Kulttuurijournalismi tuotantojen ketjuissa

Päivän menotärppi:Tokion filharmoninen kuoro Tapiolan kirkossa

Nokia tuo pelin Lontoon kaduille 

Segerstamin sinfoniassa kännykkä soi ja yleisö matkii koiraa 

Sopraano Anu Komsilla kysyntää New Yorkissa 

Päivän menotärppi: Bassosoolon SM-kisat Tavastialla 

Alan Waken myynti yskii 

Sarjakuvakäsikirjoittaja Harvey Pekar kuoli 

Päivän menotärppi: Heinähattu, Vilttitossu ja Rubensin veljekset Krapin kesäteatterissa 

Tässä parin viime päivien kulttuurin pääotsikoita HS.fi -verkkojulkaisusta, joka sisältää pääasiassa aiheita musiikista ja peleistä.

Olen taas tänä kesänä harrastanut mielipuuhaani, kulttuuriosastojen vertailevaa lukemista. Tuomioni on ankara: suomalaisten sanomalehtien kulttuuriosastot ovat menettäneet kosketuksen taide-elämään.

Jo kulttuuri-sanaa monet lehdet karttavat. Esimerkiksi Kaleva yrittää saada kulttuuriaan seksikkäämmäksi piilottamalla eufemistisen otsikon ”K2” kulttuuriosaston ja muun lehden väliin. 

Olen murehtinut juuri Kalevan kulttuuriosaston tason laskua, olinhan viitisentoista vuotta lehden avustajana. Nykyinen Kalevan kulttuuriosasto on valju varjo vain sitten taitavan, monipuolisen ja karismaattisen päällikkönsä Kaisu Mikkolan ajoista.

Suomalaisen kulttuurijournalismin paradigman muutosta voisi luonnehtia sanalla tuotantonäkökulma. Tämä näkökulman muutos kulttuurijournalismissa on yhtä näkyvä kuin 1970-luvulla politiikka ja puoluepolitiikka, joka oli silloin omnipotentti, kaikenkattava ja silloista journalismin kärkeä luonnehtiva aihe myös kulttuurin aloilla. Ero on ehkä siinä, että politiikka herätti 1970-luvulla joskus kiivaitakin debatteja, mutta nykyinen kesätapahtumien yleisömäärien uutisointiin syventyvä kulttuurijournalismi ei kiinnosta ketään.

Tänään kirjoitetaan uutisia ja raportoidaan mediassa kiihkeästi kulttuurin skandaaleista, blockbustereista, taiteen supertähdistä, tuottajan ja kuraattorin näkökulmista sekä ennätysmyynneistä. Lukijan kuvitellaan olevan kuin tuotantoyhtiön osakkeenomistaja, joka seuraa yhtiön kulttuurituotteiden menestystä.

Nykyinen suomalainen kulttuurijournalismi on vieraantunut taiteen arjesta. Taide-elämän hiki, veri ja kyyneleet eivät näy, tunnu eivätkä haise kulttuurijournalismin glamourin, viihteen ja kaupallisuuden maustamassa julkisuudessa. Kriitikot reagoivat valittuihin yksittäisiin taidetapahtumiin kuin Pavlovin koirat jauhelihaansa, mutta kokonaisuuksista, linjauksista tai kulttuuripolitiikasta puhutaan vain kuiskaten.

Miksi tämä paradigmaattinen muutos tapahtui suomalaisessa kulttuurin seurannassa? Siksi, että medioista itsestään, niin pienistä paikallislehdistä, radioasemista kuin suuremmista julkaisuistakin aina Helsingin Sanomia ja Yleisradiota myöten tuli yhä enemmän osia kulttuurin tuotantoketjuissa.

Tuotanto on kaikki kaikessa, jopa toimittajat ovat nykyisin tuottajia. Sisällöntuotannon mantraa on toistettu jo yli kymmenen vuotta, tuota ajatusta digitaalisen median organisoinnista. Ongelma on, että sisällöntuotannon ideaa on sovellettu mekaanisesti kaikille kulttuurinaloille ja se näkyy köyhtyneenä kulttuurijournalismina. Kulttuurijournalismi alkaa olla tuotantoketjujen kahleissa. Aikoinaan radikaalin, mutta nyt vanhentuvan ja usein mekaanisesti toteutetun sisällöntuotannon sijaan vapaalle ja itsenäiselle kulttuurijournalismille alkaa olla tilausta.

