Sisällissodan päätyttyä 1992 Mosambikin kristillinen neuvosto käynnisti kampanjan, jossa aseita alettiin muokata työkaluiksi. Projekti osoittautui menestykseksi ja mosambikilaisen taiteilijayhteisön kanssa käynnistettiin toinen projekti, aseet taiteeksi. Materiaaleina olivat AK 47 rynnäkkökiväärit eli Kalasnikovit, konepistoolit, käsiaseet ja maamiinat.
Tämä mosambikilaisen Mathen eli Adelino Serafim Maten teos Toivon nauha viittaa HIV/AIDS-nauhaan ja toivoon paremmasta tulevaisuudesta.
Teos jättää sanomansa myös Suomeen, onhan meilläkin havahduttu käsiaseiden tarpeettomuuteen. Käsiaseiden poistaminen ei kiihtynyttä aseellista väkivaltaa Suomesta varmaan kokonaan lopettaisi, mutta ehkä niiden vähentäminen antaisi toivoa paremmasta.
Vielä 15.helmikuuta asti nähtävät Africa Now ja Mieke Bal, Going the Distance, Muuttoliikkeen estetiikka näyttelyt Tampereen taidemuseossa ovat molemmat silmänaukaisijoita. Meidän pitäisi ainakin yrittää ymmärtää sekä taidetta että maahanmuuttajia niiden omista lähtökohdista. Se osoittautui ainakin minulle vaikeaksi, vaikka en ole mielestäni koskaan ollut mikään nykytaiteen anorektikko.
Mutta ymmärtämiseen on hempompikin tie. Molempien näyttelyiden teosten tiheys, julistavuus ja kertovuus hurmasivat. Niiden rytmit jyräävät vieläkin päässäni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti