Aleksi Tolonen Monster Me, 2010.
Riemastuin Kluuvin galleriassa Aleksi Tolosen polyuretaanista, puusta, kipsistä mdf-levystä ja rautaputkista koostuvasta, pimeässä välkkyvästä ja liikkuvasta hökötyksestä.
Sehän on eräs keskeisimmistä eurooppalaisen kulttuurin kuvista, Théodore Géricaultin tragedia Medusan lautta (1818-19), joka kelluu Tolosen näyttelyssä nimellä Monster Me.
Sehän on eräs keskeisimmistä eurooppalaisen kulttuurin kuvista, Théodore Géricaultin tragedia Medusan lautta (1818-19), joka kelluu Tolosen näyttelyssä nimellä Monster Me.
Itse maalaus on ja pysyy Louvressa, sillä maaliaineksena
käytetty asfaltti on haurastunut eikä vanhus kestä kuljetusta. Mutta sen
kopiota, joka kertoo tuon haaksirikkoisten lautan epätoivon ja toivon
tunnelmista, on kuljetettu eri puolilla.
Näin Tukholmassa syksyllä 1998 Memento
Metropolis-näyttelyssä Medusan lautta-aiheisen dokumenttinäyttelyn, jossa kopion lisäksi
oli esillä myös itse lautan rekonstruktio. Innostuin myös näyttelyn yhteydessä
julkaistusta Dieter Bachmannin artikkelista The Results of Sinking. Löysin myös Time-lehdestä Robert Hughesin aiheesta kirjoittaman erinomaisen jutun.
Maalaus, jota voi kutsua romantiikan ajan
maalaustaiteen ”grande machineksi”, on innostanut useita taiteilijoita,
kirjailijoita, käsikirjoittajia, säveltäjiä ja elokuvan tekijöitä.
Siitä on tehty ainakin yksi elokuva ja useita kirjoja, muun muassa Peter Weissin romaani Die Ästhetik des Widerstands (1975). Viimeisin aiheesta ilmestynyt kirja on Arabella Edgen The Raft, 2006 (amerikkalaisen painoksen nimi on The God of Spring, 2007), jossa kirjoittaja yrittää selvittää, miten maalaus syntyi Géricaultin mielessä.
Eräs vastaanoton teema on ollut itse taiteilija ja hänen temperamenttinen, lyhyt elämänsä. Toinen on Méduse-fregatin haaksirikon ja sen jälkeisten kauheiden tapahtumien käsittely. Ja juuri maalauksen synty, jossa taiteilija kuulemma muun muassa käytti ateljeessaan sairaalasta lainaksi saamiaan kuolleiden ihmisten ruumiinosia luonnostelua varten, on kiehtonut monia.
Lähes kaksi sataa vuotta valmistumisensa jälkeen Medusan lautasta on tullut metafora, jonka huomasi jo Géricaultin aikalainen historioitsija Jules Michelet, kun hän kirjoitti että ”koko yhteiskuntamme on lastattu Medusan lautalle”. Siitä voi vakuuttua myös katsoessa Aleksi Tolosen teosta.
Siitä on tehty ainakin yksi elokuva ja useita kirjoja, muun muassa Peter Weissin romaani Die Ästhetik des Widerstands (1975). Viimeisin aiheesta ilmestynyt kirja on Arabella Edgen The Raft, 2006 (amerikkalaisen painoksen nimi on The God of Spring, 2007), jossa kirjoittaja yrittää selvittää, miten maalaus syntyi Géricaultin mielessä.
Eräs vastaanoton teema on ollut itse taiteilija ja hänen temperamenttinen, lyhyt elämänsä. Toinen on Méduse-fregatin haaksirikon ja sen jälkeisten kauheiden tapahtumien käsittely. Ja juuri maalauksen synty, jossa taiteilija kuulemma muun muassa käytti ateljeessaan sairaalasta lainaksi saamiaan kuolleiden ihmisten ruumiinosia luonnostelua varten, on kiehtonut monia.
Lähes kaksi sataa vuotta valmistumisensa jälkeen Medusan lautasta on tullut metafora, jonka huomasi jo Géricaultin aikalainen historioitsija Jules Michelet, kun hän kirjoitti että ”koko yhteiskuntamme on lastattu Medusan lautalle”. Siitä voi vakuuttua myös katsoessa Aleksi Tolosen teosta.
Seuraavassa aiheesta tekemäni multimediateos, joka tässä on
videoleikkeenä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti