Maalaus kertoo itsepäisyydestä, sinnikkyydestä ja omatoimisuudesta, myyteistä, joita usein liitetään amerikkalaisuuteen, mutta ne lienevät myös oleellinen osa protestanttista asennetta, sisua. Vuonna 1948 valmistunut maalaus ei voi olla sosialistista realismia, koska bolsevikkijohtajien määräyksestä taiteessa ja kirjallisuudessa sai esittää vain positiivisia ja optimistisia työn sankareita, eikä raajarikko nainen olisi kuulunut sen kaanoniin. Siitä huolimatta Wyethiä luonnehdittiin sanoilla ”painter of the people” eli ”kansan taidemaalari”.
Taiteilija totesi Christinan maailmasta itsekriittisesti, että se oli ”täydellinen rengasrikko”. Juron ja goottilaisen maalauksen osti New Yorkin MoMA 1 800 dollarilla. Kuvittaja-taiteilija isänsä johdolla opiskellut Wyeth debytoi New Yorkissa 1937 ja oli Christinan maailman maalatessaan jo melko menestynyt taiteilija. Kuollessaan perjantaina 16. tammikuuta 2009 Andrew Wyeth oli eräs kuuluisimpia amerikkalaisia taiteilijoita.
Andrew Wyethin maalaukset edustavat ristiriitaista traditiota Yhdysvaltain taiteen historiassa. Monet sikäläiset taidehistorioitsijat eivät edes mainitse Wyethin taiteen suuntausta, realismia kirjoituksissaan, vaan korvaavat sen systemaattisesti tarkemmalla ja ehkä vähemmän moniselitteisellä sanalla naturalismi.
Vaikka realismia on esillä paljonkin amerikkalaisissa näyttelysaleissa, se on sikäläisen taidehistorian ja nykytaiteen vaiettuja asioita. Clement Greenbergin kritiikin ja abstraktin ekspressionismin perintö elävät vahvasti nykytaiteen ymmärryksessä, joka torjuu amerikkalaisten oman maalaustaiteen historian merkittäviä edustajia. John Singer Sargent, saksalaissyntyinen, Düsseldorfissa opiskellut Albert Bierstadt ja Winslow Homer – joka oli eräs nuoren Wyethin esikuvista – eivät tulleet teoksillaan tuon modernismin nostamiksi, vaan halveksimiksi, kitschiksi. Se ohitti myös Grant Woodin, American Scene-maalarit Thomas Hart Bentonin ja John Steuart Curryn tai Norman Rockwellin. Edward Hopperin urbaania ja suburbaania, joskus mustan elokuvan tunnelmaa lähestyvää realismia tosin arvostetaan, kumma kyllä.
Olen seurannut huvittuneena amerikkalaisten itsesensuuria realisminsa suhteen. Toinen lähes täysin vaiettu traditio Yhdysvaltain taidehistoriassa on se, että maassa kokeiltiin laajamittaisesti taiteilijapalkkaa Rooseveltin New Dealin aikoihin 1930-luvun alussa ensimmäisenä maailmassa. Arvelisin, että realismin ja taiteilijapalkkauksen kaltaiset tabut syntyivät vahvan uusliberalistisen ajattelutavan aiheuttaman häpeän saatossa. Ne ovat voimassa vieläkin muodikkaasta, kaikesta postmodernismin jälkeisestä sallivuudesta ja moninaisuudesta huolimatta.
Kirjailija John Updike mainitsi amerikkalaisten realismitabusta huomauttaessaan, että:
"...Wyethin vastustaminen jää kummallisen jäykäksi taidemaailmassa, jossa ei ole vaikeaa löytää tilaa Richard Estesin ja Philip Pearlsteinin kaltaisille fotorealisteille ja kaupallisen taiteen tarjokkaille, kuten Wayne Thiebauldille, Andy Warholille ja totta puhuen Edward Hopperillekaan."
Ehkä suurin Andrew Wyethin synti modernistien mielestä oli regionalismi, pitäytyminen pienten paikkakuntien persoonallisuuksien ja maisemien kuvaukseen, konservatiivisiin sävyihin. Pinttyneen modernismin kaanonin mukaan vain suurkaupunki on suuren taiteen ahjo.1980-luvun lopulla tuli julkisuuteen 240 Wyethin maalausta preussilaissyntyisestä perheen tuttavasta Helga Testorfista puettuna ja alastomana. Wyeth oli maalannut teoksia yli kymmenen vuoden aikana vaimonsa tietämättä ja kun toimittajat kysyivät, mistä niissä oli kyse, taiteilija vastasi ”rakkaudesta”. Teokset osti kokoelmiinsa taiteen keräilijä, ja Helga-maalaukset esitettiin suurella kohulla Washingtonin National Galleryssa vuonna 1987. Uusi kohuaalto syntyi, kun keräilijä möi teokset uudestaan japanilaiseen keräilijän kokoelmaan.
