historiallisten seurausten käsittäminen oli yhtä mahdotonta kuin olisi estetty katselemasta maalausta kauempaa.

Suuria maalauksia alettiin näyttää 1800-luvulla ihmisille maksusta. Niitä kierrätettiin Euroopan eri suurkaupungeissa ja sellaista varten saatettiin rakentaa rakennus, jota kutsutaan dioraamaksi.

Panoraama on leveä maalaus, mutta tämä oli korkea kuin tietokoneen pystysuunnassa vieritettävä verkkosivu. Pysty- ja vaakavieritystä suorittivat katsojan niskalihakset.

Elämä on palamista seinämaalauksen pinta-ala oli paljon suurempi kuin kuuluisa eurooppalainen tragedia, Théodore Géricaultin Medusan lautta. Géricault maalasi Medusan lauttansa kankaalle, Martti Mäki maalasi seinämaalauksensa kuivalle laastille.

Heitin joskus lumipalloja maalausta kohti jonain kevättalvisen aamuyön hetkinä, sään ja tunnelman ollessa suotuisa. Tähtäyspisteinä olivat tietysti ne, joihin normaali utelias silmä tarttuu, tähtäsin tavallisesti miehen siitintä ja naisen rintaa. Tiesin, että maalaus kestäisi tällaiset pienet läimähdykset. Olin nähnyt syksyllä 1990 Martti Mäen maalaavan teosta ja huomasin, kuinka syvälle maali imeytyi rappaukseen.


Valkoisen lumipallon moksahtaessa seinämaalauksen lämpimiin väripintoihin sain kummallista tyydytystä siitä, että olin ikään kuin osallistunut ja päässyt astetta syvemmälle teokseen. Tavallisesti taideteosten koskettaminen kielletään ja niitä pommitetaan vain katseella. Tällaiset hämärät yölliset performanssit, joissa heitin lumipalloja maalauksen kahta puolustuskyvytöntä ja alastonta, jäykkänä seisovaa hahmoa kohti, olivat ehkä omituinen teko. Mutta ne olivat myös yöllistä interaktiota, vuorovaikutusta katsojan ja teoksen välillä.

Ei ollut kyse mädistä tomaateista eikä kananmunista, joita heitetään siksi, että heittämisen kohteesta ei pidetä tai sitä vihataan. Ainakin minä heitin lumipalloja seinämaalaukseen siksi, että pidin siitä. Pidin siitä, kuten taiteen rakastaja rakastaa teosta, hellästi katselemalla, tutkimalla sitä mielessään, pohtimalla sen ympäristöä.


Robert Hughes totesi Medusan lautasta, että se kertoo epätoivosta, hylkäämisestä ja toivosta. Kyseessä on metafora, jonka totesi jo Géricaultin aikalainen, historioitsija Jules Michelet kirjoittamalla: "Koko yhteiskuntamme on lastattu Medusan lautalle."

Mistä Elämä on palamista kertoi? Se kertoi myös toivosta, luottamuksesta ja yhdessäolosta, parisuhteesta. Arkadinen veistos seisoo suorana, käden puristettuina nyrkkiin sivuille. Arkadisen ajan veistoksissa henkilön toinen jalka on edessä. Elämä on palamista –maalauksessa asento on jäykkä, kädet löysässä nyrkissä sivuilla ja jalkoja ovat tulleet korvaamaan puun juuret.

Ainakin maalauksen oikealla puolella ollutta mieshahmoa voisi kutsua arkaaiseksi hänen hymynsä takia. Arkaaisen hymyn alkuperä on savesta tehdyissä malleissa, muoteissa. Arkaainen hymy, jossa suupielet ovat hieman yläviistoon, on myös arvoituksellinen, mystinen, ehkä ylimielinen. Arkaaisen hymyn psykologia ihastuttaa sivuuttamalla, se on poissaolon ilme.

Oopperan mediashow

Oopperan välitystekniikat lisääntyvät. Uusia välitysmuotoja ovat olleet oopperan internet-streamaukset ja lataukset, DVDt, ja maksutelevisio.

Näitä välityskeinojahan esitetään tavallisesti kotiteattereissa, mutta uudeksi esityspaikaksi ovat tulossa elokuvateatterit. New Yorkin Met eli Metropolitan ooppera on ollut tässä edelläkävijä, mutta Washingtonin kansallisooppera välittää esityksiä yliopistokampuksille, Milanon La Scala esittää lähetystensä uusintoja Yhdysvaltain teattereissa ja Lontoon Royal Opera suunnittele myös elokuvateatteriesityksiä.

Joulun alla Daniel J. Wakin kertoi The New York Timesissa, että Metropolitanin ooppera on saamassa kilpailijan Yhdysvaltain länsirannikolta, kun San Franciscon ooppera ilmoitti joulukuussa aloittavansa maaliskuussa elokuvateatteriesitykset. Näissä tullaan käyttämään digitaalista formaattia, jota on alettu käyttämään yhä enemmän Hollywoodin näytelmäelokuvien esittämisessä.

San Franciscon oopperatalo ilmoitti joulukuussa, että se lähettää kuuden oopperan esitykset vuosittain maaliskuusta alkaen ulottaen showt 200 teatteriin. Metin vastaava operaatio alkoi vastaavilla lukumäärillä, mutta sen esitykset ulottuvat nyt 600 kankaalle välittäen kahdeksan vuosittaista produktiota. Artikkelissa haastateltu oopperan johtaja näkee että kyseessä on läpimurto.

Tässä olisi varmaan ainesta uusiutumiseen Kansallisoopperassakin, jonka pitäisi olla valtakunallinen oopperatalo. Milloin esimerkiksi Rovaniemen elokuvateatterissa nähdään kansallisoopperaa?

Blockbusterit herättävät poliittisia intohimoja

Jo pitemmän aikaa on veikattu taiteen ja politiikan tulevan ajankohtaiseksi teemaksi kulttuurissa. Näiden kahden kulttuurin alan yhteen sitominen näyttääkin olevan ajan henki.

Se ei kuitenkaan ole enää nostalgista ironiaa, vilpitöntä halua parantaa maailmaa tai pohtia yhteisiä asioita. Taidetta on taas alettu käyttämään myös politiikan välikappaleena. Ollaanko nyt laskeutumassa alas kylmän sodan aikaisiin ”mielten ydinsuojiin”?

Politiikka rämpii Venäjän kansainvälisiin kulttuurisuhteisin. The Guardian kertoo tänään pitkin syksyä pallotellusta venäläisestä, noin sadan teoksen näyttelystä, joka ei ole saanut lainasopimusta Lontoon National Galleryyn. Tammikuussa avattavaksi suunnitellun näyttelyn piti käsitellä 1900-luvun alun modernia taidetta ja venäläistä avantgardea neljästä Venäjän johtavan taidemuseon kokoelmasta.

Näyttelystä vastaavat venäläiset viranomaiset ilmoittivat, että he eivät ole vakuuttuneita siitä, että kaikki teokset palautettaisiin takaisin Venäjälle Lontoosta. Totta on, että joidenkin näyttelyssä olevien teosten omistukset ovat epäselviä. Mutta yhtä totta on myös, että sama näyttely on syksyn ajan ollut esillä Düsseldorfissa. Kyseessä on kansainvälisen kaliiberin megashow, jonka sopimukset on varmasti tehty ammattitaidolla. Jokainen joka tietää vähänkään suurista kansainvälisistä taidenäyttelyistä, voi arvata, että mistään teosten palauttamattomuudesta ei voi olla kyse.

Englannissa arvellaan, että kyseessä on venäläisten kulttuuriviranomaisten halu miellyttää Kremlin hallintoa. Venäjä ei ole halunnut luovuttaa Englantiin Alexander Litvinenkon murhan selvittelyä varten tapauksen Britannian päätekijäksi arveltua Andrei Lugovoita. Viime viikolla Venäjä ilmoitti sulkevansa British Councilin toimistot Pietarissa ja Jekaterinburgissa.

Venäjän lihastenpullistelu näyttää koskevan hyvin monenlaisia aloja, olipa kyse sen energiavaroista tai taidekokoelmista. Venäjä sai viime vuonna kerättyä poliittiset ja taloudelliset pisteensä Ukrainan kaasukiistassa. Ehkä Kreml saa kerättyä myös pisteensä tästä riidasta ja Lontoo saa blockbusterinsa.

* *

Blockbusterit eli megaluokan taidetapahtumat keräävät poliittisia intohimoja myös meillä. Valtiosihteeri, keskustapuoluelainen ja pääministeri Matti Vanhasen avustaja Risto Volanen, kirjoitti ”yksityishenkilönä” Helsingin Sanomiin 18.12. 2007 otsikolla ”Totalitarismin nousu estettävä”. Volanen tiivistää:

”Suurten ikäluokkien nuoruudessa aikakauden suurten kysymysten moraalinen puoli lakaistiin maton alle. Suomessa johto ei ottanut selkeää kantaa Tšekkoslovakian miehitykseen. Meillä laajempi reaktio New Yorkin terrori-iskuun oli hidas ja epäselvä. Viime vuosina monet 1970-luvun taistolaiset ovat parhaansa mukaan romantisoineet aikaa, jolloin he pukivat ylleen DDR:n nuorisoliikkeen univormun.

Sitä pyykkiä ei ole pesty. Meilläkin näyttää viriävän uudelleen totalitäärinen juonne, jossa luokka, ryhmä tai yli-ihminen voi olla arvokkaampi kuin ihmishenki. Siinä kukin omalla tavallaan väittää omistavansa korkeamman edun tai totuuden, joka oikeuttaa ottamaan ihmishengen tai lain omiin käsiin.”

Volanen toimi kuin entinen musiikkikriitikko, joka kirjoitti kritiikin konsertista, joka oli peruttu. Hän ei nähnyt Tuntematonta sotilasta Kansallisteatterissa, eikä edes analysoimaansa Kristian Smedsin ohjaamaa näytelmää Kajaanissa.

Kyseessä on ilmeisen poliittinen kirjoitus. ”Totalitarismin” vastustuksesta saa hyvän aiheen oikeistokeskustalainen hallitus, sillä viholliset ovat käyttökelpoisia. Volanen on huomannut sen vanhan asian, että elämä ei ole mahdollista ilman vastakkainasettelua. Kun sosiaalidemokraattista hegemoniaa ei voi enää käyttää virallisena kaverina valtion hoitamisessa, on siirryttävä askelta konservatiivisempiin äänensävyihin.

Pystyykö Volanen keräämään poliittiset pisteet hallituksen piikkiin samalla tavalla kuin Putin kerää pisteitä Venäjän piikkiin? Mittasuhteet ovat erilaisia, mutta yhteistä on riitely vanhasta aiheesta: taiteesta ja politiikasta.

Nyt se taas alkaa. Ehdittiinhän vapauden aikaa elääkin 1990-luvun alusta, kun kylmä sota loppui.

Melancholia ja Viipurin Akropolis

Jos koen jotain hyvin kiinnostavaa tai jännittävää, korvani yläreunat tuntuvat supistuvan. Korvani supistuvat hyvin harvoin. Washingtonin National Galleryn eräässä museosalissa tapaamani Anselm Kieferin teos Melancholia sai keväällä 1995 korvani yläreunat supistumaan. Se sai myös selkäni kananlihalle. Tiedättehän tuon kuuman vilunväristyksen, joka ulottuu niskakarvoihin ja saa ne pörhistelemään.

Anselm Kieferin Melancholia, 1990-1991 on lyijyä ja kristallia ja se sai korvani suipistelemaan.