Politiikan seurannassa on kehitys kulkenut päinvastaiseen suuntaan kuin kulttuurissa: aikaisemmin sanomalehdet olivat usein politiikan subjekteja, nyt ne pyrkivät riippumattomuuteen, kommentoimaan ja raportoimaan politiikasta. Eurooppalaisten sanomalehtien tavoin suomalainenkin sanomalehdistö siirtyi vähitellen politiikan suhteen puolueettomaksi. Aikaisemmin sanomalehdissä kulttuuri oli objekti, jota kommentointiin, kritisoitiin ja tarkasteltiin etäältä. Nyt media on kulttuurin subjekti ja politiikasta on tullut objekti.

Entä mihin katosi valtakunnallisuuden käsite kulttuurista ja kulttuurijournalismista? Kulttuurin suhteen Suomi jakautuu yhä voimakkaammin osa-alueisiin, olipa kyse Hesarin kulttuuriosaston pääkaupunkiseudun kulttuuriseurannasta tai Kalevan traditionaallisesta, pohjoissuomalaisesta regionalismista.

En kaipaa takaisin kansallisvaltion yhtenäiskulttuurin kadotettuja aikoja, mutta varsin vähän meillä on keskusteltu siitä, että ainakaan kulttuurin suhteen ei ole enää olemassakaan Suomi-nimistä kokonaisuutta, tai sellainen on vain käsitteellinen tai potentiaalinen arvo.

Ehdotuksiani kulttuuriosastojen parantamiseksi:

• Brändätkää lehtenne kulttuurilla. Kulttuuri ja taide ovat kautta aikojen olleet merkkejä laadusta ja tasosta. Uutiset ja mainokset pitävät maailman pystyssä, mutta kulttuuri on se osa lehteä, joka sitä pyörittää. Ilman kulttuuria asiat eivät kerta kaikkiaan mene eteenpäin.
• Kouluttakaa vakituiset toimittajanne tuottajiksi, jotka organisoivat lehden toimittamista. Käyttäkää useita kriitikoita, asiantuntijoita ja graafikoita ja maksakaa heille hyvin. Kulttuuri on lajiurheilua, joten huomioikaa kaikki lajit. 
• Tehkää pitkiä sopimuksia, sillä jatkuvuus on sanomalehden suurin voimavara. Erään historioitsijan arvion mukaan ensimmäinen suuri taidekriitikko, ranskalainen Denis Diderot ei ollut kauhean hyvä kirjoittaja, mutta hänen maineensa kriitikkona perustuu siihen, että hän kirjoitti säännöllisesti yli 30 vuoden ajan. 
• Kehittäkää ilmaisjakelua eli verkkoversiota. Suomen sanomalehtien verkkoversiot elävät nyt pysähtyneisyyden aikaa, vaikka verkkojournalismissa on valtavia kehitysmahdollisuuksia. Ottakaa malli maailman laatulehdistä. Sanomalehtien tulevaisuus on verkoissa ja se joka ei tänään pärjää verkkolehtenä, ei pärjää huomenna minkäänlaisena lehtenä.
• Kulttuuriosastoissanne pitää tuoksua ja maistua taide-elämän hiki, veri ja kyyneleet. Siitä lukijanne tykkäävät ja ilman niitä on turha julkaista kulttuurista yhtään mitään.

Kalasatama, Sompasaari

Villa Karo rokkaa

Miten voit kuvitellakaan, että taiteilijat tekisivät työtä näin kauniissa ympäristössä, sanottiin Villa Karon perustajalle Juha Vakkurille, kun hän perusti 1990-luvun lopulla suomalaista kulttuurikeskusta Grand-Popon kaupunkiin Beniniin.

 Juha Menna, Omituisia ystävyyssuhteita, 2006-2007.

Toiminta on jatkunut kymmenen vuotta ja työn tuloksia voi ihailla Helsingin Taidehallin näyttelyssä. Esillä on pääasiassa kuvataidetta, mutta Villa Karo on inspiroinut myös kirjailijoita, elokuvantekijöitä, tanssijoita ja muusikkoja.

Nalle Ritvola, Aheba 2, 2007, punahonkaa ja huovutusta.

Ajatus siitä, että Afrikassa olisi suomalainen kulttuurikeskus tuntui monesta aluksi varmasti oudolta. Eihän Suomessa ole niitä kolonialismin siteitä, joita useissa Manner-Euroopan maissa on, hyvässä tai pahassa. Jazzista, rock´n´rollista tai kubismista huolimatta Afrikka on monelle suomalaiselle kulttuurinen terra incongita, tuntematon maa. 

Marja-Liisa Mäki-Penttilä, Mama Wata II 2010, palmun oksa, puu, paperi.

