Kuulumisia, lukemisia ja näkymiä New Yorkista

Muistattehan Vitaly Komarin ja Alexander Melamidin. Moskovalainen taiteilijakaksikko potkittiin aikoinaan kotimaastaan Neuvostoliitosta poliittisina toisinajattelijoina, koska heidän maalauksensa olivat liikaa järjestelmälle. Taiteilijat matkustivat Israelin kautta Yhdysvaltoihin. He tulivat tunnetuksi kansainvälisissä taide-esiintymisissä käsitetaiteellisine tempauksineen, muun muassa Ars 95:ssä esillä olleella hauskalla ihmisten taidevalintoja käsittelevällä kartoituksellaan.

Kaksikon lähes 40 vuotta jatkunut yhteistyö lakkasi 2004. Komar on jatkanut osallistumistaan taidenäyttelyihin, mutta Melamidista ei ole kuulunut mitään. Carol Kino kertoo The New York Timesissa, että Mr. Melamid on ryhtynyt maalaamaan muotokuvia, joita on nyt esillä Detroitin nykytaiteen museossa. Kuuluisuuksien joukossa on muun muassa eräs Vatikaanin prelaatti ja muutamia rap-tähtiä. Melamid kertoo metsästävänsä muotokuviensa aiheiksi myös Venäjän oligarkkeja.

Manhattanin Chelseassa työhuonettaan pitävän taidemaalarin muotokuvat saavat melkoisen ”palstatilan” NYT:in verkkoversiossa. Artikkelin lisäksi lehti julkaisee spiikatun diasarjan ja Youtube-linkin 50 Cent rap-tähden videon aiheen tiimoilta.

Alexander Melamidin öljymaalaus rap-tähti 50 Centistä vuodelta 2005.

• Carol Kinon raportti Alexander Melamidin muotokuvista.
• Kuvasarja muotokuvamaalauksista.
• 50 Centin video God Gave Me Style Youtubessa

New York Times julkaisi viikonloppuna myös multimediakuvia vasta avatusta New Yorkin Whitney biennaalista, joka järjestetään nyt kahdessakin paikassa yhtä aikaa. Kriitikko Holland Cotter arvioi ainakin kuvien perusteella paljon installaatioita sisältävän näyttelyn tiiviiksi ja mielistelemättömäksi. Kansainvälistä taidekenttäähän on luonnehtinut viime vuosina taloudellinen boomi, mutta talouselämän epävarmuuden myötä odotukset ovat madaltuneet. Cotterin mukaan aikaisempaan glamourin ilmapiiriin verrattuna tässä näyttelyssä tunnelma on vähemmän hohdokas, jopa arkipäiväinen.
Molemmissa New York Timesin artikkeleissa näkyy laatulehden pyrkimys uuteen, täysipainoiseen multimediajournalismiin. Whitney biennaalista julkaistaan useita 360 asteen panoraamakuvia ja spiikattuja kuvia näyttelyhuoneistojen linkitetyillä kaavakuvilla varustettuna. Molemmat kokonaisuudet tukevat kriitikon tekstiä tästä näyttelystä.

Hienoa toimitustyötä, josta saa havainnollisen käsityksen myös käsiteltävän asian visuaalisesta sisällöstä. Milloinkahan kotimainen kulttuurijournalismi pääsee vastaavalle tasolle?

Mika Rottenbergin instaalaatio Cheeese Whitney biennaalissa.

• Holland Cotterin arvostelu Whitney biennaaalista
• Vuorovaikutteinen kaaviokuva bienaaalinäyttelyn eri osista huomaa myös yläosassa olevat linkit "kerroksiin", joista pääsee 360 asteen kuviin.

Taidetta ja korttelipommeja

Tammikuussa 2005 jonotettiin Albert Edelfeltin näyttelyyn

Tammikuu 2005, Helsinki. Jono alkaa Ateneum-rakennuksen edestä ja jatkuu pitkälle sen Kaivokadun puoleiselle sivulle. Sadat ja taas sadat ihmiset jonottavat nähdäkseen Albert Edelfeltin 150-vuotisnäyttelyn. Ateneumin pyöröovi kieppuu ja väpättää imien rakennukseen tuhansia ja taas tuhansia. Talvisessa säässä eteisaulan matot täyttää vähitellen loska, hiekka ja kura. Valvojat, siivoajat ja muu henkilökunta on lopen uupunutta, rakennuksen vessojen kapasiteetti on äärimmillään. Taidemuseon käytävillä leijuu hiki, halpa hajuvesi ja pahanhajuinen rahvaan hengitys.

Syksyllä 2004 avattu Albert Edelfeltin 150-vuotisnäyttely keräsi vielä viimeisenä aukiolokuukautenaan 96 000 kävijää. Kun tammikuun lopussa laskettiin näyttelyn saldo, se oli 304 767 kävijää. Lukumäärä on valtava, vertasipa sitä mihin tahansa yleisöön – populaarikulttuurin tai korkeakulttuurin – yleisötapahtumaan, äänilevyyn, konserttiin, kirjaan tai elokuvaan. Se on 5,8 prosenttia koko maan silloisesta väestöstä ja 54,5 prosenttia pääkaupungin asukasmäärästä. Ja silti kyse oli yhdestä ainoasta, yhden taiteilijan taidenäyttelystä.

Blockbusterit syntyivät toisen maailmansodan aikana. Korttelipommit oli tarkoitettu tuhoamaan kokonaisia kaupunginosia. Myöhemmin blockbuster-sanaa alettiin käyttämään teatteriesitysten yhteydessä ja 1970-luvulla Star Wars sarjan aikoina alettiin puhua blockbusterelokuvista.

Myös taide sai osuman. Suomessa eräs kuvataiteen blockbustereista on vuodesta 1961 aika-ajoin järjestetty kansainvälisen nykytaiteen Ars-näyttely. Kaikki Arsit ovat olleet blockbustereita, niistä tuli massakulttuuria siinä missä Katri Helena, Danny, The Beatles, tai Led Zeppelin. Seitsemän Ars-näyttelyä on saanut liikkeelle yhteensä yli 860 000 kävijää. Ja kyse on taidenäyttelystä, joka käsittelee kansainvälistä nykytaidetta, ei pystymetsiä, järvenrantoja ja kukka-akvarelleja, vaan aihetta jonka kaikkien ennakkoluulojen mukaan pitäisi olla taiteenaloista mitä vaikeimmin ymmärrettävissä ja hankalammin sulatettavissa.

Maaliskuun ensimmäisellä viikolla 2008 pääkaupunkiseudulle osui kolme korttelipommia. Espoon Emma-museossa avattiin tiistaina Claude Monetin ja impressionismin vaikutuksia suomalaisessa taiteessa käsittelevä näyttely. Torstaina esiteltiin tiedotusvälineille suomalainen jugend-maalari ja jälki-impressionisti Pekka Halonen. Kolmas blockbuster osui Kiasmaan, jossa amerikkalainen taidemaalari, elokuvaohjaaja ja kiinteistönomistaja Julian Schnabel avasi maalaustensa näyttelyn.

Pekka Halonen on esillä Ateneumissa.

Alkaa kiihkeä väittely ja veikkaus. Saako Pekka Halonen yli yksi, kaksi vai kolme sataa tuhatta vierailijaa, se selviää elokuun lopussa. Claude Monetin maalausten katsojien määrää rajoittaa vain Espoon metron poissaolo ja Julian Schnabel kerää yleisöä Kiasmaan runsaasti.

Blockbusterit ovat olleet aina seuranamme. Esimerkiksi Albert Edelfeltin satavuotisnäyttely vuonna 1954 Ateneumissa sai 47 652 kävijää. Tuo korttelipommi oli vielä melko vaatimaton verrattuna 50 vuotta myöhemmin Edelfeltin saamaan yli kolmeen sataan tuhanteen kävijään. Blockbustereiden kasvu yhä suuremmiksi kertoo siitä, että myös niin sanottuun korkeakulttuuriin on tullut osa, joka muistuttaa massa- ja populaarikulttuuria. Ilmiötä nimitetään sanalla high-pop. (Jari Sedergren kertoo käsitteestä Sedis-blogissaan.)

