Terike Haapojan video-ääni-teksti-installaatio koostuu kaiuttimista, kolmesta videoprojektiosta, puheenvuoroista
ja teksteistä. Se on kuivakas, kuin muinoin englantilaisamerikkalaisen Art & Language -ryhmän teos, mutta myös mehevä ja tuore kuin mikä tahansa uusi vaatimus
yhteisöllisyydestä ja oikeudenmukaisuudesta yhteiskunnassa voi olla.
Näyttely päättyy Kalhama & Piippo galleriassa, mutta
Haapojan perustaman Toisten Puolueen jäsenkampanja jatkuu eduskuntavaaleihin asti. Puolue ajaa oikeudettomien asiaa.
Oikeudettomilla tarkoitetaan kaikkia niitä yhteisömme jäseniä, joilla ei ole
lakiin kirjattuja perusoikeuksia eikä pääsyä poliittiseen päätöksentekoon
esimerkiksi äänestämällä.
Taidepuhe on käsite, joka synnytettiin 1980-luvulla. Se
tarkoitti uuden subjektiivisuuden esiinmarssia, sana ”minä” tuli mukaan
taidekritiikkiin. Vähitellen taidepuheesta tuli minäpuhetta, taiteesta tuli
minän mittari ja minuuden puntari, egosentrisyyden temmellyskenttä.
Onneksi Terike Haapojan teoksessa ei ole yhtään ”minä”
persoonapronominia. Sen sijaan sanat ”he” ja ”me” esiintyvät tiheästi.
Teoksen muodostaa sitä tarkasteleva yleisö. Huomasin kuitenkin
yleisön jäsenenä itse ajattelevani myös itseäni. Ajattelin niitä tilanteita
elämässäni, jolloin olen kokenut itseni oikeudettomaksi. Löysin niitä ainakin
kolme.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti