Valta ja taide 1: Lautakuntia, johtajia, julkisuutta, taiteilijoita ja rahaa

Taidepalkinnot ovat osa taiteen vallankäyttöä. Ars Fennica 2014 palkintoehdokkaat ovat (vas.) Oliver Kochta-Kalleinen & Tellervo Kalleinen, Leena Nio, Pauliina Turakka-Purhonen, Riitta Ikonen ja IC-98.

Mietin kahdessa jutussa Suomen kuvataidemaailman vallankäyttöä ja vallankäyttäjiä. Ensimmäisessä mietin sitä, missä eri yhteyksissä ja miten valtaa käytetään. Toisessa jutussa pähkäilen, ketkä mahtavat olla Suomen taidemaailman viisikymmentä vaikutusvaltaisinta?

Juttu sai alkunsa, kun ArtReview lehdessä julkaistiin vastikään kansainväliset taidemaailman vuosittainen sadan kansainvälisen kuvataidemaailman vaikutusvaltaisimman henkilön lista. Kirjoitin Facebookiin lyhyen esittelyn tämänvuotisesta listasta, ja lisäsin vielä:

”Koska vallan, vallankäytön ja vaikutusvallan pohdinta on osa demokratiaa, Top 50 Suomen vaikutusvaltaisinta olisi hyvä keskustelun aloittaja tästä aiheesta.”

1. Luottamushenkilöt

Asiantuntijat istuvat nimitettyinä ja valittuina erilaisissa lautakunnissa, toimikunnissa, organisaatioiden hallituksissa ja työryhmissä. He tekevät paljon taustatyötä, tavallisesti korvauksetta, valitsevat taiteilijoita ja teoksia, pohtivat päätöksiä, palkintoja ja ehdotuksia. Palkintolautakunnan jäsenellä voi olla korkea pino kirjoja luettavanaan, hallituksen jäsen lukee paljon papereita, matkustaa kokouksiin ja käyttää puheenvuoroja. Heidän valtansa saa usein varsin usein vähän julkisuutta. Päätöksiä ei usein perustella julkisesti tai julkisuuteen pääsevät vain voittajat.

Lautakuntien ja toimikuntien työskentelyssä korostuu vertaisarviointi, jossa yksi tai useampia henkilöitä arvioi vastaavan kelpoisuuden omaavien työtä. Tätä vanhaa keinoa on käytetty jo satoja vuosia tieteellisessä julkaisemisessa arvioitaessa artikkelin sopivuutta julkaisuun. Menetelmää on sovellettu myös kulttuurin eri alojen arvioimiseen, ja se oli kai itse asiassa idea jo 1960-luvulla, kun kulttuurihallintoa synnytettiin. Yhdysvalloissa ja EU:ssa vertaisiarviointia on käytetty hallinnon arvioimisessa. Erään lukemani amerikkalaisen tutkimuksen mukaan vertaisarvioinnin ongelmaksi koettiin jossain määrin kaveripeli, siis sama josta suomalaista kulttuurihallintoa on syytetty. Kukaan ei ole kai kuitenkaan tuominnut vertaisarvioinnin perusperiaatetta, ainakaan rakentavampaakaan toimintaperiaatetta ei ole ehdotettu. Ehkä siinä on kehittämisen mahdollisuus.

Suomessa harjoitetussa konsensus -tyyppisessä päätöksenteossa toiminnan tulosten arviointi tahtoo unohtua. Kuvataiteesta on tullut yhä populistisemmaksi käyneessä ilmastossa ja kriitikkojen äänten vaimentuessa taiteiden heittopussi. Puoluepoliittinen vallankäyttö ei onneksi ulotu enää syvälle kaikkiin lautakuntiin ja toimikuntiin, mutta parlamentaarisesta kirjosta pidetään vielä kiinni päätöksenteon yläpäässä. Vasemmisto ja keskusta ovat perinteisesti esiintyneet avoimin puoluepoliittisin merkein kulttuuripolitiikassa, siinä missä oikeistolaiset ovat toitottaneet sitoutumattomuuttaan. Uusoikeisto tuli esiin 2000-luvun alussa kulttuuripolitiikkaan ja nyt populistinen politiikka alkaa raivata tietä myös taiteen kentillä.