High-pop ilmiö. Andy Warholin näyttely Royal Scottish Academyssä, Edinburghissa syksyllä 2007.

Blockbustereiden hilpeä, tuhoava voima ja ihanuus on siinä, että ne murskaavat käsityksiämme hiljaisista näyttelysaleista, tyhjistä gallerioista ja ylipäätään esoteerisuudesta, siitä että taide olisi suunnattu pelkästään pienille yleisöille.

Tällaisen kulttuurin piti olla kuollut ja kuopattu jo aikoja sitten - ainakin teoriassa. Miksi ihmiset menevät taidenäyttelyihin katsomaan kuvia, kun heidän kotinsa on niitä tulvillaan? Ja miksi katsoa Pekka Halosen japanilaisia zen-maalauksia muistuttavia pehmytjäätelömäisiä, lumisia mäntyjä yhä uudestaan, kun jokainen on ne jo kertaalleen nähnyt kuitenkin? Taidenäyttelyiden blockbuster-ilmiöhän on vastoin kaikkea television ja internetin meille syöttämää kertakäyttökatsomisen "katso-ja-heitä-pois" asennetta.

Blockbusterit eivät ole tavallista taidemaailmaa. Ne ovat oma maailma taiteen maailmassa, valtio taiteen valtion sisällä. Niillä on oma psykologia, sosiologia, markkinointi ja viestintä. Niitä varten tehdään paksuja näyttelykatalogeja ja elokuvia, niiden yhteydessä myydään museorihkamaa. Niiden avajaisissa juodaan valko- ja punaviiniä, kuten kaikissa muissakin avajaisissa sillä erotuksella, että blockbusterin avajaisissa saatetaan juoda näyttelyn omaa brändiviiniä.

Keskusteltaessa Kansallisteatterin Tuntemattomasta sotilaasta keskusteltiin kaikesta muusta kuin Kansallisteatterin Tuntemattomasta sotilaasta. Ars-näyttelyistä on aina keskusteltu kuin itse näyttelyssä ei teoksia olisi ollutkaan. Yleensä blockbustereiden vastaanotossa mopo karkaa käsistä. Ne ovat osa spektaakkeliyhteiskuntaa jossa kuuluisa on sama asia kuin hyvä ja tuloksia mitataan sadoilla, ei kymmenillä lehdistöosumilla.

Ja kuvaan kuuluu tuo akateeminen ja snobistinen, pitkin nenänvarttaan maailmaa katselevien lauma, jonka mukaan yli 50 000 katsojaa saavat taidenäyttelyt pitäisi kieltää. Ne vetävät mukaansa opportunisteja, joiden mielestä suosio on syntiä, eikä sen osoittaminen kuulu kirkkoon eikä taidenäyttelyyn.

Julian Schnabel selostaa taidettaan lehdistölle Kiasmassa.

Kolumnistille, "Kelta-Sanomien" toimittajalle ja naistenlehdelle blockbuster nousee siihen tasoon, jota kutsutaan yleiseksi keskustelunaiheeksi ja siihen isketään tavallisesti olemattomalla asiantuntemuksella. Korttelipommin säteilyvaikutus saattaa olla niin syvä, että sen katveessa kannattaa nostattaa otsikoita, skandaaleita ja kohuja, koska ne aina maksavat itsensä. Blockbuster voi liikuttaa niin suuria yleisömassoja, että usein myös poliittiset intressit heräävät. Edes taide ei ole viaton, eikä voi kiistää sitä tosiasiaa, että myös taidetta tehdään tänään sovitettuna ison pommin mittojen mukaan.

