Estottomuuden koukussa

Törmäsin noin vuosi sitten aiheeseen, josta en malta olla kirjoittamatta uudestaan. Julkisuudessa on pohdittu paljon pääministeri Matti Vanhasen ja ulkoministeri Ilkka Kanervan tekstiviestien eettistä ja juridista puolta, mutta en juuri ole lukenut pohdintaa siitä, miten medioita ylipäätään käytetään.

Sekä pääministeri että ulkoministeri ovat tavallaan viestinnän vankeja. He jäivät helposti ja nopeasti lähetettävien tekstiviestien estottomuuden koukkuun, koska eivät ymmärtäneet käyttämiensä viestintävälineiden luonnetta. He eivät käsittäneet, että viestintä on vuorovaikutusta, jossa käytettävä media vaikuttaa myös viestien lähettäjään itseensä.

Artikkelissani Onko verkkoviestintä moottoritie ilman estoja? kerroin, että tutkijat ovat päässeet selville niin sanotusta estottomuudesta, joka syntyy verkkoviestinnässä. Tekstiviesteihin voi soveltaa samoja tutkimustuloksia.
Estottomuus syntyy siitä, että viestijät eivät voi käyttää niitä monimutkaisia vuorovaikutuksen keinoja joita reaalimaailman "todellisessa" kasvokkain tapahtuvassa viestinnässä syntyy (esimerkiksi äänensävy, asento tai kasvonilmeet). Viestijän pidäkkeet löystyvät ja estottomuuden psyykkinen tila, eräänlainen hybris syntyy.

Tekstiviesteillä viestittäessä estottomuus syntyy vielä helpommin kuin tietokoneverkkojen välityksellä. Tekstiviestejä kirjoitetaan hyvin nopeasti, ne välittyvät tavallisesti "suoremmin" ja välittömämmin vastaanottajalle kuin monen palvelimen kautta sinkoilevat sähköpostit. Tekstiviestien kielenkäyttö on minimaalista, joten viestinnästä karsiutuu pois paljon sellaisia viittauksia ja vihjeitä, joiden perusteella viestijöiden pidäkkeet muodostuvat.

Tutkijat ovat tunteneet ilmiön jo vuosia, mutta kumma kyllä Suomessa - tekstiviestien kotimaassa - ei tästä aiheesta ole puhuttu juuri lainkaan. Meinasin kirjoittaa aiheesta uudestaan jo syksyllä, kun tuli ilmi Jokelan surulliset koulusurmat. Surmaaja ei pystynyt siirtymään normaalin elämän vuorovaikutukseen verkkoestottomuuden tilasta ja monet tapauksen jälkeen tehdyt uhkaukset kouluihin syntyivät epäilemättä estottomuuden hybriksessä.

Toivottavasti psykologian ja viestinnän tutkijat alkavat tutkia asiaa. Arvelisin, että jonkinlainen yleinen verkkoviestinnän käyttökampanja tulee ennen pitkää ajankohtaiseksi. Olihan syksyllä kampanja, jonka tarkoituksena oli ehkäistä kännyköiden käytön ulkoisia häiriövaikutuksia. Kun ministeritkään eivät ymmärrä viestinnän vaikutuksia, täytyy kyseessä olla melkoinen epäselvyys siitä, miten ja mihin uusia medioita pitäisi käyttää. Viestintävälineden käyttö on joko opittava, tai sitten itkien opittava.

Tässä vielä tiivistettynä verkkoestottomuuteen johtavat kuusi päätekijää asiaa tutkineen John Sulerin (2004) mukaan:

1. ”Et tunne minua” – salanimen takainen nimettömyys.
2. ”Et näe minua” – näkymättömyys .
3. ”Tavataan myöhemmin” – aikaviive lähettämisen ja palautteen saannin välillä.
4. ”Se on kaikki päässäni” – liioitteleva tunne yksin olemiseen.
5. ”Kaikki on vain peliä” – kuvittelu yksinolosta.
6. ”Olemme kaikki tasa-arvoisia” – auktoriteetin ja aseman poissaolo.

p.s. Kirjoitin blogin eilen maanantaina iltapäivällä. Nyt tiistai-aamun uutiset kertovat Ilkka Kanervan erottamisesta ulkoministerin paikalta. Ministerin harkintakyky heikkeni hänen lähettäessään tekstiviestejä ja ainakin osasyynä oli joutuminen verkkoestottomuuden pauloihin. Ilmiö on toki varsin yleinen ja ongelma lienee siinä, että viestinnän harjoittajat eivät tiedä tai tiedosta ilmiötä, josta tutkijat ovat päässeet selville.

