Paluu nykyaikaan

Värivalokuvia ennen värifilmiä, Sergei Prokudin-Gorski ja karelianistit I.K.Inha sekä Akseli Gallen-Kallela, Gallen-Kallela museossa Espoossa 7.9.2013 – 26.1.2014.

”Jouduimme pienelle harjulle ja oikealla kädellä avautui sitten eteemme kaunein koskimaisema, mitä olen milloinkaan nähnyt. Joki hajaantuu Kivakkakosken laajoille kallioportaille kuohuiksi, aalloiksi ja kopruiksi, kiehuvaksi elämäksi, rikkaaksi pauhuksi, häikäiseväksi, kimmeltäväksi välkkeeksi, jonka maaemo on kylvänyt täyteen särmäisiä louhiaan, kosteita, kimottavia kallionpolviaan. Niskassa jakaa kosken pieni kalliosaari, jonka ulkopuolitse vesi vilkkaasti hyppeli portaalta portaalle, sisäpuolitse taas kaatui täytenä könkäänä kuin suuresta luonnon ruuhesta. Vettä oli nyt runsaasti, mahtava pauhina hukutti äänemme. Sanattomina seisoimme koskeen pistävällä rantakalliolla. Niskassa kasvava suippolatvainen kuusikko vaihtui alempana hauskoiksi lehdoiksi, joitten kautta vastarannalla kuohui pieniä vilkkaita, mitä viettelevämpiä onkikoskia.”

Näin kirjoitti Paanajärven Kivakkakosken maisemasta valokuvaaja, kirjailija, suomentaja ja toimittaja I.K.Inha kirjassaan Suomen maisemia (1909). Koski sijaitsee silloiseen Kuusamon kuntaan kuuluneen aikoinaan tunnetun matkailukohteen, Paanajärven itäpäässä.

Kuusi vuotta kirjan julkaisemisen jälkeen, maailmansodan toisena kesänä tuijotti toisen kosken, Sunajoen Kivakkakosken kuohuihin venäläinen valokuvaaja Sergei Prokudin-Gorski. Hän oli tullut pohjoisiin erämaihin kuvaamaan Muurmanskiin rakennettavan rautatien syntyä.

Valokuvaaja Sergei Prokudin-Gorski Sunajoen Kivakkakoskella, 1915.

Tämä värivalokuva vuodelta 1915 on säilynyt yhtenä tuhansista Prokudin-Gorskin eri puolilla Venäjää ja Eurooppaa ottamista värivalokuvista. Hänen Suomeen, Karjalaan ja Länsi-Venäjälle suuntautuneiden kuvausmatkojensa suurehkoja värillisiä valokuvia 1900-luvun alusta on mahdollisuus nähdä Gallen-Kallelan museossa Tarvaspäässä.

Värivalokuvaajaksi

Pariisin maailmannäyttely vuonna 1900. Suomen paviljongissa on esillä Akseli Gallen-Kallelan kuuluisat freskot ja I.K.Inhan valokuvia suomalaisesta maanviljelystä. Venäjän keisarillisen teknisen seuran osastolla oli näytteillä Sergei Prokudin-Gorskin mustavalkoisia valokuvia. Sen jälkeen venäläinen valokuvaaja omistautui värivalokuvaukselle opiskellen kolme vuotta Berliinissä ja omaksui tieteellisen valokuvauksen perusteet. Viisi vuotta myöhemmin hän esitteli yleisölle työnsä tuloksia, värikuviaan ja kolmivärivalokuvauksen periaatteita.

Vuonna 1908 Prokudin-Gorski kuvasi Leo Tolstoin värillisenä muotokuvana. Hän järjesti suosittuja kuvaestyksiä, joissa värillisiä valokuvia esitettiin ”taikalyhdyllä” yhdistämällä kolme eri värille suodatettua kuvaa. Venäjän ministerineuvosto päätti vuonna 1911 hankkia Prokudin-Gorskin siihenastisen kokoelman ”kansallisen sivistyksen tarpeisiin” ja antoi valokuvaajan käyttöön oman junavaunun, johon hän rakensi pimiön, sekä luvan liikkua myös Venäjän imperiumin levottomilla reuna-alueilla.

Prokudin-Gorski matkusti myös Suomessa kuvaten Saimaan rantoja, Lappeenrantaa ja Karjalan maisemia. Karelianistien tapaan hän suuntasi suomalaisen kansallismaiseman kulttipaikoille, joita kuvattiin maalaustaiteen, valokuvauksen ja kirjallisuuden keinoin. Eräs voimakkaasti suomalaisten kollektiiviseen muistiin iskostuneita mielikuvia on sekä Inhan että Prokudin-Gorskin kuvat samoista paikoista Saimaan kanavasta Lauritsalan lähellä, jossa kanava louhittiin jyrkkään kallioleikkaukseen.

Sergei Prokudin-Gorski, ”Saimaan kanavan kaunein paikka”, 1903 ja I.K. Inhan valokuva samasta paikasta.  

Strategiset kuvat

Suomen karelianistien pyrkimykset olivat kuitenkin erilaisia verrattuna venäläisen valokuvaajan työn kokonaisuuteen. Venäläisen Prokudin-Gorskin missio oli ehkä vähemmän romanttinen kuin karelianistien usein yhtenäiskulttuurinen pyrkimys porautua suomalaisuuden ytimeen Karjalan poluilla, metsissä ja erämaakylissä. Värilliset valokuvat, joissa oli tehtaita, teräspalkkisiltoja ja kiiltäviä kirkontorneja oli suunniteltu vakuuttamaan katsojansa Venäjän imperiumin loistosta ja kunniasta.

Metallipalkkisilta yli Kamajoen Permissä, 1910.

Suomi ja Karjala oli vain pieni osa Prokudin-Gorskin matkoista. Hän matkusti assistentteineen kuvaamaan kaukaisia Siperian kaupunkeja, kyliä ja erämaita, Keski-Aasian Bakua ja Samarkandia ja Euroopasta hänen värivalokuviaan on säilynyt ainakin Italiasta ja Tanskasta.

Prokudin-Gorskin kuvissa yhdistyvät aikansa esteettinen, taloudellinen ja usein myös sotilaallinen strategia. Kanavat, rautatiet, kansallisuudet, kaupunki- ja maaseutumaisemat, nähtävyydet, kirkot, merkittävät rakennukset, tehtaat, koneet ja liikenneyhteydet ovat signaaleja Venäjästä nykyaikaistamisen, modernisaation saatossa. Kuvatessaan Solovetskin luostaria Prokudin-Gorski kuvaa etualalle luostarin uuden sähkövoimalan, jonka takana nousee luostaria kiertävä kivijärkäleistä koostettu muuri ja ikivanhojen kirkkojen sipulitornit.

Prokudin-Gorskin valokuvat ovat raportteja Venäjän valtakunnan tilasta. Kuvat yhteiskunnan eri luokista vangeista virkamiehiin, talonpojista kirjailijoihin ja lapsista maatuskoihin muistuttavat myös Venäjän 1800-luvun maalaustaiteen kriittisestä realismista. Nämä kuvat tulevat maasta, jossa Ilja Repin maalasi Volgan lautturit 1870-luvun alussa.

Valokuvaaja, rakennuspäällikkö ja itävaltalaiset sotavangit resiina-ajelulla Petroskoissa, 1915.

Piktorialismi, joka korosti valokuvien ”chiaroscuroa”, pehmeäsävyisyyttä ja hämyisyyttä oli valtasuuntaus myös Venäjän valokuvauksessa ensimmäiseen maailmansotaan asti. Toisin kuin esimerkiksi I.K. Inhan valokuvat, Prokudin-Gorskin syvätarkat, yleensä yleiskuviin pitäytyvät kuvat edustavat kuitenkin toista 1800-luvun valokuvauksesta perittyä valtavirtausta, naturalismia. Valokuvaus oli kemiaa, tekniikkaa ja tiedettä Prokudin-Gorskille, joka pyrki värien ”luonnollisuuteen”. Hänen kuvansa ovat lähellä ”suoraa” valokuvausta, tilannevedoksia ja dokumenttikuvausta.

Prokudin-Gorskin kuvien arkistoja selatessa huomaa, että lähes jokaisella kuvalla on täsmällisesti kohteensa mukaan määritelty otsikko ja aihe. Poikkeuksena ovat kuvat, joilla ei ole täsmällistä aihetta. Ne ovat orkestroituja ja asetelmallisia, tunnelmallisia valokuvia, joita Prokudin-Gorski nimittää kuva-arkistojensa luetteloissa etydeiksi, tutkielmiksi. Näissä hänen kuvansa lähestyvät maalaustaiteen romantiikkaa ja impressionismia.

Autenttisuuden voima

Venäläistä aatelisssukua ollut Sergei Prokudin-Gorski emigroitui vallankumouksen jälkeen ensin Norjaan, sitten Englantiin ja sitten Ranskaan. Hänen kuoltuaan vuonna 1944 amerikkalainen Rockefeller-säätiö osti perikunnalta valokuvakokoelman joka sijaitsee Yhdysvaltain kongressin kirjaston kokoelmassa.

Valokuvakokoelman lähes kahdesta tuhannesta kuvasta pystyttiin vedostamaan vain muutamia satoja. Digitaalisen kuvankäsittelyn myötä useita vedoksia käsittävät kuvat voitiin helposti yhdistää ja vedostaa valmiiksi kuviksi. Tarvaspään näyttely on eräs monista Prokudin-Gorskin eri alueilla kuvaamasta aineistosta koottu katsaus. Kokoelma digitoitiin ja siirrettiin kokonaisuudessaan nettiin kymmenkunta vuotta sitten.

Näistä värivalokuvista ylistettiin aikoinaan, että ne ovat ”silmänräpäyskuvia luonnollisissa väreissä”. Tänään ihmettelemme niiden autenttisuuden voimaa, koska niiden värinmuodostus vastaa television ja digitaalisen kuvan RGB-periaatetta. Aikamme silmä on adaptoitunut löytämään vastineen sata vuotta vanhojen kuvien väreistä.

Marjanpoimijat, 1909.

Palikat uuteen järjestykseen

Suunnittelijan näkemys Helsingin Lasipalatsinaukiosta.

Suomen suurinta yksityistä taidemuseota, Amos Andersonin taidemuseota ylläpitävä Konstsamfundet julkaisi tänään suunnitelmansa uuden taidemuseon rakentamiseksi. Helsingin Yrjönkadulla seitsemässä kerroksessa, vanhan asuintalon muunnetuissa tiloissa toimiva rakennus on koettu liian hankalaksi nykyaikaisten taidenäyttelyiden järjestämiseen.

Suunnitteilla on uuden taidemuseon rakentaminen Lasipalatsin ja sen takana olevan aukion alle. Helsingin kaupungin omistuksessa oleva Lasipalatsi tulisi säilymään suunnitelman mukaan toiminnoiltaan lähes entisellään. Vanhaan Amokseen tulisi jäämään Amos Andersonin kotimuseo, ihastuttava kappelihuone, jossa on merkittävä sakraalin taiteen kokoelma ja vanhoissa tiloissa esiteltäisiin myös Sigurd Frosteruksen taidekokoelmia.

Nykyisessä museossa on näyttelytiloja noin 1 800 neliötä. Uuden museon näyttelytilat suunnitellaan pääosin Lasipalatsinaukion alle ja niiden laajuudeksi ilmoitetaan 2 500 neliötä. Verrattuna Amoksen nykyisiin tiloihin uusien tilojen käyttö tulisi olemaan tehokkaampaa ja ylipäätään nykyaikaisten kuvataidenäyttelyiden järjestäminen olisi mahdollista.

Helsingin kaupunki, joka omistaa Lasipalatsin kiinteistön, suhtautunee hankkeeseen myönteisesti. Kuten kulttuurirakentamisessa on kaikkialla tapana, Konstsamfundet tulee kohtaamaan kaksi ongelmaa hankkeessaan. Riittävätko arvioidut 50 miljoonaa museon rakentamiseen (ilman esimerkiksi tilaohjelman leikkauksia) ja saadaanko museo valmiiksi Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhliin 2017, kuten kaavaillaan? Arvelen, että vastaus on molempiin ei, mutta en toivo niin.

Lähtökohdakseen taidemuseo ilmoittaa oman toimintansa kehittämisen: ”Monipuolinen näyttely- ja taidemuseokeskus”, sekä ”Lisää mahdollisuuksia suomalaisille taiteilijoille”. Uusi Amos tulisi toteutuessaan olemaan merkittävä taidemuseo erittäin keskeisellä paikalla pääkaupunkia.

Voi helposti nähdä uuden museon synergiaedut. Se tulisi olemaan nurkittain Kiasman kanssa, Ateneumin ja Helsingin taidemuseon Tennispalatsin, sekä Helsingin Taidehallin tuntumassa. Musiikkitalo, Keskustakirjasto ja Töölönlahden alue olisivat houkuttelevaa toimintakenttää taidemuseolle. Museolla olisi liikenneyhteys tulevaan Pisara-rataan, laajenevaan metroon ja vaikka mihin. Paikka on, kuten suunnittelijat toteavat ”kaiken keskellä”.

Mielestäni kyse on merkittävästä taidetahdon ilmauksesta Suomessa. Toivottavasti tällainen hanke innostaa koko kuvataiteen kenttää. ”Amoksen” näyttelyitä olen seurannut 1970-luvulta lähtien. Eräs monista mieleeni jääneistä on viime keväänä esillä ollut Art Deco-aiheinen katsaus. Se oli Suomenkin taidemuseo-oloissa harvinainen näyttely, koska se oli suhteellisen vähän esillä ollut ja tutkittu aihe.

Yrjönkadun museon linjana ollut hyvin monenlaisten taiteiden esittely. Amos Andersonin taidemuseo on tuonut Helsingin näyttelytarjontaan usein myös uusia ja vähän erilaisia näkökulmia, myös sitä niin paljon kaivattua, mutta vähän nähtyä taiteellista riskinottoa. Amos on myös osa Suomen ruotsinkielisen väestön kulttuuria, joka on kiistatta tuonut mukaan rikastavia piirteitä.