Espoon EMMA-taidemuseossa keväällä esillä ollut näyttely Afrikan voima kertoi niistä siteistä, joita tunnetaan eurooppalaisen ja afrikkalaisen taidehistorian vuorovaikutuksessa. Huomenta Afrikka! kertoo siitä, miten nykysuomen taiteilijat dokumentoivat, reflektoivat, kommentoivat, tai muuten vaan ihastuvat sikäläiseen ilmapiiriin ja maisemaan.

Aino-Kaarina Pajari, Afrikan kosketuksia, 2004 (osa). 

Villa Karolaisten näyttelyssä katsoja pääsee ainakin jossain määrin käsiksi siitä innostuksesta, joka toimintaa on leimannut. Eksotiikka ei näytä ohjaavan katsetta kuin ehkä kommentteina ja mukana on halu pohtia yhteiskunnallista tilannetta, kontrasteja ja ristiriitoja.

Jaakko Rönkkö, Seinäpiirros, 2010. Kuvassa taiteilija ja Outi Heiskanen keskustelevat.

Tiedämme, miten aikanaan Akseli Gallen-Kallelan matka Afrikkaan irrotti kirkkaita värejä hänen paletistaan. Useat Villa Karon taiteilijat ovat löytäneet uusia värejä, muotoja, materiaaleja tai näkökulmia tekemiseensä. Kansainvälisellä kulttuurivaihdolla ja vuorovaikutuksella on suuria vapauttavia voimia.

Ulos astumisia

“Kirjailijan työ on olla vaikea ihminen. --- Mutta kustantajan työ on ollut kestää alkoholia ja loukkauksia.” Näin kaavamaisesti tiivistää Hesarin kulttuurin päällikkö Saska Saarikoski näkemyksensä siitä, että Sofi Oksanen häädettiin pois tunnetun kustantajan kirjoittajana.

Isävainaani, joka oli keskisuuren suomalaisen kustannusyhtiön toimitusjohtaja, tuskitteli joskus vähän samaa. Hänen johtamassaan yhtiössä ei tosin ollut kirjailijoita, vaan toimittajia. Hän taisi puuskahtaa joskus epäilyksensä syövereissä: “Toimittajat ovat suuria lapsia”.

Saska Saarikosken lausunto pitää tosin lukea siinä valossa, että hän itsekin on osa suuren kustannusyhtiön, Sanoma-WSOYn tuotantoketjua. Yhtiön eri osa-alueet eivät ole tulleet tunnetuiksi viime aikoina hyvistä suhteistaan kirjailijoihin tai avustajiin.

Ilmeisesti kustannusalalla asenne on nykyisin se, että kirjoittaja, kuvittaja tai muu luovan työn tekijä on kuin ehtymätön luonnonvara, jota voi kohdella kuin vierasta sikaa. On kummallista, että Suomessa ei osata luoda hyvää ilmastoa ja toimintaympäristöä. Sen pitäisi olla pyrkimys, jos halutaan kohti luovaa taloutta tai miksi sitä nyt sitten halutaan kutsua.

WSOYn päätöksessä on monta muutakin kummallista asiaa. Viime viikolla otsikot kertoivat Oksasen Puhdistus-romaanin ennätysmyyntiluvuista. Kunnioitan ja arvostan Sofi Oksasen valintaa olla hyväksymättä WSOYn arvatenkin tiukkoja kustannussopimuksia ja toivon, että hänen tulevat kirjansa tuovat työtä, vaurautta ja henkistä rikkautta muiden, parempien kustantajien välityksellä.

Oksasen Puhdistus oli minulle elämys, joka toi romaanin ehkä hieman yksinkertaistetulla kielellä esille sellaisia asioita Viron menneisyydestä, johon ei pääse tutustumalla pelkästään Tallinnan Vanhaan kaupunkiin. Se astui ulos siitä varsin pienestä reviiristä, joka turistille varataan jokaisessa maassa.

Syy Sofi Oksasen romaanin menestykseen on siinä, että se tuo esille juuri niitä asioita sukulaiskansastamme, joista toisen maailmansodan jälkeen vaiettiin. Oksanen esittelee suomalaisille tuntemattoman maan, terra incognitan. Kun seuraavan kerran pyöräilen virolaisten pikkukylien läpi, katselen niiden kunnantaloja ja näennäisen idyllisiä pikkumökkejä vähemmän romanttisten silmälasien läpi.  

Laiva pullossa avaa historiaa

Yinka Shonibaren teos - valtavan lasipullon sisällä oleva huolellisesti tehty amiraali Nelsonin laivan pienoismalli, jonka purjeet ovat afrikkalaisia tekstiilejä – paljastettiin Lontoon Trafalgarin aukiolla tänään. Viime lokakuussa päättyi Antony Gormleyn One & Other tapahtumasarja, joka oli jatkoa aikoinaan tyhjäksi jääneen veistosjalustan vaihtuvalle uusiokäytölle.