Mutta tässä tapauksessa kommunikaatiota seurasi ekskommunikaatio - eli erottaminen.

Pro Arteja on moneen lähtöön

Helsingissä julkaistiin viikolla viime syksynä toimintansa aloittanut taidesäätiö Pro Arte. Samalla, kun Yleisradion uutinen kertoo, että säätiöistä on tullut kulttuurille yhä merkittävämpi rahalähde, se kertoo säätiön toiminnasta:

”Pro Arten taustalla on nimettömänä pysyttelevä yksityishenkilö, joka tukee toimintaa puolella miljoonalla eurolla vuodessa. Säätiö aikoo järjestää muun muassa Taiteen päiviä, joiden tarkoitukseksi kerrotaan kuvataiteen esittäminen koko kansalle kaikkialla Suomessa.

Säätiö tukee uutta kuvataidetta IHME-projektien kautta. Niistä ensimmäisen tekijäksi on valittu brittiläinen kuvataiteilija Anthony Gormley.”

Kaikki hyvin tähän asti, hienoa ja erinomaista ja ennen kaikkea kannatettavaa. Nimivalintana Pro Arte on kuitenkin läpikulunut. Kulttuurinavigaattori googlasi Pro Arten ja sai seuraavia tuloksia:

Pro Arte oli vuonna 1934 perustettu taiteilijaryhmä, joka puolusti modernismia aikana jolloin se oli niin monen mielestä post, ohi, ohitettu, epärelevantti ja aikansa elänyt, kuten tänään sanottaisiin "soooo last season". Taiteilijaryhmä Pro Artea oli perustamassa muun muassa sankarillinen surrealistimme Otto Mäkilä.

Pro Arte on Hyvinkäältä käsin toimiva yritys, joka ”antaa asiakkailleen taloudellista sekä toiminnallista lisäarvoa tarjoamalla heille räätälöityjä markkinoinnin, myynnin, tapahtumien tuottamisen sekä kulttuuripalvelujen kokonaisratkaisuja asiakkaan tarpeen mukaisesti”.

Didrichsenin taidemuseo jakaa Pro Arte taidepalkintoa, joka jatkaa Marie-Louise ja Gunnar Didrichsenin nuoria taiteilijota tukevaa perinnettä.

Hämeen Taidetoimikunta jakaa puolestaan Pro Arte Tawastica –tunnustuspalkintoa.

ProArte kirjoitettuna muodikkasti, mutta kieliopillisesti ja typografisesti väärin perustettiin keväällä 2007 liikkkeeksi, joka vastusti innovaatioyliopistoa. Se keräsi adressin ja verkkosivunsa mukaan jatkaa toimintaansa.
Iittalan lasinen Pro Arte on designtuotesarja, jonka kokoelmaan kuuluvat Claritas, Kantarelli, Orkidea ja Vuosikuutio.

Arabian Pro Arte –kokoelma taas syntyi vuonna 1988.

Pro Arte on myös useiden musiikkialan kamariorkestereiden ynnä muiden nimi, esimerkiksi:

• Bostonin kamariorkesteri
• Australialainen kamariorkesteri
• Oregonin kamariorkesteri
• "Klassisesti hip" Jousikvartetti
• Lontoolainen orkesteri
• Kuoro Etelä-Connecticutissa

Pro Arte on Kaliforniassa toimiva tanssikoulu, englantilainen siveltimiä valmistava brändi ja viulun kielisarja.

Pro Arte on myös yksityinen vuonna 1999 perustettu organisaatio, joka edistää nykykulttuuria kuvataiteen, musiikin ja tanssin aloilla. Se sijaitsee Pietarissa.