Guggenheim-keskustelu näyttää jämähtäneen rahoituskysymyksiin. Hankkeen ajajat esittänevät syyskuussa suunnitelmiaan, joten niihin ei voi vielä ottaa kantaa. Konstsamfundetin suunnitelma liikuttanee myös jossain määrin Guggenheimin hanketta. Uutta liikettä kuvataiteen kentälle näyttää tuovan Guggenheimin varjossa syntynyt Checkpoint Helsinki, joka on uudenlainen nykytaiteen tilaus- ja tuotanto-organisaatio. Se sai syyskuun alussa rahoitusta Helsingin kaupungilta julkisten taidetapahtumien järjestämiseen.

Suurten kysymysten edessä on Helsingin taidemuseo, jonka johtajaksi esitetään Ateneumin johtajana ilmeisesti huonommin viihtynyttä Maija Tanninen-Mattilaa. Tennispalatsin näyttelytilat suljettanee vuonna 2014 kokonaan, kun naapurissa olleen Kulttuurien museon tiloja kunnostetaan taidemuseolle. Kaupungin on ratkaistava sekä suhde Guggenheim-hankkeeseen että pitemmän tähtäimen tilakysymys. Ongelma lienee myös, että Helsingin taidemuseo ei ole pystynyt profiloimaan rooliaan ja merkitystään kaupungin muuttuvassa taidekentässä.

Jos Amos Andersonin taidemuseo tuo oman lisänsä kaupungin kuvataidenäyttelyiden tarjontaan, mikä sitten on Kiasman ja ylipäätään Kansallisgalleriaksi ensi vuoden alusta muuttuvan Valtion taidemuseon rooli? Ainakin Amoksen uusi liikku antaa perusteluja niille, jotka ovat ajaneet Kansallisgalleriaa eli Valtion taidemuseon säätiöittämistä. Onhan Amoksen takana säätiö, eikä virasto.

Itse arvelen, että Kansallisgalleria saattaa olla näennäisuudistus. Kuten Marketta Haila Taide-lehden aihetta koskevassa artikkelissaan totesi, Tukholman Moderna museet on ollut valtion virasto, eikä se ole Modernan nousemista maailman nykytaiteen museoiden kärkeen hidastanut.

Valtion, kaupungin tai säätiöiden rahoitusta saavien taidenäyttelyorganisaatioiden joukossa Helsingissä ponnistelee Taidehalli. Senkin takana on säätiö, mutta niin sanottua korvamerkittyä rahoitusta se ei juurikaan saa. Kaupungin suurempien näyttelytilojen joukossa Helsingin Taidehallin rahoitus saattaa tulla uhanalaiseksi. Lakkauttamisuhan alainen Vaasan taidehalli, sai elokuun lopulla luvan jatkaa toimintaansa ainakin ensi vuoden loppuun. Oulussa on valmisteltu taidehallin perustamista jo useita vuosia.

Tulevaisuuden ongelmaksi noussee myös se, että rahoituslähteiden vähetessä monipuolisten taidenäyttelyiden järjestäminen vaikeutuu. Kuvataiteen näyttelyidenhän pitäisi pystyä palvelemaan erilaisia yleisöjä ja yhä enemmän erilaistuvan kuvataiteen aloja. Myös kuvataiteen ammattitaiteilijoiden määrä lisääntyy ja kuvataiteen tuotanto kasvaa. Tämä vaatii yhä enemmän näyttelypaikkoja, olivatpa ne hartiapankkiperiaattella toimivia pieniä gallerioita, erilaisia taidekeskuksia tai suuria taidemuseoita.

Taidenäyttelyiden foorumit ovat siis melkoisten muutosten kohteena Helsingissä. Uusien palikoiden järjestäytymisen aika on epävarmaa, mutta ilmassa on nyt myös uutta innostusta.

Elämäkerrassa taiteilijasta tulee näkijä

Kalervo Palsa ja Omakuva vuodelta 1967.

Hänen elämänsä kääntyessä kohti iltaa Kalervo Palsa kirjoitti päiväkirjaansa useasti siteeratun ajatuksen, jota voisi pitää hänen epitafinaan:

”Myyttiini minun tulee tähdätä ja sitä edistää kaikin tavoin…En voi enää mitään sille että itsekin olen legenda. Minun täytyy nyt kaikin mahdollisin tavoin edistää tätä legendaa. On hyvä jos siinä samalla olen hyvä taiteilija, jos taiteeni on omaperäistä ja arvokasta. Ihmiset haluavat hullun taiteilijan. Saakoot sen.”

Postuumina vuonna 1990 julkaistu Kalervo Palsan Päiväkirjat on Suomen taidehistorian järkälemäinen omaelämäkerta ja tausta-aineisto. Nuorena kirjailijan uraa tavoitelleen Palsan päiväkirjojen ensimmäiset kappaleet ovat nuoren oppikoululaisen novelliharjoituksia ja ne laajenevat Kittilän ja Lapin taiteilijan kirjaamiin ajatuksiin, kokemuksiin ja havaintoihin Suomen taide-elämästä, hänen lähipiirinsä tapahtumista, ihmisistä ja asenteista. Palsan Päiväkirjat on sellainen taiteilijan päiväkirja, jota ei kirjoiteta vain lukittuun laatikkoon, itseään varten, se välittää kirjoittajan mielen äänen lukijalle.

Kalervo Palsa rakensi Päiväkirjoissaan oman, kirjoitetun pienoismaailmansa. Oman elämänsä ja psyykkisen ympäristönsä kanssa kamppaileva Palsa kuvaa itsensä visionäärinä, näkijänä joka otti roolikseen käsityksen taiteilijasta sivullisena, näyttelijänä, kärsijänä ja kokijana. Hän mainitsee matkakumppaneikseen monia muitakin visionääreja: Hieronymus Bosch, William Blake, Vincent van Gogh, Goya, Vilho Lampi.

Autobiografia lajina

Kuten taiteilijan omakuva, myös omaelämäkerta on paljolti renessanssi-ilmiö. Auttoiko vuonna 1994 Taide-kustantamon suomeksi julkaisema  Taiteilijaelämäkertoja  avaamaan suomalaisten kuvataiteilijoiden kirjallisen ilmaisun hanat? Oman elämänsä Giorgio Vasareita lienee myös yllyttänyt 1980-luvun postmodernismin mukana tullut menetelmä, dekonstruktio. Omaelämäkerrassahan taiteilija purkaa ja kokoaa uudelleen elämänsä palasia.

Aivan uusi laji taiteilijan omaelämäkerta ei Suomessakaan ole. Akseli Gallen-Kallela, Suomen taiteen monitaitaja ja kosmopoliitti, tuli luoneeksi myös oman sankaritarinansa kirjoissa Kalela (1924) ja Afrikka (1931). Eräs kuuluisia oman elämänsä kertojia on ukrainalais-venäläis-suomalainen Ilja Repin, jonka Mennyt aika läheinen (2. painos 1970) avaa muun muassa taide- ja aatehistoriallisesti merkittäviä kulmia 1800-luvun lopun Venäjän taide-elämään.