Shonibaren teos herätti aluksi varauksellisia huomioita, mutta se voitti myös kriitikoiden sydämet puolelleen. The Guardianin Adrian Searle totesi, että hänen ei kai pitäisi pitää tällaisesta, mutta lisäsi, että kyllä hän siitä tykkää, oikein paljon. ”Se tuo minussa esiin pikkupojan ja purjelaivalammikon amiraalin minussa.”

Charlotte Higgins kirjoitti pitävänsä Shonibaren laivassa siitä, että se saa meidät kiinnittämään huomion siihen, miksi tämä aukio on alun perin olemassa. ”Amiraali Lordi Nelson, jonka on korkealla aukion yläpuolella, voi nyt katsoa lippulaivansa replikaa.” Nelson kuoli laivalla Trafalgarin taistelussa vuonna 1805.

Monet lontoolaiset katsovat aukiota nyt uusin silmin. Shonibaren teos on ainoa useista vaihtuneista taideteoksista, joka viittaa jollain historiallisella tasolla ympäristöönsä. Muut teokset ovat olleet visuaalisia ja ilmaisullisia. Nigeriassa kasvanut Shonibare viittaa myös brittiläiseen kolonialismiin afrikkalaistekstiileillään.

Lontoon pormestarin toimiston tukema neljännen veistosjalustan operaatiosarja on saanut Lontoon taide-elämän tuntumaan paljon ajankohtaisemmalta ja tapahtumarikkaammalta. Nykytaiteen ja historiallisen miljöön törmäys on tuonut mukaan sellaista odottamattomuutta ja käänteikkyyttä, jota vain nykytaide voi tarjota.

Neljännen veistosjalustan tapahtumat ovat myös merkittäviä, koska julkinen taide ja varsinkin veistostaide niin Suomessa kuin muuallakin voi melko huonosti. Trafalgarin aukion tapahtumia kannattaa seurata, koska teokset kiinnittävät huomiota nykytaiteen uusiin mahdollisuuksiin julkisessa veistostaiteessa.   

Yinka Shonibaren näyttely oli Kiasmassa 2003

Trafalgarin aukion sivu

Guardianin kirjoittajat aiheesta:

• Munira Mirza: Do black artists need special treatment?
• Video: Yinka Shonibare´s ship docks on the fourth plinth
• Charlotte Higgins
• Charlotte Higginsin blogi
• Adrian Searle
• Kuvasarja aiheesta
• Eyewitness
• Maev Kennedy
• Kuvasarja Yinka Shonibaren teoksista
• Jonathan Jonesin blogi

Divarin ruusuja kuvataiteen provinssissa

Mitä yhteistä on Georg Baselitzilla, L.Onervalla, Caj Bremerillä, Denise Grünsteinilla, Jussi Kivellä, M.C. Escherillä ja Viljo Revellillä? Heillä on kaikilla näyttelynsä juuri nyt Helsingissä, oikein.

Mutta heille on yhteistä myös se, että he eivät ole – anteeksi vaan L.Onerva ja Jussi Kivi – aivan kuumimpia nykytaiteen nimiä.

Ei minulla ole mitään mainitsemieni taiteilijoiden näyttelyitä vastaan, mutta Helsinki tuntuu nyt torkkuvan lama-unta kuvataiteen provinssina, jossa ei tapahdu juuri mitään taiteellisesti ajankohtaista.

Mieleeni tulee joukko menneiden näyttelyiden nimiä: Jeff Koons, Duane Hanson, Julian Schnabel, Nan Goldin, Merce Gunningham, Antoni Tapiés ja Enzo Cucchi. Näidenkään taiteilijoiden taidetta vastaan minulla ei ole mitään, mutta he ovat kaikki olleet vähemmän ajankohtaisia, vähemmän tätä päivää, vähemmän nykytaiteen tuoretta ainesta, vähemmän hot ja cool.

Jos museot pelaavat varman päälle, missä Helsingin nykytaiteen hot spot sitten sijaitsee? Se on gallerioissa, kuten Anhavalla, Sculptorissa, Kalhama&Piipossa, Forsblomilla ja Heinossa. Toivon kipinöitä tapaa joskus myös Kuvataideakatemian näyttelyissä. Siellä saattaa nähdä jopa jotain ajankohtaiseen taiteeseen viittaavaa. Kansainvälisesti katsoen täällä ei näe juuri mitään ajankohtaista.