Suurten taidenäyttelyiden valmistelu ja esittäminen on kallista. Blockbustereiden rahoittamiseksi on kehitetty oma tuottaja-sponsori-markkinointi-viestintäketju. Miksi? Siksi, että niitä ylipäätään voidaan esittää. Taustalla ovat kaikkialla maailmassa tavalliset taidemuseoiden rahoitusongelmat ja se, että toiminnan täytyy näyttää tehokkaalta. Sponsorien lätkät taidenäyttelyissä eivät tee mistään taidemuseosta miljonääriä mutta voi, miten seksikkäiltä ne saavat ne näyttämään!

Yleisö ei sponsoroinnista juuri hyödy. Esimerkiksi maaliskuussa 2008 avattujen blockbustereiden lippujen hinnat ovat samat kuin tavallisestikin. Toisin kuin joskus aikaisemmin, matka-alennuksia tai majoitusetuja ulkopaikkakuntalaisille taidenäyttelyissä kävijöille ei myönnetä.

Blockbusterit ovat nykyisin keskustelun aihe Euroopan suurkaupungeissa. Viime viikolla The Guardianin kriitikko Jonathan Jones kirjoitti asiasta otsikolla otsikolla Blockbusterin kirous. Hänen mielestään blockbustereista on tullut helppo nakki kuraattoreille, joita hän syytti leväperäisestä näyttelyn järjestämisestä, näyttelyistä jotka hämärtävät katsojien saamaa käsitystä aiheesta.

Claude Monet, Viljasuovat loppukesällä, 1891. Maalaus on esillä Emma-museossa Espoon Tapiolassa.

Britannian National Galleryn uusi johtaja Nicholas Penny laukaisi hiljaisen pommin viime viikolla antamalla ensi töikseen lupaavan provokatiivisen lausunnon, jossa hän väitti, että suuren seksikkään blockbusterin aika on ohi. Hän uhkasi yrittävänsä saada aikaan vähemmän melua ja tuottavansa enemmän odottamattomia, ehkä tutkitumpia näyttelyitä.

”Useimmat blockbusterit oikeastaan vain näyttävät ihmisille, mitä he jo tietävät” Penny totesi. ”Mielestäni taidemuseon pitäisi valmistautua esittelemään ihmisille sellaista, josta he eivät tiedä mitään.”

The Guardianin blogikirjoittajan Andrew Dicksonin mielestä ongelma ei ole blockbusterit, vaan se että Lontoossa on liikaa näyttelyitä, jotka kuulostavat isoilta, mutta todellisuudessa ovat pieniä. Hän kyselee: ”Ovatko blockbusterit sen arvoisia – mahdollisuuksia nähdä kerran elämässään ainutlaatuista, suurta taidetta valittuna näyttelypaikoista eri puolilta maailmaa? Vai onko niistä tullut tyhjiä, onttoja kokemuksia, jotka on koottu huolimattomasti ja ovat epämiellyttäviä katsoa? Onko silloin tullut aika haudata blockbusterit?”

Eläköön erilainen arkkitehtuuri

Tampereen pääkirjasto "Metso", 1986.

Tampereen Kalevan kirkon isot luonnokset ovat ekspressionistisia hiilipiirustuksia. Luonnoksissa on jotain samaa kuin Reima Pietilän puheessa, päälinjaa hakevaa ja tajunnanvirtaista, ikään kuin leikittelevää, mielikuvituksellista ja vaistomaista. Viiva löytää linjansa, ajatus muotonsa, sana kuvansa ja puhe rytminsä.

Raili ja Reima Pietilän arkkitehtuurin kokonaisuus ja erilaisuus alkaa näkyä yhä selvemmin tänään, viisitoista vuotta Reima Pietilän kuoleman jälkeen Rakennustaiteen museossa Helsingissä olevassa näyttelyssä. Sen otsikko ”Raili ja Reima Pietilä” ei ole pelkkä kohteliaisuudenosoitus Pietilän Raili-arkkitehtivaimolle, vaan yhteistyön luonnehti Reima Pietilä menneen tasan. Ja osuva on myös näyttelyn alaotsikko ”Modernin arkkitehtuurin haastajat”.