Taiteilijoiden omaelämäkerroissa tulee esille taiteilija elämänsä tilanteita ja itseään pohtivana, tunnustuksellisena, näkemyksellisenä eli visionäärinä ihmisenä. Jos taidemaalari Henry Wuorila-Stenberg olisi kertonut alkavansa kirjoittaa kirjaa vielä kymmenen vuotta sitten, sekä asiantuntijat, että suurempikin yleisö olisivat luultavasti tuominneet yrityksen. Häntä olisi varmaankin kehotettu keskittymään maalaamisen suuriin ja syvällisiin ongelmiin. Useita aloja kokeileville taiteilijoille saatettiin sanoa, että se, joka yrittää tehdä monenlaista, ei ole hyvä missään.

Monitaiteellisuus on jälleen sallittua. Korkean modernismin aikana taiteilija oli spesialisti, oman alansa ekspertti, joka pysyi siinä laatikossa, jonka koulutuksen mukana oli saanut temmellyskentäkseen. Korkeamodernismin aikana pannassa oli myös kuvataiteen kertomuksellisuus. Aikamme sallii eri tavoin ajattelevia taiteilijoita enemmän kuin aikaisemmin. Omaelämäkertojen taustalla lienee myös lupa olla avoimesti subjektiivinen, joka sekin on varsin uusi ilmiö taiteesta kirjoittamisessa. Sana ”minä” otettiin yleiseen käyttöön taidekritiikissä vasta 1980-luvulla.

Henry Wuorila-Stenberg opiskeluaikoinaan Länsi-Berliinissä ja Omakuva, 2010.

Selviytymisen keinot

Henry Wuorila-Stenberg joutui varhain kosketuksiin kansainvälisen eurooppalaisen taidekoulutuksen kanssa Roomassa ja Länsi-Berliinissä ja myöhemmin DDR:n Dresdenissä. Kerrontaa sävyttää värikäs elämä ja vahvat visiot. Taiteilijan lähestyessä Suomen taide-elämän keskiötä kirjasta muodostuu myös eräänlainen kronikka Suomen kulttuurihistorialliseen lähimenneisyyteen. Ammattikonfliktista toiseen etenevä Wuorila-Stenberg kamppailee sosiaalisesta arvostuksesta ja kertoo avoimesti porhaltaneensa lähes kaikki aikojen aate- ja kulttuurihistorialliset virtaukset taistolaisuudesta buddhalaisuuteen.

Lukija vakuuttuu myös siitä, että vastamäkeä seuraa tasankopaikka, ja taiteilijan kamppailu palkitaan. Henry Wuorila-Stenberg kertoo, miten hänen lankeamisen ja nousun, eksymisen ja löytämisen, tyynen ja vimman toisiaan seuraavista kausistaan tuli menetelmä, tapa rationalisoida luomisprosessi, selvittää ja perustella itselleen olemassaolon ja taiteen tekemisen reunat. Siitä tuli keino selviytyä.

Hämärän näkijä on herättänyt keskustelua autenttisuudesta. Vaikka kirjan repliikit ja vuoropuhelut eivät ehkä aina ole tarkkoja toisintoja, ne pitäisi kai ymmärtää rehellisen suuntaisina ja muistelmia elävöittävinä teksteinä. Omaelämäkerta on viime kädessä aina kirjoittajan kuvitelma itsestään. Kun toisen tutkima elämäkerta henkilöstä usein pesee puhtaaksi, ylistää ja mainostaa, omaelämäkerta lankeaa, rypeää ja tilittää.

Voisi sanoa, että ilman Henry Wuorila-Stenbergin Hämärän näkijää Suomen lähimenneisyyden taidehistoria tulisi kyllä toimeen, mutta lukija saa siitä meheviä lisäyksiä virallisen historiaan. Hänen kertomuksillaan on todistearvoa ja hän kuvaa erinomaisesti niin kaupunkimaisemia kuin ajan tyylejäkin. Karakterisointi, liioittelu ja hyppäykset autofiktioon ovat riemastuttavaa lukemista. Koskivatpa ne taidetta, taiteilijoita, henkilöitä tai elämänmenoa ylipäätään, Wuorila-Stenbergin lausumat, ajatukset ja arviot ovat usein hämmästyttävän osuvia.

Hannu Väisänen ja Isä lausuu, 2004.

Kuvataiteilijan autofiktio

Monialaisen Hannu Väisäsen Taivaanvartijat (2013) on kirjailijaksi kasvaneen taiteilijan neljäs omaelämäkerrallinen romaani. Väisäsen alter ego Antero kasvaa ja varttuu Oulussa, käy läpi taidekoulutuksen ja aloittaa taiteilijauransa.

Väisäsen henkilöasetelmat, tilannekomiikka ja yksityiskohtaiset havainnot ovat pitkälle vietyjä. Hänen kirjasarjansa on autofiktio, jota voi lukea romaanin tapaan, mutta tapahtumaympäristöjä ja henkilöitä tunteva voi ymmärtää ne myös dokumentteina. Väisänen taltioi ja kuvaa aistikkain yksityiskohdin lukijalle näkökulmia, joita voisi kutsua epookeiksi. Ne ovat usein aikojen aatteiden, tyylien ja muotien ohimeneviä virtauksia.

Väisänen on kehittänyt vahvaksi romaaniensa dialogien satiiriset äänet. Niiden lomassa kertoja Antero jää tavallisesti hiljaiseksi keskustelukumppaniksi. Taivaanvartijat kertoo rakenteilla olevaan kirkkoon tilatun maalauksen synnystä ja ongelmista, jolloin kirjan aihe irtoaa kirjoittajan aikaisempien romaanien taiteilijan kehitystä, kasvua ja uraa pohtivista kysymyksistä. Nuorukaisen pyrkimys identiteettiin ja taiteellisuuteen muuttuu taiteilijauran, sekä sosiaalisen ja eettisen aseman kamppailuksi. Taivaanvartijoissa on kyse taiteilijan ja taiteen autonomiasta, johon kirkon johtohenkilöt yrittävät vaikuttaa. Mutta kertoja vaatii myös oikeutusta työlleen, jolloin romaanin retoriikka lähestyy perinteistä elämäkertaa.

Elämä ja taide

Taiteilijoiden omaelämäkerrat ovat kieltämättä varsin romanttisia. Taiteilijat kertovat itsestään suurina näkijöinä, rehentelevät elämänsä syvähenkisyydellä, erinomaisuudella ja rikkaudella. Mutta tavallisesti he myös joko satirisoivat, ironisoivat, sarkastisoivat tai ylipäätään kritisoivat itseään säälimättä.

Itsestään kertova taiteilija ruoskii itseään ja kysyy olenko narri vai nero? Mitään siltä väliltä oman elämänsä kirjoittaja ei voi olla, koska sellainen elämä ja sellainen kertomus ei kiinnosta ketään, eikä sellainen elämä ole taiteilijuuden arvoista.

Ilman elämää ei ole taidetta ja taide on aina jossain määrin tulosta eletystä elämästä. Taide ei kuitenkaan koskaan tule katetuksi kokonaan elämän merkeillä, eikä taiteessa oleva ihminen ole aina sananmukaisesti kiinni edes elämässä. Omaelämäkerrat ovat erehtyvän, lankeavan ja itseään etsivän ihmisen ääniä. Ne antavat luvan eksyä poluilla, joissa virtaavat taide-elämän hiki, veri ja kyyneleet.

