Uuupps... Mihinkähän tämä nuorimies kompastuu rullaluistellessaan? Francisco Goyan piirustus 1820 -luvun rullaluistelijasta. Kulttuurinavigaattoria kiehtoo myös taustan vauhdikas pyöräilijä.Taide –lehti on Suomen taiteilijaseuran perinteikäs julkaisu, jossa pohditaan taiteilijoita lähellä olevia asioita. Lehden ykkösnumeron teemana on popularismi ja jonkinlaisena kieliposkella-jippona lehden mukana jaetaan tekstillä varustettu tarra, jonka voi kiinnittää sopivaksi katsomaansa paikkaan, ottaa kuvan ja lähettää lehden toimitukseen.
Idea on korni, mutta sai Kulttuurinavigaattorinkin aktivoitumaan. Liimaanpas tarran tietokoneeni näyttöruutuun, otan siitä kuvan ja lähetän sen Taide-lehteen. Sitä ennen kuitenkin muutamia huomioita Taide 1/2006 sisällöstä.
“Pilakuva-asia ei ole pääasiassa taidetarina, yhtä vähän kuin moskeijan tuhoaminen Aydhodassa, Intiassa oli arkkitehtuuritarina, tai ‘Saatanallisten säkeiden’ sensuuri oli tarina nykyajan sanataiteesta. Se on poliittinen tarina, ikivanha ja universaali sellainen, siitä miten erään kuvan ja melkein minkä tahansa kuvan käyttö voi johtaa, jos niitä käytetään kulttuuri-identiteetin yhdistämiseen – tässä tapauksessa islamin – ja päättyä niiden käyttämiseen aseena.”
Pilakuvathan ovat olleet Suomen oikeaoppiselle taidehistorialle vaikea asia käsittää, toisin kuin esim. ruotsalaiselle taidehistorialle. Kuitenkin Constantin Guys inspiroi Helene Schjerfbeckiä ja Tyko Sallinen toimi kuvittajana Yhdysvalloissa. No, ehkä pilakuvat ja sarjakuvat kuuluvat populaarikulttuuriin. Hyi.
Max Ryynänen toteaa Taide-lehden populismikirjoituksessa, että ”Esimerkiksi Juhani Palmun mediatemppuilut ovat haitanneet hänen urakehitystään taiteen piirissä."
Artikkelissa ei huomata sitä, että taide on lisääntynyt valtavasti samanaikaisesti kun sen käsittely yleisessä mediassa on vähentynyt. Siksi ilmiö nimeltä Juhanipalmu on olemassa. Siksi Teemu Mäki sai tappouhkauksia ns. Kissantappovideokeskustelussa. Siksi taiteen pääsy julkisuuteen tehdään tavalla millä hyvänsä.
Altti Kuusamo kirjoittaa paavillisesti, että ”Taide on mallien seuraamista…” Jokainen ajatteleva ihminen tietysti lisää tähän lausumaan oman sisäisen puheensa pätkän, joka minulla – ja toivon että kaikilla muillakin Taide-lehden lukijoilla – kuului jotenkin näin: ”Tai päinvastoin”. Kuusamon kirjoituksen monesta sivulauseesta voisi kirjoittaa vaikka pienen väitöskirjallisen.
Taide –lehdessä on perinteisesti julkaistu kohtuullisessa määrin lukijoiden keskustelua. Ulla Karttunen on kirjoittanut tähan lehteen pateettisen, yhden kappaleen pötkyn, joka ulottuu koko sivun mittaiselle tekstille. En saa jutusta muuta selvää, kuin että hän on tavattoman vihastunut – tai ihastunut – Helena Erkkilään jonkin kirjoittamansa jutun saaman palautteen takia. Kappalejako kun puuttuu, jättää lukija jutun lukematta.
Taide on muuten melko paikallaan. Se kattaa olennaisimmat taidetapahtumat ja osaa välttää takavuosien riesaa, taiteilijoiden hillitöntä itsemarkkinointia. Lehti on vuosien varrella pienentynyt, kuten taiteen merkitys maailmassa muutenkin. No, jos näin on, niin on.