Tänä syksynä korvani suippenivat uutisesta, jonka mukaan Pietarin Eremitaasi kunnostaa Viipurin taidemuseon. Itse museo on rakennus, joka saa paksukorvaisemmankin yläosat terävöitymään. Se sijaitsee korkealla mäellä Pantsarlahden kaupunginosassa, josta on näkymä Viipurinlahdelle.

Arkkitehti Uno Ullbergin suunnittelemasta, vuonna 1930 valmistuneesta rakennuksesta ei oikein voi sanoa, onko se klassismia vai funktionalismia. Se on täyspainoisesti molempia. Kaunis pylväikkö ja sisäpiha, jota reunustavat rakennukset ovat mestarillinen sommitelma.

Viipurin taidemuseo on tässä nimetty taidehalliksi. Kuva on varmaan 1930-luvulta.

Eremitaasilla on filiaalit eli satelliittimuseot Lontoossa, Las Vegasissa, Amsterdamissa ja Kazanissa. Nyt sellainen on myös Viipurissa. Miten Helsinkiin saataisiin moinen?

Maailman suurimman taidemuseon satelliitit toimivat käsittääkseni sillä periaatteella, että vain hyvin pieni osa niiden kokoelmista voidaan esittää museotiloissa. Taidetta kierrätetään ja lasvegasilaisilla ja viipurilaisilla on mahdollisuus nauttia hienoista kokoelmista.

Asia on hyvä niin viipurilaisille ja koko Leningradin alueelle, kuin suomalaisille turisteillekin. Muutaman vuoden päästä pääsemme ihailemaan Viipurin Akropoliin aarteita.

Taidekasvatus Britanniassa: Viisi tuntia viikossa

Vanessa Thorpe ja Nicholas Watt kertovat The Guardianin artikkelissa tänään, että Britannian kouluja kehotetaan tekemään taiteen kokemisesta oleellinen osa lapsuutta.

Jokaisella lapsella tulee olemaan mahdollisuus kokea taiteita suoraan, osana jokapäiväistä koulunkäyntiään, vakuuttaa maan hallitus tällä viikolla.

Ministerit toivovat, että tämä radikaali liike nostaa taiteiden kasvatuksen asemaa ja auttaa korostamaan sen tärkeyttä lasten kehityksessä. Jokaiselle lapselle annetaan mahdollisuus siihen, että luovuus on osa heidän lapsuuttaan, sanoo kulttuuriministeri James Purnell.

Tarkoituksena on sallia kaikille lapsille osallistuminen ammattimaisesti järjestettyyn musiikin, tanssin ja kuvataiteiden opetukseen. Kyse on halusta vaikuttaa luovien teollisuuksien kasvavaan vaikutukseen maan taloudessa, johon tukea lisätään vähittäin.

Childrens Plan nimisessä taidekasvatusohjelmassa tullaan ilmoittamaan, että hallitus haluaa edetä kohti viiden viikkotunnin kulttuuriopetusta, jotta se vetäisi vertoja urheilun tarjontaan, ja antaisi lapsille madollisuuden kehittyä sekä kriittisenä yleisönä että tekijänä. Kulttuuriministeri haluaa, että koulut kävisivät useammin gallerioissa, museoissa ja esityksissä.

Viime viikolla kulttuurijohtaja Richard Eyre varoitti Observerissa, että Britannia on pudonnut eräänlaiseen ”sosiaaliseen apartheidiin”, jossa vain etuoikeutetut nuoret pääsevät helposti korkeakulttuurin pariin.

Yksityiskoulussa kasvatettu kulttuuriministeri vastasi tähän, että ”Tunnistamme sen, että emme halua apartheidia yksityiskouluissa ja valtionkouluissa olevien välille."

Koulutuksesta vastaavan ministerin mukaan taidekasvatus on uuden kasvatuksen kymmenvuotissuunnitelman huomiota herättävin osa. Lasten kehitystä tarkastellaan kokonaisvaltaisesti eikä vain keskittymällä erikseen kouluihin, urheiluun, taiteisiin ja terveydenhoitoon.

