New Yawk ja kännykkäteatteri

New Yawkiksi kutsuttu äännemurre ei ole ihan uusi asia New Yorkissa. Deborah Sontag kirjoitti aihetta koskevan artikkelin The New York Timesissa jo vuonna 1993. Tällaiselta se kuulostaa:

"Tawk to a young New Yawkuh dese days and de foist ting you may notice is dat he aw she don't tawk like dis no maw."

Aksenttia käyttää yhä enemmän kaupungin keskiluokkainen, valkoinen väestönosa. Muutenhan kiina ja espanja ovat New Yorkin pääkielet. Tavallisella englannillakin tulee toimeen, jos muistaa puhua sitä koko ajan.

Eräs kasku newyorkilaisten kielenkäytöstä. Kun Manhattanin Kuudes Avenue aikoinaan vihittiin uudelleen juhlallisin menoin nimellä ”Avenue of the Americas”, newyorkilaiset eivät moista nimeä hyväksyneet. Heidän mielestään katu oli, on ja tulee aina olemaankin "Sixth Avenue" tai vieläkin sukkelammin ”6th Ave”. Kun kysyin syytä moiseen, eräs newyorkilainen vastasi, että hyvänen aika, eihän kenelläkään ole koskaan aikaa sanoa jotain sellaista kuin ”Avenue of the Americas”.

Kielen lisäksi New Yorkissa keskustellaan kännyköistä. New York Timesin artikkelissa, joka käsittelee sitä, miten kännykät sotkevat teatteriesityksiä, otsikkona on ”Act I, Scene I: The Cellphone Must Not Go On” eli jotenkin näin, että Kännykkäshow ei saa jatkua.

Steven McElroyn kirjoittama juttu alkaa tarinalla teatteriesityksestä 1990-luvun lopulla, jonka nimi oli ”The King and I”. Kännykän soitua sen yleisön joukossa istuvan omistajan kuultiin sanovan vahvalla New Yawk aksentilla: ”En voi puhua juuri nyt, kuningas on kuolemaisillaan.”

Kännyköiden sulkemiseen kehottavista ilmoituksista ennen teatteriesityksiä on tullut riesa. Jokainen kyllä kuulee ilmoituksen, mutta kukaan ei ajattele sen koskevan juuri häntä. Ohjaajat haluavat ymmärrettävästi varata yleisön ensimmäisen huomion itse esitykselle, eikä näyttämömestarille, joka astuu näyttämölle mainostamaan kännyköiden sulkemista.

Joissakin esityksissä on kokeiltu sitä, että jokaisen kohtauksen alussa näyttelijä astuu lavalle kännykkä kädessä, sulkee ja laittaa sen syrjään ja näyttää yleisölle epämuodollisesti mitä tehdä, puhumatta mitään.

Tämäkään ratkaisu ei tunnu toimivan. Kun eräs näyttelijä tuli lavalle kännykkä kädessään, joku yleisöstä huomautti vieressään istuvalle: ”Oho, joku on hukannut kännykkänsä.”

Deborah Sontag, Oy Gevalt! New Yawkese An Endangered Dialect?, The New York Times 14.2.1993.

Steven McElroy, Act I, Scene I: The Cellphone Must Not Go On, The New York Times 17.2.2010.

Palatseista sivukujille

Caj Bremer, Jyväskylän Suurajojen seuraaja aitiopaikalla. 

Suomalaiseen miesihanteeseen on kuulunut osoittaa riippumattomuus luokkarajoista ja -rajoituksista. Eräs tällaisen itsenäisyyden ihanne oli presidentti Urho Kekkonen, joka tuntui pystyvän tulemaan toimeen kaikkien kanssa, olipa kyse köyhimpien mökkien tai korkeimpien palatsien asukkaista.

Kekkosen esimerkkiä ovat monet suomalaiset seuranneet. Caj Bremer kuvasi Urho Kekkosen, tuon uomo mondialin eli maailmanmiehen pohjoisen perustyypin Lapin hiihtoretken yksinäisenä hetkenä, kunniakomppanian tarkastajana, humoreskina valtionjohtajana ja tarkkana talvikisojen seuraajana.

Samaa voi sanoa Caj Bremerin valokuvista. Suomalainen pittoreski on hänen kuvissaan promootiotanssit aamuöisellä Mannerheimintiellä, Kaamos-Lapin poroerotus, maitoa lasipullosta juova valimotyöläinen, ja kalliolla seisova iltapukuinen naismalli.

Bremerin uran alku sijoittuu valokuvajournalismin kultakaudelle 1950-luvulla, aikaan ennen television yleistymistä. Vielä tuolloin eri taiteenalojen rajat olivat korkeita, ja näyttelyssä olevien uutis- ja muotikuvien kaltaiset valokuvat rajattiin ulos muun kuvataiteen jyrkistä, kullatuista kehyksistä.

Ateneumin näyttelyssä on esillä laaja kuvareportaasi, Käräjät-sarja Heinäveden Tulilahden murhaoikeudenkäynnistä vuonna 1960. Synkkä kansanjuhlamainen tunnelma yhdistyy huolellisiin kuvakulmiin ja valintoihin. Henkilöiden odotukset ja uteliaisuus ovat kosketeltavan syvämietteisiä.

Useat Caj Bremerin valokuvat etsivät myös vastakohtia taiteen korkeamodernistiselle ihanteellisuudelle. Hän kuvasi vuonna 1964 Kreikassa kalastajapojan työssään, mustapukuisen mummon ja valkoiseksi kalkittuja taloja. Japanissakin vuonna 1960 kameran linssi suuntautui tavallisesti sivukujille ja kertoi vähempiosaisten elämästä.

Kun Bremer kävi Istanbulissa vuonna 1959, hän kiinnitti huomiota taakankantajiin. Ystäväni, valokuvaaja Jorma Mylly huomasi saman asian Istanbulissa viime syksynä, tosin kantamukset ja kantolaitteet olivat puolen vuosisadan aikana muuttuneet.

Caj Bremer kuvaa ihmisiä niukkaeleisinä ja pidättyvinä. Pohjoisen ihmisten keskuudessa tunnelma on vakava ja hymy pidättyvää. Kasvot avautuvat hymyyn vain poikkeuksellisina hetkinä, kuten Gil Hilarion ja Armi Kuuselan saapuessa Helsinkiin 1959. Kiteellä vuonna 1962 tapahtuneen sudenkaadon jälkeen metsästäjät sallivat voitokkaan virnistyksen asettuessaan kuvaan ammutun raadon kanssa.

Caj Bremerin tuotanto on valokuvauksen historiaa, joka ulottuu lähes kuudenkymmenen vuoden ajanjaksolle. Hänen kuvansa viime vuosilta kertovat niin valokuvaajien kuin yleisönkin muuttuneista asenteista, uudesta suhtautumistavasta valokuvaan ja valokuvauksen uudesta asemasta.

Uusimmat Sipoon Kaptensuddenissa otetut valokuvat ovat esteettisiä heijastuksia tai asetelmaa lähestyviä terävöityksiä yksityiskohtiin, kukkiin, kasveihin ja lasten avoimeen iloon.

KULTTUURINAVIGAATTORI 5 v.

Tänään, ystävänpäivänä ja laskiaissununtaina blogi Kulttuurinavigaattori täyttää viisi vuotta. Nimi Kulttuurinavigaattori on peräisin jo 1990-luvun lopulla aloittamastani kritiikkieni ja kirjoitusteni antologiakokoelmasta, jonka lakkautin 2000-luvun alkupuolella.

Olen julkaissut blogissani noin 200 artikkelia. Lukija ei ehkä tiedä, että julkaisujen taustamotiivi minulle on usein uusien journalististen ja viestinnällisten kokeilujen toteuttamista. Olen muun muassa lyhyissä videoissani kokeillut kuvaus- ja editointitekniikoita. Valokuvaaminen, kuvien valinta ja käsittely, sekä kuvien merkityksen pohtiminen on osa blogarin elämää.

Mukavinta on ollut suomalaiseen kulttuurikeskusteluun osallistuminen. Kulttuurinavigaattorista on tullut merkittävä foorumi ja uusien ideoiden välittäjä Suomen kulttuurielämään.

En ole pystynyt säännölliseen enkä kattavaan julkaisemiseen, enkä siihen aiokaan. Monesta ajankohtaisesta aiheesta on jäänyt kirjoittamatta. Tämä on vapaaehtoista työtä ja aion vastaisuudessakin kirjoittaa silloin kun minua huvittaa, eli kun aikaa minulla on ja silloin kun sopiva aihe löytyy.

Kulttuurinavigaattorin sivujen kävijämäärä on laajentunut alkuvuoden vaatimattomasta 1 600 sivun latauksesta 15-16 tuhanteen vuosittain. Blogi saa nykyisin päivittäin 50-100 sivunlatausta. Eräs suosituimpia artikkeleita on ollut typografia-aiheinen Fraktuuran tarina vuodelta 2005, jossa kerron kirjaimen kohtaloista muun muassa Kolmannessa valtakunnassa.

En luota sokeasti ”klikkijournalismiin”, koska tiedän, että verkkosivujen kävijämääriä voidaan manipuloida. Valitettavasti kokeneetkin journalistit näyttävät luottavan ja tuijottavan verkkosivujen klikkausten määriin. Se on johtanut samaan kuin Euroviisuissa, keskinkertaisuuden markkinoihin. Viestinnän keskinkertaistumiseen johtavat valitettavasti ennen pitkää myös esimerkiksi Sanoma Newsin avustajasopimusten kaltaiset pakkosopimukset. Parhaat kirjoittajat, kuvaajat ja kuvittajat alkavat karttaa lehtien avustamista. Ikävää huomata, miten suomalaisen median sisältö on alkanut heiketä. Varsinkaan  verkkoviestinnässä ei laatua ole havaittavissa, koska julkaisutalot pitävät sitä vielä toissijaisena julkaisufoorumina.

Verkkoblogit näyttävät vakiintuneen vapaana journalistisena muotona. Päiväkirjamainen, arkikokemuksia esittelevä ja usein kaikkein tylsin aineisto on onneksi blogeista vähentynyt ja siirtynyt Facebookiin. Aloitin vuodenvaihteessa myös Facebookissa touhuamisen, mutta en koe sitä ainakaan vielä kovinkaan mielekkääksi foorumiksi. Mielestäni henkilökohtaista ilmaisua paljon mielekkäämpää on esimerkiksi Wikipedian tietopohjan laajentaminen, jossa olen näinä vuosina myös ollut mukana.

Kiitän kaikkia juttujen lukijoita, kommentoijia ja keskustelijoita, jatketaan kulttuurinavigointia. Ja nyt mäkiä laskemaan!

Flip on maailman peilikuva

   Adel Abidin, To Momammad! To Mecca!, 2009.

Kuvan tarkastelu peilikuvana on ikivanha kuvan tekemisen apukeino. Ystäväni Lauri Voutilainen, joka on kuvittaja ja graafikko, kertoo kääntävänsä usein kuvan, jota hän tekee. Hän sanoo, että kuvan kääntäminen saa aikaan tuoreita ja uusia näkökulmia. Siinä havaitsee asioita kuvassa uudenlaisena. Käännettyjä kuviahan saa Photoshopin aikakaudella kätevästi: ”Flip Horizontal” tai ”Flip Vertical”.

Ludwig Wittgenstein viittasi kieleen maailman peilikuvana. Bruce Nauman teki pitkään kuvia, kirjoituksia ja neonputkista koostuvia teoksiaan reversaaleina eli käännettyinä kuvina.

Bruce Nauman, M Ampere, 1973.

Nauman kertoi saaneensa ajatuksen tähän uransa varhaisvaiheessa, kun hän teki lasikuituveistoksia. Niiden muotit olivat käänteiskuvia ja ne kiinnostivat taiteilijaa. Nauman sanoi, että häntä kiehtoi se, miten nurinpäin kääntäminen sekoittaa informaatiota. Se, että ei tiedä mitä pitäisi katsoa saa aikaan katsojassa etäisyyden taiteeseen, kun taas taide on myös etäällä katsojasta, sanoi Nauman. Tämä yhdistelmä tuottaa kokonaisen jännitteiden asetelman, jota voi oppia käyttämään hyväkseen.

Maapallon levinneimmäksi tavaramerkiksi mainittu Coca-Cola kiehtoi myös joitakin ääri-islamisteja, kertoo bagdadilaissyntyinen Adel Abidin. Islamilaisilla verkkosivuilla levisi huhu, jonka mukaan Coca-Cola peilikuvana tarkoittaa ”No Muhammed, No Mecca”. Taiteilija tulkitsee kuitenkin, että kirjaimet voi lukea ”To Muhammed, To Mecca”. Eli Kokista juodessaan voi ajatella: malja Muhamedille, malja Mekalle!

Adel Abidin näyttely Kiasmassa 12.2.-25.4.2010.

Syntaktinen täyteläisyys

Amerikkalainen filosofi Nelson Goodman totesi, että kuvat muistuttavat diagrammeja, mutta niillä on myös eroja. Goodmanin mukaan kuvien ja diagrammien ero on syntaktinen. Se tarkoittaa sitä, että ero on symboleiden luonteessa.

Kuvallisilla symbolijärjestelmillä verrattuna diagrammijärjestelmiin, totesi Goodman, on taipumus suhteelliseen täyteläisyyteen. Kuvan tulkitsemiselle on tyypillistä enemmän ominaisuuksia kuin ei-kuvallisille tiheysjärjestelmille.

Esimerkiksi EKG-käyrässä merkitsevät vain suhteelliset etäisyydet, jotka eroavat viivasta, mutta piirustuksessa oleellista ovat useammat piirteet, kuten väri, paksuus, intensiivisyys, kontrasti jne.

Diagrammit ovat tyypillisesti ”vaimennettuja”, totesi Goodman. Vastaavasti diagrammien ja kuvien välillä on vain aste-ero: kuvalle on tyypillistä se, että pienempi ominaisuuksien määrä voidaan hylätä ehdollisina tai epäoleellisina.

Kiasman johtajavalinta: Oikeistopopulistinen sivulautanen

Vartuin ja kasvoin 1970-luvulla, olin aktiivinen vasemmistolaisessa opiskelijatoiminnassa, eikä siinä ollut eikä ole mielestäni mitään ihmeellistä (nuoruuteni muistoja Kulttuurinavigaattorin tässä blogiartikkelissa). En ole ollut minkään poliittisen puolueen jäsen, koska inhoan tuota 1880-luvulla Suomeen pesiytynyttä puoluepolitiikkaa ja siihen liittyvää kuppikuntaisuutta. Joskus huvitan itseäni tökkimällä mielipiteitäni suuntaan jos toiseenkin, vaikka tiedän että töniminen ei tönityn mielestä ole kivaa.

Mutta Janne Gallen-Kallela-Sirénin mielipidekirjoitus tämän päivän Hesarin Sunnuntaidebatissa sai poliittiset nesteeni virtaamaan. Helsingin kaupungin kokoomuslainen taidemuseojohtaja yrittää tehdä jonkinlaista aatehistoriallista tiliä kansallisesta taideperinnöstämme.

Hän aloittaa kaivamalla esiin Gallen-Kallela-kortin. Suuren Akseli-isoisänsä maineella ratsastava museonjohtaja viittaa Suomen taiteen kultakauteen ja toteaa sotienvälisen Suomen kuvataiteen käpertyneen kuoreensa ja alkaneen toistaa kultakaudelta periytyviä kaavoja.

Silloinen oikeistolainen Suomi kynti hänen mielestään myös maaperän myöhemmälle suomettumiselle.

Museonjohtaja toteaa yksituumaan, että 1970-luvulla luotiin kuvataidekentän julkisin varoin ylläpidetyt rakenteet, muun muassa taidemuseolaitos ja apurahajärjestelmä. ”Samalla vuosikymmenellä työuransa aloittanut kulttuurikaarti piti tuohon aikaan tiukasti kiinni kulttuurisista ulkosuhteista kiinnittämällä itsensä ja työnantajansa aatteellisesti ja toiminnallisesti Neuvostoliittoon ja sen satelliitteihin.”

Hutera analyysi

Gallen-Kallela-Sirén toteaa, että taideviennistä vastasi suurelta osin Suomen taiteilijaseura. ”Sen maailmalle tuolloin lähettämistä taidenäyttelyistä suuri osa suuntautui itäblokin maihin.”