Idealismin palkka: ”Herjaa, pilkkaa ja joskus vankilaa”

Kuvasin Oulussa vuonna 1676 kuolleen Mikael Baltin tekemiä puuveistoksia Raahen Pakkahuoneen museossa.

Yle Uutisten kulttuuria kiinnostaa Guggenheim. Seuraavassa kulttuuriosastossa julkaistujen uutisten otsikot elokuun alusta:

• 5.8. Guggenheim-pomot tällä viikolla Helsingissä 
• 5.8. Kolmella ministerillä aikaa Guggenheimille 
• 5.8. Haglund: Guggenheim haluaa valtion mukaan rahoittamaan museohanketta 
• 6.8. Guggenheim-ehdotus tulee syyskuussa 
• 6.8. Oikeusministeri: Guggenheim-tuelle ei ole nyt tilaa 
• 7.8. Guggenheimin johtaja: Olen entistä vakuuttuneempi, että Helsinki on paras paikka museolle

Guggenheimissa täytyy olla jotain valtavan seksikästä, kun se herättää muuten kuvataidetta ja kulttuuria varsin laiskasti seuraavan valtamedian intohimot. Media ei ole seurannut juuri ollenkaan esimerkiksi suomalaisen taidemuseomaailman suurinta organisaatio- ja rahoitusmuutosta sitten Ateneumin peruskiven muurauksen, Valtion taidemuseon muuttamista Kansallisgalleriaksi ensi vuoden alussa. Se ei ole mediassa ollenkaan coolia ja hottia.

Joku totesi osuvasti, että samaan aikaan, kun Helsingin Sanomat nosti edellisen Guggenheim-hankkeen ”Guggenheim ykkösen” palstoilleen niin näkyvästi, mediassa oltiin lähes täysin vaiti sekä suomalaisen taidekoulutuksen mitä suurimmasta rakennemuutoksesta, Taideyliopistosta, että kulttuurihallinnon muutoksesta, jossa Taiteen keskustoimikunnan tilalle tuli Taiteen edistämiskeskus.

Uusia kulttuurialojen lakeja on säädetty ja merkittäviä organisaatioita on synnytetty. Kulttuurin maisema muuttuu melkoisesti, mutta Guggenheim-kiima peittää sen. 

On kiinnostava kysyä myös, miksi Guggenheim-taidemuseohanketta käsitellään valtamediassa lähes ainoastaan rahana? Guggenheim-hankkeen mediakäsittelyä seuratessa voisi joku jopa päästä sellaiseen väärinkäsitykseen, että raha pyörittää maailmaa.

* * *

Muokkasin suomenkielisessä Wikipediassa kesän aikana artikkelia Joan Mirósta. Artikkeli haluttiin nostaa (ja myös nostettiin) ”Hyvän artikkelin” tasoikseksi ja siitä käytiin kirjava keskustelu. Eräs kommentoija kysyi, pitäisikö artikkelissa mainita Mirón teosten hintoja: ”Meinaan se on se tieto, josta tällainen savolaisjunttikin tietää, että ovatko teokset miten hyviä.” Tämä henkilö siis katsoi, että hinta selvittää yksiselitteisesti sen, onko taideteos hyvä vai huono.

Olemmeko monetaristisen kapitalismin aivopesemiä? Kuten artikkeli kertoo, Joan Miró oli ahdistuneisuuteen asti huolestunut Espanjan ja Euroopan henkisestä tilanteesta fasismin nousuaikoina 1930-luvulla. Erään haastattelijan kysyessä hänen mielentilaansa Miró vastasi:

”Olen pessimistinen, olen traagisen pessimistinen. Mitään illuusioita ei sallita. Väkivaltaisemmin kuin koskaan aikaisemmin tullaan taistelemaan kaikkea sellaista vastaan, joka edustaa hengen puhdasta arvoa.”

* * *

Eräs Britannian johtavista yhteiskunnallisista kommentaattoreista Deborah Orr kysyi The Guardianissa elokuun alussa artikkelinsa otsikossa: ”Mitä idealismista nykyisin saa?” Hänen kirjoittamansa alaotsikko vastasi: ”Herjaa, pilkkaa ja joskus vankilaa”. Orr oli huolissaan siitä, että maailma ei tunnu nykyisin suosivan niitä, jotka toimivat idealististen periaatteiden mukaan:

”Kuinka surullista, että sellaisista unelmista haaveileminen tekee sinusta ”outsiderin”, kouluttamattoman tekniikan mahdollisuuksiin, tai sellaisen joka suunnittelee rakennuksia, joita ei rakenneta tai suunnittelee kaupunkeja, joita ei rahoiteta tai priorisoi sellaisia kannattamattomia hankkeita kuin hyvinvointi. Sisäpiiri tilaa vain sellaista joka on mahdollista, tai ainakin he haluavat niin kertoa. Voimmeko odottaa heiltä vastauksia innostaviin tai maailmaa muuttaviin visioihin? Siitä tulee pitkä ja hedelmätön odotus. Ja idealismi? Kysykää Manningilta tai Snowdenilta. Se on rikos."

Italiasta tai Kreikasta tuotu veistoskoriste kalkkikivestä, noin 500 eaa. Raahen Pakkahuoneen museossa.

Myytin taide - danaidit

Ystäväni Paula Holmila kävi Venetsiassa ja raportoi näkemästään ja kokemastaan myös Venetsian biennaalista Facebookissa. Oli hauska tutustua tälläkin tavalla biennaaliin, kun en pääse sinne omakohtaiseti näkemään, kokemaan ja haistelemaan uusia tuulia. Aikoinaan biennaalin lehdistöviikolla oli myös joukko suomalaisia toimittajia, nykyisinhän Suomen lehdet pääasiassa vaikenevat tästä maailman merkittävimmästä taidenäyttelystä.

Paula Holmilan fb-sivulla tuli keskustelua muun muassa biennaalin Venäjän paviljongista, jossa on esillä Vadim Zakharovin installaatio ja performanssi. Zakharov tuli tunnetuksi länsimaissa 1980-luvun lopulla, kun Neuvostoliiton toisinajattelijataiteilijoille sallittiin avoimempi esiintyminen ja pääsy länsimaihin. Hän oli mukana niin sanottujen Moskovan konseptualistien ryhmissä 1970-luvun lopulta ja osallistui varhaisiin, APT-taiteen näyttelyihin, joita järjestettiin yksityishuoneistoissa.

K.Zvezdochetov (vas.) ja S.Gundlach. Seinällä V. Zakharovin ja I.Lutzin töitä huoneistonäyttelyssä 1979.

Olin niin innostunut Zakharovin Venäjän osaston teoksesta, että otin selvää sen aiheesta, joka on antiikin Kreikan danaidit-myytti. Palautan tässä kirjoituksessa ensin lukijan mieleen myytin keskeiset tapahtumat ja selvitän myös vähän sitä, miten danaideja on kuvitettu taidehistoriassa. Ja lopuksi yritän kertoa jotain Vadim Zakharovin teoksesta Venetsian biennaalissa.