Maan kasvatuksesta vastaavia viranomaisia huolestuttavat eniten lapsille suunnattu alkoholimainonta, nuorten tyttöjen seksualisaatio ja lasten elämän kaupallistuminen.

Sähköposti yhdistystoiminnassa

Sähköposti on hyvä apuväline yhdistystoimintaan. Oikein käytettynä se voi tehostaa yhdistyksen päätöksentekoa, lyhentää kokousaikoja ja selkeyttää tiedonkulkua yhdistyksessä.

Seuraavassa muutamia ohjeita, joiden noudattamista olen kokenut tärkeäksi, toivottavasti niistä on apua. Osa neuvoista on varmaan sinulle tuttuja, mutta niiden kertaus ei ole varmaankaan pahasta.

Sähköpostiosoitteet

Anna yhdistykselle vain yksi sähköpostiosoite. Osoitteen pitää olla sellainen, johon tulevaa postia pystyt seuraamaan aktiivisimmin ja johon pystyt vastaamaan nopeimmin.

Voinko käyttää työpaikkani sähköpostiosoitetta? Totta kai. Työnantaja ei saa lukea postiasi, se kuuluu sinulle. Tärkeintä on käyttää sitä osoitetta, johon saapuvaa postia pystyt parhaiten seuraamaan ja nopeimmin vastaamaan.

Sähköpostikansio

Perusta yhdistyksen jäseniltä tulevalle postille oma kansio, johon kaikki viestit tulevat. Katso sähköpostiohjelman ohjeista, miten uusi kansio perustetaan ja miten tuleva posti siihen saadaan poimittua. Jos toimit useissa yhdistyksissä tai yhteisöissä, perusta oma kansio jokaiselle.

Tarkkaile kuitenkin aina ohjelmasi pääkansiota, jos sinne on saapunut yhteisöpostia. Jos yhdistyksen postia on eksynyt muihin kansioihin, siirrä ne omaan lokeroonsa. Jotkut tarkkailevat myös roskapostikansiotaan, koska roskapostin riesa on se, että suodatus tekee koko sähköpostiviestinnän epävarmaksi.

Vastaaminen

Voit vastata postiin kahdella tavalla: joko ”Vastaa” tai ”Vastaa kaikille”. Jos sama kirje tulee useille yhdistyksen jäsenille, esimerkiksi työryhmälle tai hallitukselle, on parasta käyttää ”Vastaa kaikille” vaihtoehtoa. Voit tarkistaa asian sähköpostiohjelman ”Aihe” –tiedoista, jossa on lueteltu myös niiden henkilöiden osoitteet, joille viesti on lähetetty.

Jos joku yhdistyksen tai ryhmän jäsen lähettää viestin vain sinulle, kyse on yksityisestä kirjeestä, joka on vähän erilainen viesti kuin ryhmäjakelussa välitetty viesti. Yksityisviesti kuuluu kirjesalaisuuden piiriin, vaikka se on ihan samanlainen kuin ryhmäjakelukin.

Selvyyden vuoksi tai siksi, että vastaanottajien ei tarvitse tarkistaa, onko kyseessä yksityis- vai ryhmäviesti, on hyvä mainita asia jo kirjeen alussa, esimerkiksi: ”Hyvät silta-hankkeen suunnittelijat” tai ”Hei XX:n johtokunnan jäsenet” tai muuta sellaista. Sama asiahan ilmaistaan byrokratioissa aina kirjeen alussa olevalla maininnalla ”jakelu:”.

Jos mahdollista, vastaa viesteihin mahdollisimman nopeasti. Jos kaikilta ei vastausta erikseen pyydetä, älä vastaa jos sinulla ei ole mitään sanottavaa asiaan.

On loukkaavaa:

• kirjoittaa kirjeen saavan henkilön nimi pienellä kirjaimella
• olla vastaamatta kirjeeseen, johon erityisesti pyydetään vastausta

Tee itsellesi allekirjoitus, joka ei ole viittä riviä pitempi.