Museonjohtajan analyysi yskii. Taiteilijaseura vastasi kyllä paljolti taideviennistä, mutta opetusministeriö, ulkoministeriö ja niiden alaiset organisaatiot pitivät kyllä käsissään taideviennin lankoja. Suurin osa ulkomaille lähetetyistä näyttelyistä varmaan suuntautuikin itäblokin maihin, mutta so what? Haluaako porvarijohtaja nyt kyseenalaistaa kaiken sosialistisiin maihin suuntautuneen kulttuurivaihdon?

Muistettakoon myös kepulaisen rautarouva Marjatta Väänäsen taiteen ”taistolaisten” vastainen innokkuus. Tuo ex-taidekriitikko ja kulttuuritoimittaja sensuroi kulttuuriministerinä esimerkiksi Harro Koskisen teokset eräästä Ruotsiin viedystä näyttelystä.



Suomessa hyljeksittiin, kuten Gallen-Kallela-Sirén toteaa, länsimaisia vaikutteita ainakin 1970-luvulla (mutta ei kylläkään 1960-luvulla), mutta en sitäkään suureksi synniksi laskisi. Kääntyihän sosialistinen orientalismi noiden taiteellisen pysähtyneisyyden vuosien jälkeen taas pikaisesti oksidentaalisuudeksi, eli länsimaisuuden ihailuksi. Tuskinpa löytyy toista länsieurooppalaista maata, jossa amerikkalaisuuden ihailu olisi ollut niin varauksetonta kuin Suomessa, olipa kyse populaarikulttuurista tai korkeakulttuurin eri aloista.

Sori vaan Janne, mutta länsimaisia vaikutteita toivat maahamme paljon juuri vasemmistolaiset toimijat. Kulttuuriporvarithan pysyttelivät hiljaa tai antoivat äänensä Suomi-taiteen puolesta. Oikeistolaiset vastustivat kaikkein äänekkäimmin taiteen uusia tuulia esimerkiksi Ars 83:n yhteydessä käydyssä keskustelussa. Puheenvuoroja puolesta tai vastaan voi lukea kirjastani Nykyaikojen kampanjat.

Selkäpiitäni alkoi karmia, kun luin Gallen-Kallela-Sirénin toteamuksen, että ”Tutkimuksellista pesänselvitystä Suomen kuvataiteen suomettumisesta ei vielä ole tehty.” Tuollainen ”tutkimuksellinen pesänselvitys”, jossa aikamme johtavat kulttuurialojen porvarijohtajat sanelisivat ongelmanasettelun ja hypoteesit olisi varmaan aikamme parasta sosialistista realismia.

Taidemuseonjohtaja laskettelee: ”Suomessa ei ymmärretty, että on aivan eri asia olla marxisti Pariisissa tai New Yorkissa kuin pääkaupungissa, josta matkaa Leningradiin oli linnuntietä 300 kilometriä. Neuvostoliiton naapurissa sijaitsevalla vapaalla tai osittain vapaalla valtiolla ei ollut varaa olla henkisesti itään päin rähmällään. Kuitenkin oltiin. Laskua maksetaan edelleen.”  

Kulttuuriporvarien traumat

Suomalaisella kulttuurivasemmistolla oli aikoinaan varsin vähän yhteyksiä Euroopan vaihtoehtoisiin vasemmistoliikkeisiin, se on totta, mutta Gallen-Kallela-Sirén unohtaa mainita, että henkistä rähmälläänoloa Neuvostoliittoon harjoittivat myös porvarit. Eikö juuri poliittisen porvariston, kulttuuriporvariston kykenemättömyys murtautua ulos kylmän sodan aikaisista henkisistä betonibunkkereista ole eräs Suomen aatehistorian suuria traagisia virhesuuntauksia?

Vaikka olin jonkinlainen vasemmistolainen vielä 1980-luvulla, oli masentavaa seurata Uuden Suomen auringonlaskua. Yhtä masentavaa on ollut seurata oikeistopopulistiseen suuntaan kehittyneen US.FI:n auringonlaskua. Ainoa suuren linjan sodanjälkeinen kulttuurialoite, minkä kotimainen kulttuuriporvaristo on saanut aikaan, on tragikoominen ”kulttuurikaanonit Suomeen”. Purkavatko kulttuurioikeistolaiset kuviteltuun ”suomettumiseen” vasemmistohegemonian aikaisia traumojaan?

Tuntuu siltä, kuin vakavasti otettavan kulttuuripolitiikan sijaan porvarit halajaisivat takaisin aikaan ennen 1960- ja 70-lukujen saavutuksia, kulttuurihallintoa ja kulttuuritoimintaa. Halutaanko nyt takaisin säätiöiden ja yhdistysten, kulttuuriauktoriteettien ja mesenaattien tunkkaisiin kulttuurikuvioihin? Eikö kulttuurilaitoksia pitäisi pystyä kehittämään avoimesti ja julkisesti? Ymmärrän toisaalta sen, että säätiöt suojelevat kulttuurilaitosten pitkän tähtäyksen toimintaa lyhytnäköiseltä ja asiantuntemattomalta päivänpolitiikalta, muun muassa porvaripopulismilta, vihermoralismilta tai vasemmistoruikutukselta.

Kiasmasta

Ei Kiasma kovinkaan syvässä kriisissä käsittääkseni ole. Sen pyöröovet väpättävät ja rampeilla riittää tallaajia ihan kohtuullisesti ainakin omien havaintojeni mukaan. Minua ärsyttää jossain määrin se, että nykytaiteen museon toimintaan halutaan sekoittaa populistista temppuilua.

Kansainvälisyydestäkään en kovasti valita. Suomessa on tosin kaikesta lisääntyneestä kansainvälisestä kulttuurivaihdosta huolimatta vieläkin taipumusta torkahteluun. Elämme ainakin taiteellisessa mielessä tällä hetkellä suhteellisen eristynyttä, itseemme käpertynyttä aikaa, mutta esimerkiksi Ars 11:n Afrikka-teema voi pelastaa meidät tältä henkiseltä lama-ajalta, jos se hienosti toteutetaan.

Käsittääkseni Berndt Arell on johtanut Kiasmaa keskieurooppalaiseen laissez faire-tyyliin, joka on varmaan hämmentänyt monia hierarkkiseen virastojohtamiseen tottuneita. Valtion taidemuseon osana Kiasman johtajan pitää pystyä yhteistyöhön muiden museoiden kanssa ja museon pitää pystyä toimimaan selkeästi myös valtakunnallisena museona.

Mielestäni Valtion taidemuseon rooli painottuu liikaa Helsinkiin, ainakin se käsitetään muualla Suomessa lähinnä helsinkiläiseksi taidemuseoksi.

Olen Kiasman kuluttaja ja asiakas, ja odotan ennen kaikkea hyviä näyttelyitä museolta jatkossakin. Odotan sitä aikaa, kun Kiasma pääsee samanlaiseen tasapainoiseen suhteeseen modernin taiteen historian kanssa kuin monet muut maailman nykytaiteen museot. Hyvä vertailupaikka tähän on Tukholman Moderna museet, jonka toiminta alkoi tosin neljäkymmentä vuotta Kiasmaa aikaisemmin.

Tukholman Moderna avasi viime Tapaninpäivänä filiaalin myös Malmössä. Milloin Kiasma avaa toimipisteen vaikkapa Oulussa?

Bulkkijournalismi latisti Picasson vastaanoton

Tage Danielssonin elokuvasta Picassos Äventyr (1978).

”Anne Baldessari kehotti että on korkea aika antaa töiden puhua. ’Nyt pitää tutkia, kokea ja katsoa itse töitä, tuntea niistä välittyvä energia ja unohtaa muu.’” (Sanna Eskelinen, Eeva 10/09)

 ”Buenos dias Señor Pablo. Industria Picasso, huh?” Dolores [Leena Olin] elokuvassa Picasson seikkailut.

Istun rauhallisessa huoneessa Kuvataiteen keskusarkistossa Ateneumissa keskellä Helsinkiä ja luen Picasso-näyttelystä kerättyjä kolmea lehdistömapillista uutisia, reportaaseja, haastatteluja, kritiikkejä, pikku-uutisointeja, lähtöjuttuja ja kainalojuttuja. Huomaan pian, että suurin osa aineistosta jämähti toistamaan samoja, kuluneita aiheita kuin uralleen juuttunut gramofoni: Picasson kuuluisuutta, Ateneumin näyttelyn kustannusten ”seitsennumeroisen luvun” arvoituksellista suuruutta (raha on suuruuden mitta) ja raviurheilumaisia arvioita siitä, kuinka monta sataa tuhatta kävijää näyttely tulee saamaan.

