perjantai 21. syyskuuta 2007

Unelmia amerikkalaisesta todellisuudesta

Duane Hansonin näyttelystä Helsingin kaupungin taidemuseossa Tennispalatsissa.

torstai 16. elokuuta 2007

Ismien ja aatteiden paradokseja

Informalismi oli taidetta, jota voisi määritellä formalistiseksi tai ainakin sitä arvioitiin formaaleilla keinoilla. Informalismi ja abstrakti ekspressionismi ovat käytännöllisesti katsottuna samoja asioita, niitä erotti vain Atlantin valtameri.

Postmodernismi kritisoi modernismin valistuksen rationalismia ja autoritäärisyyttä aikana jolloin rationaalisuus, valistus ja tekniinkan ylivalta ylitti kaikki äyräät. Niin sanottuna postmodernistisena aikana arkkitehtuuri ja taide alkoivat olla yhä enemmän modernistisia.

Pop-taide syntyi aikana, jolloin kulutustavarat ja mainokset lisääntyivät valtavasti. Pop-taiteen ongelmaksi tuli Warhol-kompleksi, siitä itsestään tuli kulutushyödyke, kuten 1960-luvulta alkaen koko taiteesta tuli laajamittaisesti varakkaiden ihmisten shoppailua.

Kommunismi kielsi Venäjän 1900-luvun alun modernistisen avantgarden, vaikka kommunismi ja sosialismi olivat modernistisia liikkeitä. Bolsevikkijohtajilla, joiden piti edustaa vallankumouksellista proletariaattia, oli porvarillinen 1800-luvun taidekäsitys.

Saksan Kolmannen valtakunnan fasistit vastustivat Marcel Breuerin teräsputkituoleja, Bauhausin funktionalistisia tasakattorakennuksia ja groteskikirjaimia samaan aikaan kun rakensivat viivasuoria Autobahneja, edistivät autoistumista Volkswagen-autoja rakentamalla ja ottivat käyttöön joka kotiin Volksradion. Ja teräsputkituoleja käytettiin kyllä mielellään Junkers-lentokoneissa.

Suomessa kuviteltiin 1800-luvulla, että maassa voitaisiin synnyttää oma nationalistinen taidesuuntaus, joka ei ottaisi mallia eurooppalaisesta taiteesta. Kansallisromantiikka oli kuitenkin Suomessa sama asia kuin monissa muissa eurooppalaisissa maissa samanaikaisesti ilmenneet kansallisromantiikat. Vaikka Suomen kansallisromanttisessa arkkitehtuurissa on regionalistisia piirteitä, suutaus on pitkälti sama kuin jugendtyyli tai art nouveau. Akseli Gallen-Kallela jos kuka oli kosmopoliittinen taiteilija.

Minimalismista omaksuttu muotokieli levisi arkkitehtuuriin ja tuotti maksimaalisia voittoja rakennusliikkeille.

Nationalismi ja aristokraattisuus ovat kulttuurin vahvimpita käyttömoottoreita globaalissa ja republikaanisessa Euroopassa.

Maallistumisen sanotaan olevan modernisaation mukanaan tuoma ilmiö. Anna Ahmatovan vastaus tähän oli yksinkertainen: Ei taidetta ilman uskontoa.

Humanismi yrittää huutaa hiljaisesti aikana, jolloin tekniikan autoritäärisyys, syrjintä ja ihmispelko ovat yleisempiä kuin koskaan aikaisemmin.

Pohjoissuomalainen kulttuurilehti Kaltio perustettiin vuonna 1945 perustajiensa mukaan täyttämään sotavuosien aiheuttamaa "ihmisyyden alennustilaa ja kulttuurityhjiötä" uudella uskolla humanistisiin arvoihin ja elämään. Olisi kiinnostavaa kysyä, mitä mieltä perustajat ovat maailman nykytilasta. Arvelisin vastauksen olevan, että vuonna 2007 ihmisyys on vajonnut vielä alemmaksi ja kulttuuri on paljon tyhjempää kuin vuonna 1945.

perjantai 20. heinäkuuta 2007

Patsaita ja kesämuistoja

Tuumailua-blogin kirjoittaja haastoi kesäisiin patsaskuviin. Kulttuurinavigaattorin suosikkeja tässä. Olen ottanut kuvat kännykkäkameralla, joten valokuvateknistä laatua ei voi taata.