Pietilöiden suunnittelemista rakennuksista todetaan tavallisesti, että ne herättävät voimakkaita tunteita. Näyttelyssä olevien suunniteltujen töiden pienoismallien katsominen on nopeaa ja vaivatonta, mutta todellisten rakennusten käsittämistä hidastaa niiden monisärmäisyys ja monitasoisuus. Esimerkiksi Mäntyniemeä tai Tampereen Metso-kirjastoa on vaikea käsittää yhtenä tiiviinä ideana, vaan ne avautuvat pitkinä, kuin hidastettuina mielikuvina, monivaiheisina ja erilaisina särminä kuin kubistinen maalaus.

Ne eivät ole rakennuksia, joita luonnehtii aikamme kokemistapa ”katso ja heitä pois”, vaan niiden mielikuvat jäävät takaraivoon kuin edellisenä päivänä kuultu konsertti tai luettu romaani. Niiden kokeminen on myös kinesteettistä, liikkumisen ja katsomisen yhdistävää fyysistä kokemista. Silloin tällöin pyöräilen Tapiolan Dipoliin ja saatan kokea rakennuksen kummallisen lihaksiin tuntuvan vaikutuksen. Dipoli on teos, jota voisi sanoa myös klassikoksi, jos klassikko on teos, jonka äärelle voi palata yhä uudelleen ja uudelleen siihen kyllästymättä.

On selvää, että Pietilöiden arkkitehtuuri kuuluu fenomenologisen filosofian piiriin. Lähtökohtana on rakennuksen paikka, alue, sen piirteet tai yksityiskohdat ja niiden kokeminen. Vastaavaa ideaa on kehitellyt kuvanveistossa tai ympäristötaiteessa muun muassa amerikkalainen Robert Irwin. Pietilän idea luonnonmorfologiasta on luonnon muotojen, rytmin tai prosessin abstrahointi ja soveltaminen arkkitehtuuriin.

Fenomenologista ympäristötaidetta. Robert Irwin, Central Garden, Getty Center, Los Angeles.

Pietilä vastusti rakennuksen totaalisen dominanssin ihannointia, sitä että rakennus hallitsee ja alistaa ympäristöä. Pietilöiden arkkitehtuuria voisi luonnehtia myös sanoilla antimodernistinen, modernismia kritisoiva tai jos halutaan käyttää tuota moniselitteistä sanaa, postmodernistinen arkkitehtuuri. Tällöin oletetaan modernismia hallitsevan sen säälimättömin, autoritäärisin ja epäonnistunein puoli, tekninen rationalismi. Vuosina 1975-79 suunniteltu Hervannan kokonaisuus Tampereella on suomalaisen postmodernismin sikiö.

Oulun yliopistossa opettanut Reima Pietilä kasvatti opiskelijoitaan mielikuvitukseen. Hänen työnsä tämä osa näkyy niin sanotun Oulun koulukunnan arkkitehtuurina, joka oli laajassa mielessä osa postmodernistista arkkitehtuuriliikettä 1970-luvun lopulta 1980-luvun alkuun. Tuon koulukunnan eräs idea oli regionalismi, jossa rakennusten materiaaleissa, muodoissa ja ideoissa saa korostaa paikallisia arvoja.

Vaihtoehtojen kokeilussa suomalainen arkkitehtuuri ei ole juuri kunnostautunut, eikä erilaisuuksien sietäminen tällä taiteenalalla ole tullut tavaksi. Suosittelen näyttelyä lämpimästi väittämällä, että Pietilöiden arkkitehtuuri on luultavasti ajankohtaisempaa tänään kuin eilen.

P.S. Uusisuomi.fi:ssä on Paula Holmilan erinomainen artikkeli aiheesta, jonka bottom line kuuluu: "Sanoisin, että Rakennustaiteen museon näyttely on alku. Mille, se nähdään."

Hienosti sanottu, eihän Pietilöiden tuotantoa voi mitenkään finalistisena pitää - toivottavasti.

Palkinnonmetsästäjä ja pohjoinen eksotiikka

Oululainen Esko Männikkö nimettiin viime syksynä yhdeksi Deutsche Börsen valokuvauspalkinnon saajaehdokkaaksi. Muut ehdokkaat ovat englantilainen John Davies, tanskalainen Jacob Holdt ja amerikkalainen Fazal Sheikh. The Guardianin tunnettu kriitikko Adrian Searle puntaroi kellokkaita viime viikolla seuraavasti:

”Esko Männikkö asuu Pohjois-Suomessa Oulussa, ja hänen valokuvaansa esittävät tavallisesti paikallisia ihmisiä, eläimiä, taloja, asioita jotka osuvat hänen silmäänsä – olivatpa ne laudoilla vuorattuun rakennukseen johtavia portaita, joukkoa päissään olevia suomalaisia miehiä joulua juhlimassa, tai kameraan katsovia hevosia. ’Olen metsästäjä’, hän sanoo.”

Kirjoittaja palauttaa mieleen muutama vuosi sitten järjestetyn Männikön näyttelyn Lontoon kuuluisassa White Cubessa. ”Hänen voimakasväriset kuvansa ovat täynnä tapahtumia: joskus yksi yksityiskohta, kuten valkoinen täplä hevosen ruskealla kupeella, tai hauen ruodot; tai joskus koko huoneen täydeltä tavaraa. Hän suurentaa ja rajaa valokuviaan sovittaakseen ne löydettyihin kotitekoisiin kehyksiin joita hän ripustaa vankkurikaravaanimaiseen riviin seinillä, jossa kehykset ovat toisissaan kiinni.”

Adrian Searle toteaa, että Männikkö viettää aikaa kuvaamiensa kohteiden kanssa, opettelee tuntemaan ne odottaen kuin metsästäjä oikeaa laukausta. Toisin kuin muut kuvaajat tässä näyttelyssä, hän ei ota moraalista kantaa ja sanoo olevansa ”kalojen, koirien ja vanhojen miehien valokuvaaja”. ”Tämä on ylenpalttisen vaatimaton, aseista riisuva naamio. Tuntuu kuin hänen työnsä olisi kaukana valmiista.”

Kriitikko valitsee kuitenkin omaksi voittajaehdokkaakseen John Daviesin valokuvat, joita hän luonnehtii kiihkottomiksi ja mukaansatempaaviksi. Ehdokkaiden töistä koottu näyttely on esillä Lontoon Photographer´s Galleryssä huhtikuun alkuun. Palkinnon saaja selviää keväämmällä.

Esko Männikkö, Utajärvi, 1991.

Jo pitempään olen seuraillut ulkomaisten kriitikoiden tekstejä Esko Männiköstä ja hänen valokuvistaan. Kieltämättä ne ovat joskus vähän romanttisia suomalaiselta näkökannalta, mutta varsin tavallista on ollut myös kirjoittajien sievistelemätön suhtautuminen niihin. Esko Männikön vastaanotossa on ollut usein myös huumoria. Kirjoitin aikoinaan hänen katalogiinsa esseen otsikolla ”The North as Arcadia”, jonka ajattelin olevan keskieurooppalaista pohjoisen romantiikkaa satirisoiva otsikko.

Olin Frankfurtissa Esko Männikön Euroopan kiertonäyttelyn avajaisissa ja yritin kysellä saksalaisten käsityksiä hänen kuvistaan. Arvelin että saksalaiset näkevät hänen kuvansa edustavan pohjoista romantiikkaa tai eksotiikkaa, joka on saksalaiseen kulttuuriin jo kauan aikaa sitten pesiytynyt asia. Mutta ainakin avajaisyleisön kommentit olivat varsin realistisia. Juttelin erään saksalaisen valokuvaajan kanssa Männikön kuvista ja yllätyin, kun hän tuntui suhtautuvan niihin hyvin analyyttisesti, ilman euforista nostatusta.

Olin myös eräässä Esko Männikön näyttelyn avajaisissa New Yorkissa. Esillä olivat hänen Teksasissa ja Meksikossa kuvatut Mexas-kuvansa. Eräs amerikkalainen nuori mies totesi, että kuvat eivät kerro ainakaan hänen käsityksensä mukaisesta Texasista.