Niin, ja Taide –lehden uusia verkkosivuja kävin katsastamassa. Ne ovat lehtien verkkoversioille tuttua elektroniseen muotoon käännettyä painojulkaisua, ei sen kummenpaa. Vuorovaikutus, johon internetti antaa mahtavia mahdollisuuksia, puuttuu. Hyvä esimerkki tällaisesta ovat mm. Kaltion verkkosivut. No, ei niin huonoa kuin jotain hyvääkin. Taide –lehteen voi nyt lähettää palautetta. Toimitus arvelee seuraavasti:
”Jokaisen lehden lukijalla on kahdenlaisia kauhukuvia – populistisia ja elitistisiä. Populistisessa kauhukuvassa toimitus tekee lehdestä persoonattoman tasapaksun tavoitellessaan isompia myyntilukuja ja yrittäessään miellyttää kaikkia. Elitistisessä kauhukuvassa lukijaa ei kuunnella lainkaan, kun toimitus norsunluutornissaan tekee, mitä lystää.”
Se oli laittamattomasti sanottu.
1 kommentti:
Kulttuurinavigaattori kiinnittää Taide-analyysissään huomiota sekä isoihin että pieniin asioihin. Pilakuvakiistasta siirrytään käsittelemään lehden keskustelupuheenvuoron kappalejakoa. Viimemainittu kuvastanee, että Suomen taiteessa asiat ovat aika paksusti. Kummempaa keskusteltavaa ei ole.
Kiitettävästi navigaattorin huomio kiinnittyy päätoimittaja Jani Leinosen taideaktioon, joka oli virheellisesti julkaistu nimellä Ulla Karttunen. Jos kyseinen asia on ainoa mikä Suomen taiteessa pännii, niin keskustellaan sitten Leinosen taideaktiosta.
Toimitus hävitti tekstistä alkuperäisen kappalejaon, lisäsi otsikon toistamiseen jutun alkuun ja poisti kappalejaon ohessa sanavälejä. Pateettisesta muotoratkaisusta kuuluu kunnia siis Leinoselle, joka valitettavasti unohti nimensä teoksen alta.
- Sinänsä kyse on mitättömän pienestä asiasta, mutta onneksi kyseisen taideaktion voi tulkita myös lehden teeman, vallan, kannalta. Jos joku pyrkii keskustelemaan oikeudesta olemassaoloon ja puheeseen, mitä kannattaa tehdä ensimmäiseksi? Yksi keino on toimittaa sanottu lukukelvottomaksi. Kyse on vaientamisen hienostuneemmasta versiosta. Tässä tapauksessa se tosin ei ollut tavoitteellista vaan tuli Leinosen mukaan tekniikan ja huolimattomuuden yhteisvaikutuksesta.
Kulttuurinavigaattori siteeraa “laittamattomasti sanottua” lainausta populismista ja elitismistä. Leinosen aktion voisi tulkita osoittaneen, että populistinen temppu ja elitistinen vallankäyttö eivät ole vastakohtaisia, vaan ne voi yhdistää arjen pienissä asioissa suihkusaippuamaisen lipevästi. Jo vähin keinoin saatiin ainakin Kulttuurinavigaattorin huomio kiinnittymään asian viereen ja kepeään populistiseen aktioon.
Keskustelijan, taiteesta tai ei, on lähes mahdotonta päästä mielipiteiden vaihtoon saakka, jos harrastetaan toisen osapuolen lähtökohtaista vaientamista ja mitätöimistä. Eiköhän monissa lähihistorian traagisimmista tapahtumista ole kyse filosofisemmin ottaen myös tästä. On varmasti pateettista vaatia kulttuurissa vaiennetuille äänivaltaa. Aivan samoin kuin holokaustin uhreilta olisi ollut pateettista nousta joukkohaudasta vaatimaan olemassaolon oikeutta. Jos se olisi ollut mahdollista, ironisoijia olisi riittänyt. Ja niitä, joiden mielestä oikeuden vaatijoiden puhetapa on pateettinen ja väärä.
Kulttuurissa vaiennettujen olemassaolon oikeuden nihilointi on historian opetuksista huolimatta käytännössä ihmeteltävän yleistä. Suosituimmalta vaikuttaa liukkaan nihilistinen vaihtoehto, jossa ylimmäksi itsensä nostava on arvokkain. Länsimainen kulttuuri ei ole tottunut ylipäätään vastaanottamaan arvostelua, vaan panostamaan oikeassa olemisen ylemmyyteen.
Kommentit pilakuvakiistan poissaolosta taidekeskustelusta, joihin navigaattori viittaa, ovat kuvaavia siinä mielessä, että taiteessa ei juuri haluta yhteiskunnallista keskustelua. Yhtä lailla ei ole näkynyt keskustelua esimerkiksi Ranskasta levinneistä lähiömellakoista. On varmasti pääteltävä, että maailman asiat eivät taiteeseen saakka kuulu. Onhan toki paljon kivempi pamista suihkusta ja saippuasta.
Lähetä kommentti