Danaidit-myytti

Juttuhan alkoi siitä, kun Danaos päätti naittaa viisikymmentä tytärtään isänsä veljen, Egyptin kuninkaan  Aigyptoksen kanssa, kun hänelläkin sattui olemaan sopivasti tarjolla viisikymmentä sulhopoikaa. Tyttäret eli danaidit eivät tykänneet tästä ja murhasivat miehensä heti hääyönä. Ainoa poikkeus oli tytär Hypermnestra, joka säästi miehensä Lynkeuksen hengen.

Manalaan jouduttuaan danaidien täytyi kärsiä rangaistus kantamalla vettä vuotavilla vesiruukuilla ja näin yrittää pestä pois syntinsä.

Danaos suuttui Hypermnestra-tyttärensä petoksesta ja sulki hänet kammioon. Kuitenkin itse ylijumala Zeus onnistui viettelemään Hypermnestran eli Danaen laskemalla kultaisten kolikkojen suihkun vankilan katosta naisen syliin.

Myytistä taidetta

Danaë ja kultasuihku, 450-425 eaa. Kreikkalainen punakuvioinen ruukkumaalaus.

Danaidit-myytistä tehdyt kuva-aiheet keskittyvät pääasiassa myytin kahteen osaan. Monet teokset kuvaavat kultaista tai kultakolikkojen suihkua, jonka välityksellä Zeus vietteli Danaen (Hypermnestran). Toinen osa teosten aiheista liittyy rangaistukseen, joka annettiin danaideille manalassa heidän aviomiestensä murhaamisesta. Tätä vedenkantoa vuotavaan astiaan on kuvattu varsinkin veistoksissa.

Myytin kohtausta, jossa danaidit murhaavat aviomiehensä hääyönä on kuvannut muun muassa ranskalainen kuvittaja ja taidemaalari Robinet Testard (1470–1531). Tässä hänen kuvansa tuosta veriyöstä.

Tässä myös toinen kuvitus aiheesta 1400-luvulta.

Tizian, Danae, 1546.

Tizian teki aiheesta ainakin neljä maalausta. Tizian kuvaa Danaen kurvikkaana naisena, jonka reidet ovat avoimena kultasuihkulle. Ensimmäisen Danaen hän maalasi vuosina 1544-46 ja se sijaitsee nykyisin Napolissa. Tizianin Espanjan kuninkaalle Philip II:lle tekemät kaksi maalausta joista vuosina 1553-1554 tehdyt sijaitsevat Eremitaasissa ja Pradossa ja yksi Wienin taidehistoriallisessa museossa (1564).

Rembrandt, Danae, 1636.

Vaikka alastomuus oli tabu ajan eurooppalaisille taidemaalareille Rembrandtin Danaen päähenkilö on nuori nainen, joka makaa alastomana, puolittain nousseena valkoisella pellavalakanalla, joita ympäröivät täyteläiset keltaiset tyynyt. Katsojasta poispäin suuntautuva Danaen katse kuvaa Zeuksen odotusta. Maalauksen inhimillisyyteen viittaa hänen toiveikas rakkauden kaipuunsa. Alun perin Rembrandt maalasi mestariteoksensa pitäen mielessään varakasta vaimoaan Saskiaa. Myöhemmin, hänen kuoltuaan hän hylkäsi ajatuksen ja maalasi teoksen mallinaan rakastajattarensa Geertje Dircx.

Kesäkuussa 1985 tähän Eremitaasin Danae-maalaukseen heitti viranomaisten myöhemmin mielenvikaiseksi arvioima henkilö rikkihappoa ja viilsi sen maalauskangasta kahdesti veitsellä. Teoksen restaurointi alkoi samana päivänä ja kemiallinen reaktio onnistuttiin pysäyttämään. Palautusta valvomaan nimitettiin valtion työkomitea, jonka alaisena restaurointi tehtiin vuosina 1985-1997. Sankarikonservaattorit saivat maalauksen jälleen elämään.

Gustav Klimt, Danae, 1907.

Gustav Klimtille tyypillisesti hänen maalauksensa Danae (1907) on eroottinen. Danaen seksuaaliseen kokemukseen tässä maalauksessa viittaavat avoimet huulet ja reidet, suljetut silmät, nilkkoihin lasketut sukat, punainen tukka ja läpikuultava purppuranvärinen huntu. Naisen reisi peittäää lähes neljänneksen kuva-alasta.

Danaë Venetsian biennaalissa

Vadim Zakharovin teos on sijoitettu Venäjän paviljongin kahteen kerrokseen. Ylemmästä tippuu kolikoita alempaan kerrokseen, johon pääsevät vain naiset. ”Yhden Danaidin” kolikoissa lukee "luottamus, yhtenäisyys, vapaus, rakkaus” ja ”taiteilija takaa arvon kunniallaan 2013”.

Alemmassa kerroksessa naiset, joita suojellaan kolikkosateelta sateenvarjoilla, kokoavat kolikot ja ne siirretään yläkertaan lattiassa olevan aukon kautta. Kolikot laitetaan nostolaitteeseen, josta ne taas tiputetaan alas. Ylhäällä paviljongin kattoikkunan alla istuu mies, jonka voi tulkita venäläisittäin oligarkiksi tai länsimaisittain superporvariksi. Hän syö välinpitämättömänä maapähkinöitä heittäen niiden kuoret alas lattialle.

Patsaidemme rakastetut antisankarit

Otso Kantokorpi (toim.), Vaivaisukkojen paluu, Maahenki 2013.

Raution vaivaisukko. Kuva: Aki Paavola.

Muistan Kalajoen vaivaisukon, jonka rautavantein vahvistettua jäykkää vartaloa ja pulleita poskia pojan silmäni uteliaasti seurasivat. Muistan myös hyvän omantunnon läikähdyksen, kun lapsen käteni työnsi vanhempani antamat markkojen ja kymmenpennisten kolikot ukon rinnassa olevaan aukkoon, sen vatsan uumeniin tömähtäen.

Vanhempani eivät olleet erityisen uskonnollisia, mutta joskus perheessämme oli tapana pysähtyä maaseudun automatkoilla Pohjanmaan kirkkojen luona. Näin opin kiinnostumaan uskonnosta – en uskontona, vaan kulttuurina – ja arvostamaan paikallisuutta.

Vaivaisukot ovat pieniä nähtävyyksiä, eriskummallisuuksia, huvittavia ja talonpoikaista estetiikkaa huokuvia patsaita. Ne tuovat pientä epäjärjestystä kirkkomaiden protestanttiseen kaanoniin. Ne ovat antisankareita hautausmaiden sankaripatsaiden hartaudessa ja säntillisyyttä veisaavien hautakivien rivistöissä.

Matala kohtaa korkean. Korkeakirkollinen ja korkeakulttuurinen estetiikka ja perinne tapaavat vaivaisukoissa kansankirkon ja kansanomaisen käsityön. Renessanssin optinen, silmin havaittava ja dynaaminen kuvanveistotaide sanoo päivää haptiselle, kosketusaistiin perustuvalle kulttuurille. Ite-taide kampittaa akatemian. Vaivaisukot ovat pop-taidetta ennen pop-taidetta.