Entä mitä Helsingin kansainvälisestä nykytaiteen asemasta sanoo ensi kesän Ilja Glazunov-aiheinen uudelleenlämmittelynäyttely? Ihmettelin asiaa jo viime syksynä Kulttuurinavigaattorissa, kun uutinen näyttelystä julkaistiin.

Glazunovin taiteesta ei saa ajankohtaista nykytaidetta vaikka kirveellä veistäisi, eikä aiheesta ole edes taiteemme lähihistorian kartoittajaksi. Kerrotaan, että Glazunovin Kiasman näyttelyllä on jotain tekemistä täkäläisen taidetsaari Berndt Arellin väitöskirjan kanssa.

Kun Kiasma esittelee epäajankohtaista ja imelää venäläistä kitschiä, se pudottaa näyttelyohjelmastaan lontoolaisen nykytaiteen tekijän Isaac Julienin näyttelyn. Onneksi Helsingin Juhlaviikot korjasi tilannetta sen verran, että Julienin Ten Thousand Waves esitetään Taidehallissa elokuussa.  

Helsingin ankeaan nykytaiteen tilanteeseen saadaan jonkinlaista valoa Afrikasta, kun 15.4.2011 avautuu Ars-näyttely. Siihen on nähtävissä nyt EMMAn erinomainen lähtölaukausnäyttely 6.6. asti ja Helsingin taidemuseossa avataan elokuussa eteläafrikkalaista nykytaidetta käsittelevä kokonaisuus.

Pula-ajan merkkejäkö sekin, mutta puhuttavaa nykytaiteessa on kyllä riittänyt. Kiasman johtajanimitys ravisteli koko kuvataiteen kenttää.  Näyttelynvaihtokeskus FRAMEn toiminnan lakkauttaminen opetusministeriön taholta on ollut toinen kevään kuuma keskustelunaihe.

Kuvataiteella menee siis monin tavoin huonosti Helsingissä, jonka voisi nimetä taiteen divariksi – Second Hand Rose.

Dein aschenes Haar Sulamith

Anselm Kiefer, Dein aschenes Haar Sulamith, 1981.

Paul Celan, Todesfuge 1952

Schwarze Milch der Frühe wir trinken sie abends
wir trinken sie mittags und morgens wir trinken sie nachts
wir trinken und trinken
wir schaufeln ein Grab in den Lüften da liegt man nicht eng
Ein Mann wohnt im Haus der spielt mit den Schlangen der schreibt
der schreibt wenn es dunkelt nach Deutschland dein goldenes Haar Margarete
er schreibt es und tritt vor das Haus und es blitzen die Sterne er pfeift seine Rüden herbei
er pfeift seine Juden hervor lässt schaufeln ein Grab in der Erde
er befiehlt uns spielt auf nun zum Tanz

Schwarze Milch der Frühe wir trinken dich nachts
wir trinken dich morgens und mittags wir trinken dich abends
wir trinken und trinken
Ein Mann wohnt im Haus der spielt mit den Schlangen der schreibt
der schreibt wenn es dunkelt nach Deutschland dein goldenes Haar Margarete
Dein aschenes Haar Sulamith wir schaufeln ein Grab in den Lüften da liegt man nicht eng

Er ruft stecht tiefer ins Erdreich ihr einen ihr andern singet und spielt
er greift nach dem Eisen im Gurt er schwingts seine Augen sind blau
stecht tiefer die Spaten ihr einen ihr andern spielt weiter zum Tanz auf

Schwarze Milch der Frühe wir trinken dich nachts
wir trinken dich mittags und morgens wir trinken dich abends
wir trinken und trinken
ein Mann wohnt im Haus dein goldenes Haar Margarete
dein aschenes Haar Sulamith er spielt mit den Schlangen
Er ruft spielt süßer den Tod der Tod ist ein Meister aus Deutschland
er ruft streicht dunkler die Geigen dann steigt ihr als Rauch in die Luft
dann habt ihr ein Grab in den Wolken da liegt man nicht eng

Schwarze Milch der Frühe wir trinken dich nachts
wir trinken dich mittags der Tod ist ein Meister aus Deutschland
wir trinken dich abends und morgens wir trinken und trinken
der Tod ist ein Meister aus Deutschland sein Auge ist blau
er trifft dich mit bleierner Kugel er trifft dich genau
ein Mann wohnt im Haus dein goldenes Haar Margarete
er hetzt seine Rüden auf uns er schenkt uns ein Grab in der Luft
er spielt mit den Schlangen und träumet der Tod ist ein Meister aus Deutschland

dein goldenes Haar Margarete
dein aschenes Haar Sulamith