Aluksi kuva Vilnasta, tosin ei tältä kesältä, mutta toissa keväältä. Uusklassisen, korinttilaisen järjestelmän omaavan rakennuksen frontoniin isketty "Lihakoukku" on eräs kummallisimpia näkemiäni kontrasteja: moderni ja klassinen.

Sille, jota brutaali huvittaa.


Eduskuntatalon edustan kukkainstallaatio kesäkuussa by taiteilija Kaisa Salmi.

10 000 gerberaruukkua ei voi olla väärässä eikä ruma.

Kiasman Keski-Aasian nykytaiteen näyttelystä. Erbossyn Meldibekov Kazakstanista, installaatio Gattamelata Tsingis-kaanin nahoissa.

Olis jalat, millä kävellä...

Näyttelyyn sopii myös vanhan Keski-Aasian kävijän patsas, joka ratsastaa Käthyllään. Aimo Tukiaisen pronssiveistos vuodelta 1960.

Valmistumisaikanaan vanhanaikainen, nyt nykytaidetta lähellä.


Kiasmasta käsin on hauska tutkia silmillään Mannerheimin ratsastajapatsaan miekkaa, karvalakkia ja muita yksityiskohtia. Vanha patsas tuntuu saavan uusia näkökulmia ja heräävän eloon.

Mitä, kuuluuko vielä kritiikin ääniä siitä, että Kiasma on liian lähellä? Hui hai!

Toinen kuva Kiasman Keski-Aasian nykytaiteen näyttelyssä olevasta kazakstanilaisen Erbossyn Meldibekovin teos installaatiosta otsikolla Voiton huippu.

Kesän huipputaidetta.

Postkommunistisia tunnelmia haistelin myös Kaakkois-Viron polkupyöräretkellä, pellon laidalla.

Kulttuurinavigaattori kävi muistelemassa Kajaanissa, kun Pekka Kauhasen Urho Kaleva Kekkosen muistomerkki paljastettiin syyskuussa 1990. Siitä nousi Kainuussa lähes yhtä kauhea mökä ja parku kuin Mika Waltarin muistomerkistä Helsingissä viisi vuotta aikaisemmin. Kajaanin kaatosateessa UKK-muistomerkki näytti nyt tyyneltä ja rauhalliselta.

Aikanaan uusi, nyt klassikko.
Kajaanin taidemuseon ITE-näyttelyssa on Väinö Halosen veistos nimeltä Matti.

Calgaryn Ikaroksemme on saanut viimein mittaisensa monumentin.

Navigoin Kajaanista kauniiseen venäjänkarjalaiseen Jyskyjärven kylään. Jyskyjärven hautausmaalla eli karjalankielellä kalmismaalla törmäsin tähän muoviseen hautahökötykseen. Huom. kuppi tallennettu tulevia käyttötarkoituksia varten.

Hei, onko Jyskyjärven kalmismaalle päässyt livahtamaan myös Reijo Hukkasen installaatio?


P.s. Myös Anita Konkka ja Sedis ovat tutkailleet kesäpatsaita.

perjantai 29. kesäkuuta 2007

Kauneutta ja huumoria

The New York Timesin varteenotettava kriitikko Roberta Smith näyttää innostuneen Rudolf Stingelin näyttelystä Whitney museossa. Hän pohtii näyttelyarvostelussaan ”tyhjän kauneuden” ajatusta, josta on puhuttu viimeisten kymmenen vuoden aikana:
"Tämä näyttely osoittaa, että jos taide on tyhjää, se ei ole kaunista ja päinvastoin. Jos joku on jatkuvasti kaunista se sisältää ainakin idean kauneudesta ja tavallisesti paljon enemmänkin. Se on tulos jonkin kimpussa työskentelemisestä ja sujumisesta. Kauneus on hämmästyttävällä tehokkuudella toimimista, voitto joka ei voi olla tyhjä."
Kehottaisin myös katselemaan ja kuuntelemaan tämän multimediakatsauksen näyttelystä, jos jollakin ei satu olemaan lentolippua Manhattanille lähiaikoina takataskussa. Tässä mitä parhainta verkkoviestintää ja uutta, tulevaisuuden kulttuurijournalismia.

tiistai 26. kesäkuuta 2007

Epäpaikkoja ja supermodernisuutta

Muistan ensimmäiset hetket, kun tutustuin tietokoneeseen. Kaypro-merkkinen laite oli kyllä kannettava tietokone, mutta sen kannettavuus oli sellainen, että koneen näppäimistö asennettiin laatikon kanneksi. Se painoi varmaan yli kymmenen kiloa.

Viisituumainen näyttö oli musta ja kirjaimet vihreitä. Ensimmäiset vaikutelmat olivat ihmetystä, miten helppoa kirjainten ilmestyminen, poistaminen ja ennenkaikkea järjesteleminen oli kuvaruudulla. Myöhemmin hämmästyin (en vieläkään ole lakannut ihmettelemästä sitä), miten nopeasti kone saattoi löytää minkä tahansa merkin tai yhdistelmän tekstimassasta.

Asia selvisi minulle vasta viime viikolla – kaksikymmentäkolme vuotta sen jälkeen kun tutustuin tietokoneeseen – mihin paikkaan olin tullut.

Olin astunut supermoderniin maailmaan ja sen erääseen ilmentymään, epäpaikkaan

Olen kokenut voimakkaita epäpaikan tunteita. Muistan sellaisen Yhdysvalloissa moottoritiellä. Tuntui, että paikka saattaisi olla missä tahansa. Saman voi kokea lentokoneissa, lentoasemilla, ja suurkaupungeissa, Tallinnan downtownissa, satama-alueilla, laivoissa tai junissa.

Tallinnan downtown alue.
Jos joku paikka voidaan määritellä relationaaliseksi, historialliseksi ja identiteettiä koskevaksi, silloin tila, jota ei voi määritellä relationaaliseksi, historialliseksi tai identiteettiä koskevaksi, on epäpaikka.
Näin Marc Auge määrittelee kirjassaan Non Places – Introduction to an Anthropology of Supermodernity.

Epäpaikkoja luo siis supermodernisuus. Supermodernisuuden pääominaisuus on ylijäämä. Epäpaikat ovat tuloksia ylijäämästä, tai ehkä jonkinlaisia ylijäämäajan sivuvaikutuksia, tilan ylijäämiä ja egon ylijäämiä. Supermodernisuutta luodaan ylijäämän logiikan avulla, kirjoittaa Auge.

Supermodernisuus on askel poispäin postmodernismin ontologisesta tyhjyydestä ja se luottaa vakuuttaviin totuuksiin. Modernismi kiinnitti huomiota suurten totuuksien luomiseen (Lyotardin mukaan mestarikertomuksiin tai metatarinoihin) postmodernisuus on suuntautunut niiden tuhoamiseen (dekonstruktioon). Tälle vastakkaisesti supermodernisuus ei ole tekemisissä totuusarvojen luomisen tai tunnistamisen kanssa. Sen sijaan hyödyllinen informaatio kerätään uuden median superrunsaista lähteistä.

Auge väittää, että postmodernismi ja dekonstruktio ovat tehneet totuuksien luomisesta mahdottomia rakenteita. Supermodernisuus toimii merkityksen hälinän ja ylijäämän joukossa paetakseen postmodernisuuden nihilististä tautologiaa. Internetin hakukoneet ja toisiinsa kytketyt blogit ovat erinomaisia supermodernin subjektin toimintojen metaforia.

Toimistorakennuksia Helsingin Hietaniemessä.

Kirjassaan Supermodernity hollantilainen arkkitehti Hans Ibelings toteaa, että nykyajan arkkitehtuuri on menettänyt kaikki yhteytensä kontekstiin. ("Fuck the context" sanoi Rem Koolhaas.) Se on arkkitehtuuria, jossa pinnallisuus ja neutraalisuus ovat saavuttaneet erityisen merkityksen.