Lähettäminen

Sähköpostiviesteihin pätee sama asia kuin muuhunkin viestintään: ei riitä, että lähettää viestin, lähettäjän on varmistettava että se menee perille. Jos palvelin ei toimi tai jotain muuta häiriötä viestin välittämisessä on, siitä tulee tavallisesti ilmoitus sinulle.

On varsin tavallista, lähettäjä unohtaa lähettää liitteen, vaikka mainitseekin tekstissä niiden lähettämisestä. Tarkasta siis, onko viesti lähtenyt liitteen kanssa.

On kohteliasta mainita, millä ohjelmalla liite on tehty tai mikä tiedostoformaatti on kyseessä. Esim. ”Lähetän tässä Word-liitteen...” tai ”Tässä pdf-liite...” tai ”Mukana seuraa jpg-kuva...”. Jos liitetiedosto on suuri, se luultavasti palautetaan sinulle, ja sinun pitää pakata liite. On myös kohtelaista mainita, jos liitetiedosto on suurikokoinen (esim. satoja sivuja oleva pdf-tiedosto tai iso kuvatiedosto).

Luottamuksellisuus ja päätöksenteko

Yhdistyksen sähköpostiviestit koskevat usein asioita, joita suunnitellaan. Ne eivät siis ole vielä yhteisesti päätettyjä asioita, joten ryhmäjakelunakaan tulleiden kirjeiden asioita ei kannata lähettää yhteisön ulkopuolisille eteenpäin.

Olisi suositeltavaa, että sähköpostia käytettäisiin vain päätösten valmisteluun ja asioiden suunniteluun. Itse päätöksenteko olisi parasta tehdä kokouksissa ”face-to-face” tilanteissa.

Jos kiireellinen tilanne niin vaatii, asiasta voidaan esimerkiksi keskustelun jälkeen äänestää sähköposteissa, mutta päätös on aina vahvistettava kokouksessa, jossa todetaan päätöksentekoprosessi ja joka kirjataan pöytäkirjaan. Puheenjohtajan tai sihteerin on kuitenkin varmistettava, että kaikki ne, jotka on nimetty esim. yhdistyksen johtokuntaan, saavat myös asiaa koskevat viestit ja mahdollisuuden osallistua. Jos asia käsitellään sähköpostin kautta, esimerkiksi enemmistöpäätös ei saisi vahvistaa, jos kaikki eivät ole olleet mukana päättämässä. Sähköpostia ei saa käyttää junttausvälineenä.

Tulevaisuus

Tulevaisuus tuo varmaan mukanaan yhdistystoiminnalle omat sähköpostiohjelmat. Esimerkiksi reaaliaikainen verkkokeskustelu eli chat saattaa olla hyvä vaihtoehto joissain tapauksissa, vaikka eräs yhdistystoiminnan tarkoitus lienee myös reaalihenkilöiden tapaaminen.

Olen odotellut jo jonkin aikaa WikiWiki tyyppisen tekstinkäsittelyohjelman tai editorin ilmestymistä yhdistystoiminnan tarkoituksiin, mutta ainakaan minula ei vielä kokemusta sellaisesta ole. Wikieditorit ovat vähän samanlaisista tekstin yhteiskirjoittamisesta kuin Wikipediassa, mutta yksinkertaisempia ja vain rajatulle piirille, esim. yhdistyksen johtokunnalle tarkoitettuja ohjelmia. Ohjelmaan voivat kirjoittaa valitut henkilöt ja kaikki muutokset, muokkaukset, lisäykset ja poistot kirjautuvat ohjelman avulla.

Olisihan tällainen mainio apuväline esim. vuosikertomusten, lausuntojen, suunnitelmien ynnä muiden asiakirjojen yhteiskirjoittamiseen.

Herättikö tämä juttu ajatuksia? Onko sinulla uusia ideoita aiheesta sähköposti ja yhdistystoiminta?