Suomalaisen hengenelämän raakamaterialismista kertoo Hämeen Sanomien (21.9.2009) pääkirjoitus, jossa todetaan Picasso-näyttelyn todistavan, että ”Näyttely on myös selvinä euroina mitattavaa bisnestä.” Kirkkonummen Sanomissa (24.9.2009) kansanedustaja Raija Vahasalo (kok.) toteaa, että Picasson Poika ja piippu-maalauksen hinnaksi nuijittiin 2004 104 miljoonaa dollaria: ”Siinä on hämmentävä yksityiskohta pohdittavaksi, kun syventyy Ateneumin näyttelyn ilmaisuvoimaan.”  

Vähitellen kuvani Picasso-näyttelyn lehdistövastaanotosta alkaa selvitä. Se muistuttaa jotain sellaista, jota taidetta koskevan journalismin ei pitäisi missään nimessä olla. Aiheesta julkaistiin artikkeleita liukuhihnatyyliin, Picasso tarjottiin suomalaisille bulkkijournalismina. 

Omakohtaisuus vakan alle

Muutaman seinän takana taidemuseon näyttelytilat kuhisevat yleisöä, joka katselee Picasson teoksia. Ajattelen, että jokainen hetki näyttelytiloissa tuo yleisölle tuhansia uusia ja eläviä kokemuksia ja havaintoja taiteesta, mutta tällaisista asioista ei kerro lukijoilleen juuri mikään Picasson näyttelyn lehtileike.

Picasson Suomen vierailusta ei tullut toimittajille ja taidekriitikoille omakohtaista elämystä. He jättivät koteihinsa yleensä niin tavallisen ja ainakin takavuosina yleisen subjektiivisen tarkastelutavan ottaen käteensä koulumestarin karttakepin. Picasson taiteesta ei kerrottu lukijoille, kuulijoille ja katsojille itsetarkkailun eli introspektion keinoin, vaan toistamalla itsen ulkopuolella olevia asioita. Jos kokemuksista kerrottiin, ne tulivat yleensä näyttelyn kuraattorin Anne Baldessarin tai museojohtaja Maija Tanninen-Mattilan repliikkien myötä. Monia muitakin sijaiskokijoita käytettiin, kuten Otso Kantokorpi Tapani Mikkosta ja Juha Hälikkää. (Taide 5/09)

Ajattelin esteettistä relativismia, joka mukaan kauneuden arviointi on suhteessa yksilöihin, kulttuureihin, aikakausiin ja konteksteihin, eikä kauneudella ole mitään yleisiä kriteerejä. Onko aikamme sisäistänyt relativismin kaanonin niin syvästi, että se pitää taiteesta kokemisen kertomistakin tiedotusvälineissä tabuna?

Eikö taiteeseen ja kritiikkiin kuitenkin kuulu sen herättämistä tunteista ja ajatuksista kertominen? Miksi toimittajat eivät kertoneet omista, näyttelyn herättämistä tunteistaan ja miksi kriitikot karttoivat kirjoittamasta omakohtaisia tulkintoja silloin kun he seisoivat Picasson teosten edessä?  Ehkä he pelkäsivät Picassoa, koska hänestä on niin paljon kirjoitettu, tulkittu ja tutkittu. On helpompi tarttua kirjallisuuteen ja muiden sanomiin asioihin kuin siihen, mitä itse kokee ja ajattelee. Omakohtaisuutta ei kuitenkaan pitäisi pistää vakan alle, eikä tunteistaan kertomista pelätä, vaikka kylmässä ja kaukaisessa Pohjolassa eletäänkin.

Kokemuksia yllättäviltä tahoilta    

Poikkeuksiakin löytyi. Ennakkopöhinän helmi oli Ilta-Sanomissa (17.12.2008) julkaistu Antero Virtasen Pariisin raportti Picasso ja vanhat mestarit, joka kertoi Pariisin ja Lontoon näyttelyiden Picasso-teemoista sekä syvensi tietoa muun muassa maalauksista Algerin naiset ja Aamiainen nurmikolla. 