Yhdysvaltain valtaeliitti antoi runsaasti tunnustusta Wyethille. Hän oli rikas taiteilija, jolla oli varaa äänestää poliitikkoja, kuten Nixonia ja Reagania, joiden arvot vastasivat hänen maalauksissaan nähtyjä arvoja. Viimeisin tunnustuksista ”Kansallinen taidemitali” tuli presidentti George W. Bushin kädestä vuonna 2007.Huolimatta kuuluisuudestaan Yhdysvaltain kaikkein ali- ja yliarvostetuimmalla taiteilijalla oli varsin pidättyvä käsitys taiteensa vastaanotosta. Eräässä haastattelussaan Andrew Wyeth totesi:
”Ihmiset saavat sinut vain väistämään asioita. En koskaan näytä kenellekään työn alla olevia töitäni. Jos he vihaavat niitä, se on huono juttu, ja jos he pitävät niistä, se on huono juttu. Taiteilijan pitää olla kasvanut sisäänpäin ollakseen hyvä.”
5 kommenttia:
jäin miettimään amerikkalaisten taiteilijapalkka kokeilua 30-luvulla. Onko aiheesta kirjoitettu jossain enemmänkin?
Toki aiheesta on kirjoitettukin, esimerkiksi New Dealin kulttuuriprojektista Federal Onesta on englanninkielisessä Wikipediassa juttua, josta ehkä pääsee eteenpäin.
http://en.wikipedia.org/wiki/Federal_One
New Deal käynnisti kaikissa länsimaissa tunnetun keynesiläisen talouspolitiikan. Lieneekö syynä se, että John Maynard Keynes osallistui brittiläiseen Bloomsburyn ryhmään ja oli modernin taiteen ihailija, mutta New Dealiin kuului laaja eri alojen taiteilijoiden tukijärjestelmä.
Muistelen jossain kirjoitetun, että senaikaisen mittapuun mukaan projektiin valittu taiteilija saattoi saada yhtä suurta palkkaa kuin kauppa-apulainen, mikä oli suuri raha monelle taiteilijalle, kuten olisi varmaan nykyisinkin. Vielä suurempi mullistus oli varmaan se, että valtio antoi palkkaa säännöllisesti.
Amerikkalaiset historiankirjoittajat eivät mielellään mainitse sitä, että lähes kaikki myöhemmin kuuluisiksi tullet taiteilijat, kuten Pollock, Rothko, Abbott, Stuart Davis, Gorky tai Krasner olivat mukana.
Aihe on ilmeisesti unohdettu, koska Federalissa tehtiin paljon virheitä. Niistä eräs oli se muuallakin historiassa toistunut ilmiö, että valtion virkailijat eivät malttanet pitää näppejään erossa taiteenalojen sisällöistä. Tilaaja-tuottajajärjestelmää oli alettu soveltaa ensimmäisen kerran laajasti Neuvostoliitossa, ja sen ongelmaksi oli tullut, että tuottajat alkoivat miellyttää liikaa tilaajien odotuksia, tai niiksi olettamiaan asioita.
Joidenkin mukaan tulokset olivat heikkoja, mutta se saattaa johtua siitä, että vasemmistolaisessa hengessä projektilta odotettiin suuria, kumouksellisia aikaansaannoksia. No, suuriakin tuloksia toki tuli myös, mutta vasta paljon myöhemmin, kun projekti oli jo lopetettu. Amerikkalainen taide pääsi ensimmäistä kertaa historiansa aikana ottelemaan myös laadussa eurooppalaisen taiteen kanssa ja kolonialistinen traditio, Yhdysvaltain asema taiteen siirtomaana loppui. (Meidän eurooppalaisten on vaikea käsittää tällaista.)
On ehkä liioittelua sanoa, että WPA käynnisti abstraktin ekspressionismin ja Yhdysvaltain merkittävän aseman maailman taiteessa toisen maailmansodan jälkeen, mutta sen avulla monet selvisivät pahimman lama-ajan yli harjoittaen ammattejaan taiteilijoina.
Kiitos vastauksestasi, joka onkin varsin laadukkaasi annettu...
Minä muistan semmoisenkin, että Diego Rivera sai USA:n kulttuurihallinnolta isoja seinämaalaus-tilauksia, joissa esitettiin riveramaisesti kansakunnan syntyä.
Myös puoliso Frida Kahlo sai tilaisuuden järjestää muutaman suuren taidenäyttelyn Los Angelesissa muistaakseni.
Muralisteja oli muitakin, Siqueros esimerkiksi, joka pääsi myös mukaan Pohjois-Amerikan valloitukseen.
Totta on, että "regionalistinen", "maalainen" taide oli sitten New Dealin jälkeen ohi, mutta vaikutti siihen kyllä myös - taiteilijapalkan ohella - sekin fakta että 50-luvun USA kukoisti, kun sen sijaan Eurooppa oli raunioina ja pitkään.
Kuvataiteen keskus siirtyi aika lujaa ja rahan avulla Pariisista New Yorkiin.
Tiedä sitten onko yhtä keskusta enää nykyisellään lainkaan. Jos saan mainostaa, niin romaanin muodossa nyky-newyorkilaista taidemaailmaa käsittelee Siri Hustvedtin toissa vuonna ilmestynyt kirja "Kaikki mitä rakastin", joka muun muassa kertoo että kaikki käy, mikä käy kaupaksi.
Vastenmielinen kuva kaiken kaikkiaan.
(anteeksi jos kommentti ilmestyy toiseenkin kertaan, jostain syystä bloggeri käskee minua vahvistamaan sanomani...)
Lähetä kommentti