Ibelingsin mukaan “On varteenotettavia perusteita pitää globalisaatiota 1990-luvun hallitsevana teemana, josta kaikenlaiset suorat ja epäsuorat vaikutteet ponnistavat nykyajan mentaliteetteihin…näyttää ilmestyvän uusi arkkitehtuuri, akkitehtuuri jossa sellaiset postmodernistiset käsitykset, kuten paikka, konteksti ja identiteetti ovat pääosin menettäneet merkityksensä.”

Sisäänheittäjänä näihin avariin ajatuksiin toimi Kati Blom, jonka artikkelista Arkkitehtinero supermodernismin lasin takana – kielletty orgaanisuus olen nauttinut paljon viime aikoina. Artikkeli on eräs helmi Taava Koskisen toimittamassa, keväällä ilmestyneessä kirjassa Kirjoituksia neroudesta.

Kati Blom esittää erinomaisen analyysin ja kriittisen puheenvuoron aikamme arkkitehtuurin ja elämäntavan ongelmiin. Olen pitkään miettinyt tuota arkkitehtuurin ilmiötä, jota voisi tiivistäen kutsua vaikkapa Keilalahden ongelmaksi.

Eikä kyse ole pelkästään Espoon Keilalahden rannalla nousevista lasi-teräs-betoniluomuksista. Blom päättää artikkelinsa mainitsemalla Nokian ex-johtajan, sen toimitalot ja rakennusten arkkitehdin Pekka Helinin sarkastisesti: “Erisnimet Ollila, Nokia ja Helin luovat virtuaalitodellisuuteen vahvan merkin.”

Helsingin McDonalds.

Kati Blom kirjoittaa juuri lasiarkkitehtuurista ja hänen mukaansa “Kansainvälisen tyylin uudelleenpaluusta ja funktionalimin, uudelleenlegitimoinnista on keskusteltu viime aikoina juuri lasiarkkitehtuurin voimaperäisen invaasion myötä.” Kati Blomin mukaan:
Mykkien lasilaatikoiden universaali luonne liittyy samanlaisen rakennustyypin paluuseen: hotellit, koulut, teatterit ja yliopistot näyttävät nyt kaikki samanlaisilta: suuria lasi- ja metallipintoja, hohtavia peilejä – olipa paikka mikä vaan, ratkaisu on aina samanlainen. Postmodernismissa korostettiin rakennusten merkityssisältöjä, ornamentteja ja paikkaa viittaamalla alueen historiaan, käyttämällä rakenteita ja yksityiskohtia viereisistä rakennuksista tai viittaamalla muihin tyyleihin. Nyt rakennukset redusoituvat yhden "neutraalin" tyylin kantajiksi: lasi virittää rakennukset kaikkialla ymmärrettäviksi, johdonmukaisiksi, rationaalisiksi konstruktiota pullisteleviksi.
Arkkitehtuurissa vaihtoehdot tuntuvat olevan vähissä. Ellei sellaiseksi lasketa halua spektaakkelirakennuksiin eli wau-arkkitehtuuriin, jota syntyy korostuneen yksitoikkoisuuden seurauksena.

Eikö ole kummallista, että arkkitehtuurissa vallitsee monoliittinen yksisuuntaisuus, kun muualla kulttuurissa on voimassa moniarvoisuus ja sallivuus? Kiasmassa esitetään taidetta kansainvälisistä huipputaiteilijoista nykyajan harrastajataiteilijoihin eli ite-taiteeseen ja kaikkea siltä väliltä. Arvorelativismi ja tyylipluralismi ovat olleet jo pitkään johtavina, virallisina kulttuuri-ideologioina.

Miksi lasiteräsbetonirakennusten monomaanisessa viidakossa orgaanisuus on kielletty maa?

maanantai 25. kesäkuuta 2007

Tate on taidemuseoviestinnän ykkönen

Kuvataide perustuu pääasiassa kuviin. Nykyisin se voi perustua myös vaikkapa liikkuviin kuviin, ääniin, musiikkiin, kirjoituksiin, mutta kuvista nauttiminen on kuvataiteen omin elementti.