Kirkonkyliemme Andy Warholien, David Bowien ja Elvisten joukossa on myös yksi Madonna. Lehtimäkeläisen kansantaiteilija Matti Taipaleen veistämä vaivaisakka on seissyt Soinin kirkon tapulin kupeessa vuodesta 1854 yhtä frontaalisena, kättään ojentavana ja myötätuntoa herättävänä kuin mieskolleegansa.

Soinin vaivaisakka. Kuva: Aki Paavola.

Vanhin tunnettu vaivaisukko on peräsin 1600-luvun lopulta Hauhossa. Kerrotaan, että Ison Vihan aikoihin 1700-luvun alussa kasakat löivät sitä kirveellä päähän. Kummallista kyllä, tänään nämä hyvissa maaleissa, suojeltuina ja sympaattisten tunteidemme kohteena olevat puuveistokset ovat satojen vuosien kuluessa kärsineet usein kovia. Niitä on vandalisoitu, ryöstetty, heitetty järveen tai niiden osia on varastettu.

Pistäviä katseita, anovia ja laupiaita ilmeitä, ojentuvia käsiä, keppejä tai puujalkoja. Nämä attribuutit toteuttavat vaivaisukkojen varsinaista tehtävää. Niiden tarkoituksena on herättää henkiin meissä asuva uteliaisuus ja yhteisöllinen elukka, lämmittää omatuntomme antamaan lahja köyhille ja huono-osaisille. Siinä missä tänään tykkäämme Facebookissa, myös kirkkojen läheisyydessä majailevat puu-ukot kerjäävät sosiaalista hyväksyntää. Ne ovat jatkoa kättelylle, halaukselle, kosketukselle, katseiden vaihdolle tai small talkille. Vaivaisukot ovat hyvin tiheän sosiaalisen vuorovaikutuksen solmukohtia.

Niin myös Vaivaisukkojen paluu -kirja. Se kertoo monista näkökulmista, joita vaivaisukot herättävät ilmiönä. Vaivaisukot keskittyyvät pääasiassa Suomeen, vaikka myös Ruotsissa niitä on tavattu muutamia kymmeniä. Ne ovat kuitenkin osa pohjoismaisen sosiaaliyhteiskunnan historiaa, jota alettiin varsinaisesti organisoida 1860-luvulla synnytetyn ja seurakunnista erillään olevan kuntalaitoksen mukana.

Tätä ennen köyhien ihmisten auttaminen oli paljolti vaivaisukkojen vastuulla, eikä, kuten kirja kertoo, filantropia eli hyväntekeväisyys ole kaukana suomalaisesta perinteestä. Kirjassa kerrotaan myös kirkon kansainvälisen tuen organisoimisesta, diakoniasta.

Otso Kantokorven toimittama kirja on osa laajempaa kampanjaa. Helsingissä ORTON Invalidisäätiön piirissä syntyneen Pelastakaa vaivaisukot -yhdistyksen tavoitteena on tehdä tunnetuksi vaivaisukkojen kirkko-, sosiaali-, kulttuuri- ja taidehistoriallista merkitystä ja lisätä niiden arvostusta. Kerimäen kirkossa järjestettävä Vaivaisukot Kerimäellä-näyttely 25.5.–31.8.2013 on myös yhdistyksen järjestämä.

Kirjan otsikko Vaivaisukkojen paluu sisältää aikaamme kipeästi sattuvan ironian. Vaivaisukot, jotka itse asiassa perustivat nykyaikaisen aikanaan hyvinvointiyhteiskunnaksikin kutsutun organisaation ja joita voisi pitää sen ”kunniakansalaisina”, tarvitsevat apua. Kun tehoton yhteiskuntamme ei ole tätä tukea pystynyt organisoimaan, itse vaivaisukot ovat nyt vuorostaan hyväntekeväisyyden kohteena. Auttakaamme siis niitä, jotka ovat meitä auttaneet.

Mäntän kuvataideviikot 2013: Nuppuja, suuntia ja saarekkeita

• Mäntän kuvataideviikot 9.6.-31.8.2013. 
• Paperiperkele, Kauppaneuvos G.A. Serlachiuksen värikäs elämä ja uhkarohkeat afäärit, Gustav museo Mänttä.

Kalle Lampela, Täydellinen valvonta on mahdollinen, 2012.

Näyttelyn avajaisia edeltäneinä päivinä uutiset kertoivat Yhdysvaltain kansallisen turvallisuusviraston (NSA) ja liittovaltion poliisin (FBI) käyttämästä Prism -valvontajärjestelmästä ja sen ilmiantaneesta ex-tiedustelijasta, Edward Snowdenista. Hän paljasti, että Yhdysvaltain valtion vakoiluorganisaatiot on kytketty suurimpien internet-yhtiöiden palvelimiin ja ne pystyvät seuraamaan sekä oman maan, että koko maailman kansalaisten toimintaa verkossa.

Kalle Lampelan iso kuva koostuu henkilöistä, joiden voi ajatella olevan, kuten Snowden entisellä urallaan, uutteria ja valppaita valvojia, mutta samalla he ovat myös valvottuja. Harva asia maailmassa on todellisempaa kuin uni, ja tämä globaalin ahdistuksen aihe, piirtämällä tehty kollaasi Mäntän näyttelyssä on aikamme unista pahimpia. Teos on nimeltään Täydellinen valvonta on mahdollinen.

Unien kaupunki, joka on Mäntän kuvataideviikkojen tämänkesäinen teema, on näyttelynä kompaktimpi kuin aikaisemmat. Katsaus rajautuu Pekilon näyttelytilaan, eikä teoksia ole asennettu aikaisemmista poiketen lainkaan luontoon, maahan tai Mäntän kaupunkitilaan. Rakennuksen takana olevissa kolmessa pyöreässä, suljetussa siilossa ovat Heini Niemisen luonnonsuojeluaiheinen Jäätikköarkisto -installaatio, Taneli Rautiaisen ääniteos ja Vera Arjoman hiljainen video.

Saarekkeinen kulttuurimaisema

Kuraattori Jyrki Siukonen avasi näyttelyn.

Tarkasti ripustetun kokonaisuuden ilmapiiri on jossain määrin pidättynyt ja hermeettinen, se on nykytaiteen ja oman aikamme näköinen. Myöskään performansseja ei Mäntässä nähdä tänä kesänä, mutta kuraattori Jyrki Siukosen valinnat ovat erinomaisia ja hän tuntuu olevan niissä kuin kotonaan. Siukonen on eräs harvoista henkilöistä maassamme, jonka tuntosarvet Suomen nykytaiteen kenttään ulottuvat Lappiin asti. Näyttelyn viidenkymmenen taiteilijan joukossa pohjoissuomalaisia on viidennes.

Mitä 20 vuotta sitten alkanut Mäntän kuvataideviikot kertoo Suomen taiteen tilanteesta vuonna 2013? Elämme varsin rikasta ja monitahoista kehityskautta. Kuvataide-elämän hedelmällinen fragmentoituminen eli pirstoutuminen alueellisesti, tyylillisesti ja teknisesti itsenäisiin osa-alueisiin jatkuu. Ilmassa on paljon nuppuja, suuntia ja saarekkeita, vaikka niistä on usein vaikea sanoa, mikä tulee kestämään ja selviytymään ajan myötä. Aikamme suomalaista kuvataidetta luonnehtii tekninen ja materiaalinen edistyneisyys ja valmius.