Marja-Terttu Kivirinta kirjoitti Taide&Design-lehdessä (2/2009) elävästi ja omakohtaiseen havainnointiin perustuen kokemuksistaan Guernica-maalauksen edessä, kuten Jukka Ahdelmakin (Länsi-Savo 18.9.2009).  Dan Sundell (Hufvudstadsbladet 17.9.2009) esitti ilahduttavina poikkeuksina omia tulkintojaan. Omakohtaisia tuntojaan Picasson teoksista mainitsi myös Leena-Riitta Salminen (Kymen Sanomat 18.10.2009)

Picasson poliittisuus oli tabu. Vain Tiedonantajassa (25.9.2009) Juha-Pekka Väisänen kertoi lukijoilleen taiteilijan kommunistipuolueen jäsenyydestä 1944-1973 ja pönäkästä, ”luuppaavasta” lausunnosta ”Olen kommunisti ja maalaukseni ovat kommunistisia maalauksia.” Eräs Picasso-vastaanoton helmistä löytyi yllättävästä julkaisusta, Ruotuväki lehdestä (17/2009), jossa Simo Häkli pohti omakohtaisilla tulkinnoillaan taiteilijan pasifismia otsikolla ”Kolmen sodan Picasso”.

Kaikki tietävät, että Picasso on nero, mutta kun sana ei ole nykyisin poliittisesti korrekti, käsitettä ei pohdittu. Annamari Vänskä tuskisteli miesvaltaista taidemaailmaa ja leimasi Picasson ”äijien äijäksi” Taide-lehden kolumnissaan (Taide 4/09). Suomen ortodoksisen kirkon Joensuun piispa Arseni oli ainoa, joka uskalsi kirjoittaa Picasson neroudesta, joka oli hänen tukintansa mukaan: ”hänen muuntautumis- ja omaksumiskyvyssään sekä estottomassa rohkeudessaan.”

Arseni kommentoi: ”Picasson persoonan heikkouksia on arvosteltu, mutta teokset on jätetty siinä suhteessa melkeinpä rauhaan. Taiteilija ei itse karsinut mitään, vaan katsoi, että se on jälkipolvien tehtävä.” Kirjoituksessa oli oikeastaan ainoa jonkin verran kriittinen lausunto taiteilijasta: ”Nerouden myytti elää kuitenkin Picasson taiteen ympärillä niin vahvana, että harva nykyäänkään uskaltaa sanoa ääneen, että mestarin teoksilla oli silloin tällöin sadun keisarin tavoin ’uudet vaatteet’.” (Savon Sanomat 6.11.2009)

Täyslaidallisesta Picassoa saattaa helposti myös tulla kulttuurikolonialismia. Siksi sympatiaani herättivät artikkelit (Marianna Palmgren, Östra Nyland/Kotka Nyheter 19.9.2009 ja Maaria Niemi Pohjalainen 30.9.2009), joissa jäljitettiin Picasson maalaus Itä-Uudeltamaalta ja ”Vaastastakin löytyy Picasso”.

Omaperäinen oli myös Marja Ylösen artikkeli (Satakunnan Kansa 31.10.2009), jossa pohdittiin, taide-elämyksen ympäristökuormitusta otsikolla ”Tuhoaako Picasso-näyttelykin maapalloa.”

Miten blockbusterin kanssa maataan?

Tietysti blockbusterin ja erityisesti Picasso-blockbusterin kanssa on vaikea asettua makaamaan. Tiedotus ja markkinointi toimivat kuin kone ja se vedättää eniten niitä kirjoittajia, joiden kokemus Picassosta on vähäisin. Ensimmäistä kertaa näyttelyssä kokeiltiin ennakkolippujen myyntiä, josta saatiin näppärä uutisaihe. Siitä bulkkijournalismi veisteli uutisia, joita se sylki ulos maailmalle kuin painokone.

Muistelin lausuntoa, jonka antoi viime keväänä The Guardianissa eräs museoalan titaaneista, Britannian National Galleryn uusi johtaja Nicholas Penny. Hän sanoi, että suuren, seksikkään blockbusterin aika on ohi. Hän sanoi yrittävänsä saada aikaa vähemmän melua ja tuottavansa enemmän odottamattomia, ehkä tutkitumpia näyttelyitä.

Heikki Kastemaa

Julkaistu Kritiikin Uutiset 4/2009 lehdessä.