Tutkin pari viikkoa sitten jutussa Verkkolehtien ulottuvuuksia, mitä kolmen maailmanluokan sanomalehden verkkoversiot tarjoavat taiteen tiimoilta. Johtopäätökseni oli, että sanomalehtien kulttuuriosastojen pitäisi alkaa meilläkin muuttua evankelisluterilaisista sanasaarnoista kohti uusia monimediallisia ulottuvuuksia.

Uusi kulttuurijournalismi tulee perustumaan spiikkeihin, valokuviin, kirjoituksiin ja videonauhoihin ja niiden yhdistelmiin. Miksi esimerkiksi sanomalehtitoimittajan pitäisi raportoida juttunsa pelkästään kirjoittamalla? Kuvareportaaseja, jotka sanomalehdissä ovat alkaneet olla harvinaisia, voi esittää nettipainoksissa kuvasarjoina. Ja miksi valokuvaajan pitäisi vain kuvata, kun hän voisi myös videokuvata ja varustaa kuvansa spiikeillä?

Sanomalehdet ymmärtävät tavallisesti verkkoviestinnän paperilehtien kevennettyinä ja riisuttuina painoksina myös sisältöjensä puolesta. Tämä on valitettavasti vaikuttanut siihen, että verkkojournalismi ei ole vielä kehittynyt vakavasti otettavaksi tiedonvälitykseksi. Perustuuko kaikkialle leviävä ja jaettava uutismania siihen väärinkäsitykseen, että uutiset ovat journalismin minimalli ja että ne olisivat jonkinlainen journalismin ydin?

Samaa voi sanoa taidemuseoiden verkkoviestinnästä. Se on aivan liian kirjallista ja perustuu toistaiseksi liikaa monomediaan. Museoiden verkkosivujen painopiste on liian vahvasti niiden ajankohtaisnäyttelyiden mainonnassa. Tietokannoille, arkistoille, yleisöinformaatiolle ja todelliselle tiedonvälitykselle olisi valtavasti mahdollisuuksia.

Välittävätkö taidemuseot verkkosivuillaan tietoja taiteen ostamisesta, myymisestä tai konservoinnista? Kertovatko ne kaupunkinsa tai alueensa taiteen taustoista, taiteilijoista, alueen taiteen historiasta tai ajankohtaisista kysymyksistä? Esittelevätkö ne näyttelyitään videonpätkin, pocdast-spiikein tai selostettuina kuvasarjoina? Kertovatko ne esimerkiksi väreistä, maalaustekniikoista tai maalausten kehystämisestä tai siitä, miten olohuoneen sohvan taakse pitäisi tauluja ripustaa? Onko taidemuseon sivuilla mahdollisuus esittää kysymyksiä, joihin asiantuntijat vastaavat? Onko joku taidemuseo vaivautunut edes keräämään ja ylläpitämään taidealan linkkipankkia?

Taidemuseoiden verkkoviestintä on kyllä kehittynyt niistä päivistä kun Mosaic-selain ilmoille laskettiin 1990-luvun alussa. Mutta mahdollisuuksia ei vielä käytetä tarpeeksi, vaikka verkkoviestintä voisi tuoda uusia mahdollisuuksia museoiden näyttelyiden esittelyyn, niiden tiedonvälitykseen ja taidekasvatukseen. Eikö museoissa olisi aika herätä uuteen maailmaan uuden viestinnän keinoin?

Englannin Tate Gallery, jonka museot keskittyvät maan nykytaiteeseen, on kunnostautunut myös verkkoviestinnässä. Tate Online-sivuilla on monenlaista taustatietoa.

Britannian Tate Gallery on esimerkillinen verkkoviestinnässään.

Taten sivujen parhaimmistoa ovat videonauhat, jotka ovat spontaanisti tehtyjä, yleensä melko lyhyitä, mutta opastavia ja kiinnostavia. Lisäksi Tate julkaisee podcast-ääninauhoja useista eri aiheista. Kehottaisin kiinnittämään huomiota Taten sivuilla videoiden saumattomaan lataukseen ja kuvan laatuun, joka on mp4-tasoa ja ääneen joka on mp3:sta.

Taten taidekasvatussivuilla voi osallistua vaikkapa omatoimisesti nykytaiteen kurssille tai kuunnella lyhyitä esityksiä, joissa kerrotaan taiteen tekniikoista. Lapsille ja nuorille on omat sivunsa ja aktiviteettinsa.

Uuteen verkkoviestintään on syytä rohkaista myös siksi, että tekemiseen tarvittavat välineet ovat nykyisin melko edullisia. Ohjelmia, kameroita ja Mp3-laitteita saa kaupasta murto-osan hinnalla verrattuna broadcast-tason laitteisiin.

Taidemuseoiden pitäisi ymmärtää roolinsa suuren yleisön taidekasvattajina. Värikkäitä ja näyttäviä verkkosivuja on helppo tehdä ja niihin saa kyllä sotkettua kaikki pillit ja kellot. Mutta eikö haastavampaa olisi toimia todellisina taiteen tieto- ja viestintäkeskuksina?

maanantai 18. kesäkuuta 2007

Kuraattori – taiteilija – valta?

Kuraattori ja kuratoiminen on melko uusi käsite kotimaisessa taidesanastossa. Sana on ollut käytössä jo pitkään anglosaksisissa kielissä, mutta muistelen, että sanaa ryhdyttiin käyttämään kotimaisissa yhteyksissä vasta 1980-luvulla. Ennen puhuttiin sotilaallisemmin taidenäyttelyiden komissaareista.

Siinä oli disipliiniä kerrakseen, kun komissaarin johdolla jyryytettiin valtakunnannäyttelyä, joka koostui aluenäyttelyiden taidetarjonnasta. DDR:stä lainatun kulttuuripolitiikan ansio oli ainakin jonkinlainen mahdollisuus alueelliseen tasapainoon. Tämän päivän neoliberalistisessa Suomessa sellaisesta ei juuri ole välitetty.

Kuraattori on siis taidenäyttelyn järjestäjä. Hänen roolinsa on usein persoonallisempi, näkyvämpi ja osallistuvampi kuin taidemuseoiden ”virkatyönä” näyttelyjä tekevien henkilöiden, joiden tehtävänä on ollut usein toimia hiljaisina ja näkymättöminä taustahahmoina. Kuraattorit osallistuvat myös gallerianäyttelyiden ja muiden taidetapahtumien tekemiseen.

Kuraattorien tulo taiteen kenttään herätti tietysti keskustelua. He nappasivat itselleen viipaleen vallasta, jota aikaisemmin olivat käyttäneet museoamanuenssit, taidekriitikot ja muut taidemaailman vaikuttajat. Kuraattorien vallankäyttö on pahimmillaan sitä, että he käyttävät taiteen kvalifikaatioreserviä eli taiteilijakuntaa pelinappuloinaan omien kunnianhimoisten tavoitteidensa saavuttamiseksi.

Kuraattorin valta on paljolti vaikutus- ja valintavaltaa. Kuinka pitkälle kuraattorien sitten pitäisi määrätä asioista?

Ääriesimerkki kuraattorin vallankäytöstä koettiin toissa vuonna Venetsian biennaalin yhteydessä, kun suomalainen taiteilija pelattiin ulos Pohjoismaisesta paviljongista kuraattorin toimesta. Aiheesta tarkemmin Kulttuurinavigaattorin artikkelissa Räpistelyä Venetsian biennaalissa.

Jos kuraattorin tärkeä tehtävä on valita taiteilijoita, miksi taiteilija ei voisi valita kuraattoria? Näin on toimittu esimerkiksi Venetsian biennaalin yhteydessä Ranskassa. Maan tämänvuotinen edustaja biennaalissa Sophie Calle haki kuraattoria ilmoituksilla. Taiteilija Daniel Buren haki paikkaa ja sai sen, onhan hän tunnettu taitavana installaatioiden tekijänä.

Ehkä Venetsian biennaalin kaltaisen tapahtuman pelisääntöjä voisi muuttaa myös Suomen ja Pohjoismaiden osalta siten, että valittu taiteilija valitsisi myös kuraattorin. Vai koetaanko tämäkin edustaminen niin tärkeäksi, että vallan suunta on – kuten taiteessa niin tavallista – ylhäältä alaspäin?
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...