2. Toimittajat, kirjoittajat, kriitikot

Valta kytkeytyy julkisuuteen. Noin kolme tuhatta Suomen ammattitaiteilijaa kamppailee julkisuudesta ja sen portinvartijoita ovat toimittajat, taidekriitikot, kirjoittajat ja tutkijat.

Kriitikko arvioi teoksia, näyttelyitä, taiteilijoita ja kommentoi ajankohtaisia tapahtumia tai linjaa asioita. Kriitikko tuntee kentän ja on yhteydessä toimituksiin. Jos lautakuntien ja toimikuntien vallankäyttö on harmaata ja näkymätöntä, lehtiin kirjoittavat toimittajat ja kriitikot käyttävät valtaa äärimmäisen julkisesti. He käyttävät valtaa valitessaan niitä näyttelyitä, joissa käyvät ja joista kirjoittavat. Kerrotaan, että 1950-luvulla yhden ainoan kriitikon sana painoi niin paljon, että se määräsi taiteilijan tai kirjailijan kohtalon. Suomessa kriitikot ovat yhä enemmän mielipidemonopolin harjoittajia, sanomalehdissä julkaistaan yhä vähemmän kritikkiä ja taiteilijoiden määrän kasvu aiheuttaa kovaa kilpailua julkisuudesta.

Kriitikko ei ole yhtenäinen ammatti, vaan yhä useammin arvostelija toimii ja käyttää valtaa useissa eri tehtävissä. Kriitikot ovat kuraattoreita ja vaikuttavat luottamustehtävissä, he ovat toimittajia, kirjoittajia tai opettajia.

Vähemmän julkisuutta saavat taidealan kirjoittajat, tietokirjailijat ja tutkijat. Näyttelykatalogeja, taidekirjoja ja kuvataidealan julkaisuja ilmestyy kuitenkin runsaasti ja ne ovat osa taiteen valtaverkostoa. Siihen linkittyvät myös erilaiset taidehistorialliset ja teoreettiset tutkimukset.

Kirjojen määrä on lisääntynyt, mutta niin kirjallisuudessa kuin kuvataiteessakin kritiikki näivettyy. Riitta Kylänpää kirjoittaa kirjavuodesta 2013 Suomen Kuvalehdessä: ”Hyvien kritiikkien sijasta media on keskittynyt seuraamaan kirjailijoiden menestystä ja kunnioittaa sitä. Palkinnot ja käännössopimukset ovat olennaista kulttuurin uutisointia.” Kirjailija ja esseisti Tommi Melender toteaa: ”Mitä vahvemmat kirjallisuuspalkinnot, sitä heikompi kirjallisuuskritiikki.” Saman voi sanoa kuvataiteestakin, jossa julkisuuden valtaväylä keskittyy yhä enemmän taidepalkintoihin.

3. Taidemuseot ja byrokraatit

Taidemuseot ovat taide-elämän valtakeskuksia. Ne valitsevat teoksia näyttelyihin ja hankkivat teoksia kokoelmiinsa ja välittävät tietoa taiteesta yleisölle. Lisääntyvä ammattitaiteilijoiden määrä tuottaa yhä enemmän taidetta ja tarvitsee enemmän ja suurempia näyttelytiloja. 

Taidemuseoiden henkilökunta vääntää rahahanoja tiukemmalle vähentyneiden museoiden ostomäärärahojen takia. Monet taidemuseot vastaavat myös esimerkiksi julkisen taiteen hankinnasta.

Johtajat ovat taidemuseoiden julkisen vallan kasvoja. Heidän lisäkseen taidemuseoissa työskentelee myös organisaattoreita ja tutkijoita. Oman henkilökunnan lisäksi taidemuseoiden verkostoon kuuluu ihmisiä hyvin erilaisista ammattialoista, kuten ulkopuolisia kuraattoreja, taidekauppiaita, tutkijoita, konservaattoreita, taidehuolitsijoita ja taiteilijoita.

Virkavaltaa tapaa usein kulttuuri-instituutioden saavutettavuudessa ja avoimmuudessa. Taiteilijoiden ja taidemaailman prekariaatin verotus ja kohtelu on usein byrokraattista. Hyvät veljet ja hyvät siskot muodostavat itseään suojelevia verkostoja, junttia ja kartelleja taidemaailmassa, kuten kaikkialla muuallakin. Taidemaailman ”reaalimaailman facebook” muodostaa erilaisia alueellisia, ideologisia ja taiteellisia taskuja, jotka eivät juuri kohtaa toisiaan. Kuvataiteen maailma on kasvanut niin isoksi, että sitä ei voi pitää enää yhtenäisenä ryhmänä.

4. Taiteilijat

Toisin kuin näyttelijä tai muusikko, kuvataiteilija esiintyy julkisuudessa paljolti teostensa kautta. Taiteilija siis vaikuttaa ensisijaisesti esittämällä omia teoksiaan. Monet taiteilijat ovat hyvin tarkkoja siitä, missä yhteyksissä ja tilanteissa heidän työnsä ovat esillä. Eroavaisuuksien eli distinktioiden luominen on tärkeää, vallankäytön ilmiö sekin. Yhdentekevää kunnianhimoiselle taiteilijalle ei ole myöskään se, mihin taidemuseoon tai kokoelmaan hänen teoksensa hankitaan.

Taiteellisen työnsä lisäksi taiteilija saattaa olla asiantuntija esimerkiksi taidesäätiön taidehankinnoissa, tai toimia erilaisissa merkittävissä organisaatioissa ja ammatillisissa yhdistyksissä tai lautakunnissa ja toimikunnissa. Toiminta opetustehtävissä on vallankäyttöä.

Taistelu toimeentulosta tarkoittaa kamppailua työpaikoista, koulutuksesta, apurahoista, palkinnoista, työtiloista, julkisuudesta ja asemasta. Osa taiteilijoiden valtaa on, kuten kaikkialla muuallakin, vaikutusvaltaa. Se tarkoittaa toimintaverkostoiden rakentamista ja ylläpitoa, vaikuttamista yhdistyksissä, kouksissa ja seminaareissa. Valta on myös vaikuttamista kuuluisuuden ja julkisuuden kautta.

Taidemaailman vallankäyttöä luonnehtii sen kaikilla tasoilla korkea selektiivisyys. Eli valintoja tehdään suuresta – usein kasvavasta – määrästä teoksia, näyttelyitä tai taiteilijoita. Minusta tuntuu joskus, että kaikkialla taiteen tuottaminen on ehtymättömän luonnonvaran kaltainen resurssi, josta kriitikot, kuraattorit, ostajat ja päättäjät poimivat mieleisensä.

5. Rahan valta

Rahasta on kyse, kun päätetään asioista lautakunnissa ja toimikunnissa. Julkisuus on tärkeää, toistelee Pauliina Laitinen-Laiho Ylen taloustoimittajan radiohaastattelussa taidekaupan kuvioista. Taidemuseoiden toiminta- ja hankintamäärärahojen niukkuutta tuskailevat useiden taidemuseoiden johtajat, eikä taiteilijoidenkaan kukkaro yleensä pullistele. Epävarmuus tulevasta luonnehtii taidemaailman ilmapiiriä tänään. Taidemuseot eivät enää pysty hankkimaan parasta taidetta, kun rikkaimmat yksityiset ostajat poimivat parhat palat kokoelmiinsa.

Art Review -julkaisun kansainvälisen taidemaailman vaikutusvaltaismpien sadan luettelon kärjessä on vuonna 2013 Quatarin Sheikha Al-Mayassa, joka on maan entisen johtajan tytär ja nykyisen sisar. Hänen valintansa tämänvuotisen, 12 vuoden ajan julkaistun luettelon ensimmäiseksi perustuu ilmeisesti pelkästään hänen valtavaan taiteen investointikapasiteettiinsa. Sen arvioidaan olevan yli miljardi dollaria, eli 600 miljoonaa euroa vuodessa.

Taidemaailma on valtavien tuloerojen maa. Sen useimmat kansalaiset ovat tyhjätaskuja, joiden on jotenkin elettävä myös rahavallan kanssa. Kaksi tänäänkin vaikuttavaa historiallista ilmiötä, renessanssi ja kapitalismi syntyivät samaan aikaan. Kansainvälinen taidekauppa alkoi laajentua 1970-luvulla ja siitä on tullut globaali ilmiö.

Kansainvälisen taidekaupan kasvun taustalla on 1980-luvulta yleistyneen monetaristisen talousjärjestelmän myötä hieman lisääntynyt ja paljon rikastunut superrikkaiden joukko. Osa siitä on kiinnostunut myös taiteen hankkimisesta ja sen yhä uusiin tähtitieteellisiin summiin yltävään ostovoimaan taidehankintoinnoissa media uhraa valtavasti huomiota.

Suomen rikkaimmat eivät juuri ole kiinnostuneita taiteesta, eivätkä yksityisjetit aiheuta ruuhkia suomalaisilla lentokentillä. Suomessa on taidetta innostuttu hankkimaan isommilla rahoilla 1910- ja 20-luvuilla. Toinen ostobuumi oli monetarismin alkuaikoina 1980-luvun lopulla, mutta se loppui suureen talouslamaan muutamaa vuotta myöhemmin. Kansainvälisten huutokauppatalojen sivutoimipisteet eivät juuri tänne ulotu, eivätkä gallerioidemme liikevaihdot yllä kansainvälisiin mittoihin.

Mutta raha on vallan mittakeppi Suomessakin. Joidenkin arvioiden mukaan noin puolet maan kulttuurin tuesta tulee niin sanotusta julkisesta rahasta eli kunnilta ja valtiolta eli meiltä kaikilta. Toinen puolikas tulee säätiöiltä ja yrityksiltä. Monetarismin alaista kulttuurihallintoa on haluttu säätiöittää. Esimerkkinä käy Valtion taidemuseo, joka muttuu Kansallisgalleria -säätiöksi vuoden 2014 alussa, ilmeisesti paljolti symbolismin merkeissä. Jos asioiden julkisuus on osa vallankäyttöä, taide- ja kulttuurisäätiöt merkitsevät ainakin periatteessa siirtymistä julkisuudelta verhotumpaan toimintaan, valitettavasti. Mutta toivottavasti kulttuuri-instituutioiden säätiöittäminen poistaa taide-elämän poliittisen tahon ”omistajaohjauksen”, josta silloin tällöin on nähty yrityksiä Suomessakin.

Taiteen ensimmäinen mittava sponsorointi Suomessa nähtiin vuoden 1983 Ars 83 -näyttelyn yhteydessä. Yrityssponsorointi kuvataiteessa lienee vähentymään päin sitten sen kukoistusaikojen parikymmentä vuotta sitten. Halukkuutta ja tarvetta mittaviinkin sponsorointihankkeisiin on taide-elämän puolella.

Galleristit käyttävät valtaa valitsemalla taiteilijoita, sekä tuomalla esille ja välittämällä heidän teoksiaan. Galleristien valta on luonteeltaan strategista ja jotkut galleriat pyrkivät pitkiin yhteistyösuhteisiin taiteilijoiden kanssa. Galleriatalli voi tarkoittaa sitä, että galleria maksaa taiteilijalleen peruspalkan, jota vastaan taiteilija luovuttaa tuotantonsa gallerialle. Tällaiset sopimukset ovat tavallisesti tiukasti varjeltuja salaisuuksia, ja niiden olemassolosta on vaikea päästä selville.

Vaikka raha ulottuu lähes kaikkeen päätöksentekoon ja toimintaan kaikkialla, taide-elämä ei kuitenkaan ole onneksi täysin kaupallista, eikä markkinavoimien määräävä sormi tunkeudu kaikkien taiteiljoiden tuotannon tekemiseen, välittämiseen ja vastaanottoon. Yhteiskunnan perustehtäväksi jäänee tulevaisuudessakin taiteen tukeminen ja myös suojelu kaupankäynnin seurausten karkeimmilta piirteiltä.

Moninaisuus on ehkä taiteen tärkein arvo ja voima tänään. Toivottavasti sen ymmärtävät taidemaailman vallankäyttäjät.