Silloin New Yorkissa ”Esko Manniko” ja ”The Kaurismaki brothers” olivat ainoita asioita asioita mitä sikäläiset taidefriikit Suomesta tiesivät. Eräs newyorkilainen kriitikko luonnehti sekä Kaurismäen veljesten että Männikön kuvia sanalla ”Dead pan humor”. Kieltämättä osuva luonnehdinta suomalaisesta huumorista ylipäätään, onhan suomalainen huumori tosiaan usein sukua Buster Keatonin kivikasvoille.

Esko Männikkö itse on usein suhtautunut kansainväliseen maineeseensa hänelle tyypillisesti vähättelevän vaatimattomasti. Hänen valokuvansa ovat kiertäneet ympäri maailmaa ja ne ovat niin monille ainoita kuvia Suomesta.

Joskus Suomessa on esitetty pikkumainen kysymys siitä, edustavatko hänen kuvansa ”korrektia” Suomi-kuvaa. Esko Männikkö kertoi kerran vastanneensa eräälle ulkoministeriön virkailijalle samaan kysymykseen, että hän ei voi valokuvata minkään ”Suomi-kuvan” mukaisia valokuvia.

Piirustuslehtiöstäni

Tässä muutamia croquis-piirustuksiani vanhasta "lehtiöstä".

Diivan elkeitä

Amerikkalaisen valokuvaajan Nan Goldinin tiedotustilaisuus Kiasmassa tänään oli fiasko. Ainakaan Kulttuurinavigaattori ei ole moista nähnyt. Talon yläkerran salissa odotettiin lähes tunti taiteilijattaren saapumista naapurikorttelin hotellista.

Ja kun tähti suvaitsi saapua paikalle taputusten saattamana, hän alkoi syyttää toimittajia siitä, että olivat katsoneet näyttelyn ennen kuin taiteilija on saapunut paikalle.

Anglosaksisessa taidekulttuurissa on selittämisen pakkomielle. Kuvia puhutaan ja selitetään oikein olan takaa ja monet katsovat, että taiteilijalla on eräänlainen esioikeus selostamiseen.

Nan Goldinin esiintyminen Helsingin näyttelynsä tiedotustilaisuudessa oli vastakohta kolme vuotta sitten esiintyneelle Jeff Koonsille, jonka pölyimurikauppiasmainen, tolkuton itsetulkinta ja teoreettisuutta jäljittelevä höpötys on osa hänen taiteensa brändiä. Nan Goldin kieltäytyi myös antamasta haastatteluja, joista oli sovittu toimittajien kanssa.

Kuraattoreiden, museojohtajien ja galleristien painajainen tapahtui Kiasmassa. Museon mitassa se ei suuri lommo ole, mutta ikävää kuitenkin, että näin tapahtui. Jos Nan Goldin ei olisi taidemaailman supertähti, tällaista möhläystä sanottaisiin amatöörimäisyydeksi.

Noan Goldinin näyttely ei diivan elkeistä ole moksiskaan. Muistan tutustuneeni hänen kuviinsa Oulussa 1980-luvun lopulla ja kymmenen vuotta sitten Whitney-museossa New Yorkissa esillä ollut suuri show otsikolla The Ballad of Sexual Dependency eli balladi seksuaalisesta riippuvuudesta jäi mieleeni.

Nan Goldin on amerikkalaisen boheemian, antiporvarillisen elämäntavan, seksin ja väkivallan merkkien kuvaaja, mutta inhimillinen lämpö ja toisen huomiointi ovat vahvasti mukana. Katsoja kahlaa hänen kuviensa tajunnanvirrassa kuin kiehtovassa elokuvassa. Niiden dynamiikka perustuu juuri kohtauksenomaisiin, toinen toistaan seuraaviin kuvasarjoihin.

Nan Goldin poistui tiedotustilaisuudestaan.