Mäntän näyttelyn kaltaiset säännöllisesti toistuvat taidekatsaukset ovat yhä tärkeämpiä, koska niissä katsoja pääsee edes jonkinlaiseen kosketukseen nykyajan menosuunnista. Ja yhä tärkeämpiä nykytaiteen yhteisnäyttelyt ovat myös itse taide-elämälle ja kuvataiteen kehitykselle, koska nykyisessä erillissaarekkeiden kulttuurimaisemassa tarvitaan enemmän kuin ennen vuorovaikutusta.

Spektaakkeleista selkouniin

Yleiskuva Pekilon näyttelytilasta.

Katsoja kulkee Mäntän Pekilon näyttelytiloissa isompien keskussalien teosten avoimien julkilausumien ja spektaakkeleiden joukosta pienempiin suljetumpiin käytäviin. Hän kiipeää ylös portaita mystisiin, aistikkaisiin ja intiimeihin kabinetteihin tässä kirjavien unien kaupungissa.

Tomas Regan, Tarkkailijat-sarjasta, 2013.

Unien kaupungin tarkkoja unia näkyvät olevan tamperelaisen Tomas Reganin tussikynällä piirtämät henkilöhahmot, jotka tarkastelevat havainnoinnin maailmoja. Klassisen realismin tai naturalismin eroottisia unia ovat myös Markku Laakson maalaussarjan nukkujat.

Erno Enkenberg, Valkoinen kohina, 2013.

Suurista spektaakkeleita lähestyvistä töistä voisi mainita Kari Juutilaisen maalauksen Monimutkainen, jossa yhdistyvät hienosti useat tyylikerrostumat. Unen kuolemansymboliikkaan viittaa Radoslaw Grytan suuri tervattu puu, joka tunkeutuu lattioiden ja seinien läpi ja päättyy pronssiseen osaan. Adel Abin romuttaa ja sarkastisoi alfaurosten rivistön sukupuolisymboliikkaa julistesarjallaan. Erno Enkenbergin pienoismallissa ideaali, pittoreski idylli ja harmonia törmäävät pirstoutumiseen ja organisoituun dekonstruktioon. Kimmo Ojaniemen ilmassa olevat klassiset puukonstruktiot ovat hienoja unenomaisia rakennelmia.

Vastakohtia ja vertailupaikkoja

Teokset eivät muodosta niinkään tekijöidensä mukaisia ryhmiä, vaan ne keskustelevat keskenään, muodostavat vastakohtia ja vertailupaikkoja. Huoneinstallaatioiden kokonaisympäristöjä katsauksessa on toki, esimerkiksi Riikka Keräsen installaatio matonkuteista, oksista ja kipsistä, sekä Panu Rytkösen goottilaisia, mystisiä tunnelmia välittävää surrealismia eräässä huoneessa.

Paula Salmela, Virtaus, 2012.

Suuri aisti- ja muistokokonaisuus näyttelyssä on Marjo Levlinin Humpuukiteltta ja Musta Kabinetti, jossa on dokumentoitu sirkushistoriaa löydettyjen esineiden ja tilateoksen voimin. Myös Paula Salmelan suurikokoinen huoneteos Virtaus on tahdikas valojen, värien ja muotojen yhdistelmä.

Adolfo Vera, Hombre, 2013.

Hienoja ja osuvia esineinstallaatiota näyttelyssä ovat Adolfo Veran Minä ja Hombre. Outouden maailmasta kertovat Heli Ryhäsen kankaasta taitellut lepakkomaiset, katosta roikkuvat hahmot ja Tuuli Mukan vahvat kollaasit lähestyvät unien ylitodellisia aistimuksia.

Tuuli Mukka, Hedelmäpeli, 2012.

Mukana on myös teoksia, joita voisi pitää selkounina, joissa näkijä tietää näkevänsä unta. Esimerkiksi Aleksi Linnanmaan hitaaseen kamera-ajoon perustuvassa videossa on tällaisen unen tunnelmaa ja Sara Ahteen Oulu -sarjan valokuvissa on takautuvaa omaelämänkerrallisuutta.

Sosiaalinen unennäkö

Vastoin yleisiä käsityksiä unet eivät ole ainoastaan introspektiivisia, itseään tarkkailevia tai oidipaalisiin kokemuksiin perustuvia. Onhan 1980-luvulta asti kehitetty myös sosiaalisen unennäön käsitettä, jossa tutkitaan sitä, mikä unissa on ihmisille yhteistä ja niiden yhteiskunnallista viitettä.

Mikael Pohjola, Demokraattiset elämykset, 2013.  

Tom Engblom, Maahanmuuttaja, 2012.

Näyttelyssä yhteisiä yhteiskunnallisia aiheita lähestyviä teoksia on useita. Mikael Pohjolan Demokraattiset elämykset on iso puuveistos joka kuvaa demokratiaan liittyvää epädynamiikkaa, mahdottomuutta, kankeutta, epätasapainoa ja kömpelyyttä hieman saman tapaan kuin Frank Brümmelin kiveen kaiverretut reliefimäiset työt. Tom Engblomin Maahanmuuttaja on rautakuulilla kivitettyä ja potkittua peltiä ja uudelleen maalitauluksi maalattu hahmo. Ja eräs näyttelyn huomiota herättäviä yhteiskunnallisia satiireja on Esa Meltauksen Kansantalouden perusteet, jossa tuulettimien varassa leijuvat punaiset ilmapallot.

Sándor Vály, videosta The Critics, 2013.

Kokeellista taidetta lähestyy Jan-Erik Anderssonin suuri, vauhdikas koostekuva Sota, joka täyttyy hänen poikansa Adrianin piirustuksilla, välähtelevillä led-valoilla ja äänillä. Kokeellisuutta, tai kokeellisuuden parodiaa on myös Sándor Vályn videoissa, jossa slapstick-komedian ja toiston keinoin ilmaistaan sarkastista huumoria ja makaaberia tunnelmaa.

Teollisuuskaupungista taidekaupungiksi

Pekilon ulkopuolella Mäntän kaupungissa unien siirtymät muuttuvat toisenlaisiksi. Siellä on pohdittu sitä, miten teollisuuskaupunki muuttuu taidekaupungiksi. Gösta-museossa Mäntän teollisuuskaupungin sekä sen patruunan ja arvostetun sivistysporvarin tarinan kertoo erinomaisesti käsikirjoitettu, loistavasti valaistu, upeita ääninäyttelijöitä ja hyvin lavastettu esineistö näyttelyssä Paperiperkele. Ainutlaatuinen museonäyttely ja -esitys perustuu Teemu Keskisarjan kirjoittamaan elämänkertaan Vihreän kullan kirous G. A. Serlachiuksesta.

Paperiperkele-näyttelystä.

Ja konkreettinen osoitus taidekaupungin rakentamisesta on Joenniemen kartanoon, pari kilometriä Mäntän ulkopuolelle rakennettava uusi taidemuseo. Se avataan ensi keväänä.