Otsikkorakkautta

Helsingin Sanomien kulttuuritoimituksen päällikkö Saska Snellman kirjoittaa tämän päivän lehdessä keksineensä ”uuden, paremman tavan lukea lehtiä.” Hänen lukutapansa kuuluu: ”katson vain otsikot ja jätän juttujen selaamisen pikkusieluille”.

Arvelen, että Snellmanin kirjoitus on satiiri, joka puraisee juorulehtien ja lööppien otsikoihin painottuvaa viestintää ja varsinkin sitä, miten herkästi me menemme mukaan otsikoiden pönäköittämän maailman usein tyhjiin sisältöihin.

Myös koulutuspoliittiset uudistajat ovat rakastuneet otsikoihin. Taideteollinen korkeakoulu, Teknillinen korkeakoulu ja Helsingin kauppakorkeakoulu yhdistyvät säätiöpohjaiseksi yliopistoksi, joka aloittaa elokuussa 2009. Aikaisemmasta Huippuyliopistosta otsikkoa hilattiin vielä korkeammalle, Innovaatioyliopistoksi. Eikä konseptissakaan suuria sanoja säästellä, kun todetaan, että ”Tavoitteena on muodostaa maailmanluokan tutkimusyliopisto, jonka toiminnassa ensi sijalla on yliopiston tutkimus- ja opetustehtävä.”

Viime viikolla opetusministeri Sari Sarkomaa (kok.) esitti sivistyspoliittiselle ministerityöryhmälle, että Kuvataideakatemia yhdistettäisiin Teatterikorkeakoulun ja Tampereen Näyttelijäntyön laitoksen kanssa. Myöhemmin pohditaan myös Sibelius-Akatemian liittämistä osaksi, huomaa taas otsikko – huippuyliopistoa.

Hanke on osa opetusministeriössä valmisteilla olevaa korkeakoulujen rakenteellisen kehittämisen toimenpideohjelmaa. Ainakin Kuvataideakatemian rehtori Maria Hirvi-Ijäs tuumi Ylen haastattelussa, että taideyliopistot ovat joutuneet mielivaltaisen poliittisen pelin nappuloiksi.

Hänellä on syytä pelätä, sillä kotimainen taidekoulutus on ollut erilaisten ministerijahtien riepottelussa niin kauan kuin Kulttuurinavigaattori muistaa. Muinoin oli vaarassa, että rautarouva opetusministeri Marjatta Väänänen olisi siirtänyt Taideteollisen korkeakoulun maaseudulle, eikä Kalevi Kivistökään innostunut taistelemaan korkeakoulun autonomiasta ollessaan kulttuuriministerinä.

Suunnitelmien, raporttien ja mietintöjen teksteissä suositaan yhä enemmän markkinointihenkistä kirjoitustyyliä asiallisen, toki usein kuivakkaan ja ehkä koukeroisen kielen sijaan. Suunnitelmista paistaa läpi niiden tekijöiden otsikkorakkaus.

Journalistina tiedän, että hyvä otsikko iskee lukijan silmään ja parhaimmillaan johdattelee hänet lukemaan jutun varsinaisen sisällön. Otsikko on jutun linkki, sisäänheittäjä, houkuttaja tai ärsyttäjä, teaseri. Joskus osuva otsikko tai sana uudelle asialle voi olla ainakin puolet sisällöstä.

Mutta mitä tapahtuisi, jos maailma olisi täynnä Saska Snellmanin kaltaisia ihmisiä, jotka jättäisivät sisällöt ”pikkusieluille”? Helsingin Sanomat ja Ilta-Sanomat voisivat silloin huoletta yhdistyä uudeksi, sanotaanko vaikka Supersanomaksi. Kulttuuriministeriö voitaisiin yhdistää vaikkapa viestintäministeriöön ja otsikoiden rakastajat saisivat innovaatiohimonsa tyydytettyä.

Otsikkomaailma on machon yksisuuntainen maailma, ylöspäin ja suuremmaksi. Otsikoiden alla maailma kumisee yhä tyhjempänä ja pienempänä.