Adrian Searle Whitneystä

Aikaisemmin mainitsemaani Whitney biennaalin raportointia täydentää Adrian Searle, joka otsikoi Whitneyn kritiikkinsä vinoilemalla jotenkin tähän tapaan, että ”Komea rakennus, mutta sääli taidetta” The Guardianissa. Hän ihailee ränsistynyttä 1800-luvun lopun tyylin Armory rakennusta Manhattanin Park Avenuen varrella, jossa toinen osa tämänkertaista näyttelyä sijaitsee.

Lehden kuvasarja näyttelystä antaa lisävalaistusta sen monenlaisiin kohokohtiin.

Searlen johtopäätös on, että tämänvuotista Whitneytä on vaikea suhteuttaa mihinkään. ”Voisi hyvin kysyä, mikä on amerikkalaisen taiteen tilanne, mutta suhteessa mihin? Suhteessa taiteeseen kaikkialta muualta, taidemarkkinoihin, Irakin konfliktiin, Obaman ja Clintonin väliseen kilpailuun, edelliseen Whitney biennaaliin? Miten paljon näyttelyn kuraattorit ja esseistit haluavatkaan tunnistaa jonkun trendin tai mielenlaadun, yli 90 taiteilijaan tai kollektiiviin ja lähes yhtä moneen asenteeseen yleistykset eivät sovi.”

Työhuonevierailu ja Kiinan taidetta

Kulttuurinavigaattori esitteli viime syksynä Sara Hildenillä Tampereella esillä olleen kiinalaisen Zhang Xiaogangin näyttelyn. Haluatko vierailla hänen työhuoneellaan The Guardianin sivulla?

Guardianissa on myös katsaus kiinalaiseen nykytaiteeseen, China Arts 2008. Videoita, panoraamoja, musiikkia, tanssia, arkkitehtuuria, kuvataidetta ja muotoilua.

Maagista maisemaa varjostaa pilvenpiirtäjä

Moskovan Tretjakovin gallerian kokoelmista koottu Maaginen maisema käsittelee venäläistä maisemamaalausta. Näyttely on Helsingin kaupungin taidemuseossa Meilahdessa 1. kesäkuuta 2008 asti, erinomainen ja kaikin puolin suositeltava katsaus naapurimaamme taiteen parhaimmistoon.

Aleksei Bogoljubov, Näkymä Smolnan luostariin Ohtajoen rannalta, 1851.

Niin näyttelyn kaupunkimaisemia käsittelevässä osastossa kuin näyttelyn katalogissakin on keskeisellä paikalla suurehko maisemamaalaus, joka on Aleksei Bogoljubovin Näkymä Smolnan luostariin Ohtajoen rannalta vuodelta 1851. Nevan sivujoen Ohtan suulta avautuu komea Smolnan barokkiklassismia edustavan luostarialueen rakennusmaisema, jonka takana sijaitsee Pietarin vanha keskusta.

Ilmeisesti vain harvat näyttelyssä kävijät huomaavat, että tämän maalauksen kuvaamassa maisemassa piilee eräs Venäjän ja ehkä koko Euroopan mitä kuumin ja ajankohtaisin rakennushankekiista. Ohtan ja Nevan risteykseen on suunniteltu jo pitkään valtavaa rakennuskompleksia, jota kutsuttiin aikaisemmin Gasprom Cityksi ja joka uudelleennimettiin viime vuonna Ohta-keskukseksi. 4,5 hehtaarin aluetta on kaiketi jo alettu rakentamaan ja siihen tulee Gazprom-yhtiön pääkonttorin lisäksi suuri kauppa- ja viihdekeskus sekä hotelli- ja toimistotiloja.

Kiista koskee rakennusprojektiin suunniteltua lähes neljäsataa metriä korkeaa pilvenpiirtäjää. Hankkeen vastustajat sanovat, että Pietarin ensimmäinen pilvenpiirtäjä toisi ajan mittaan mukanaan muita, ovathan pilvenpiirtäjät kaikissa suurkaupungeissa olleet kuin sieniä, ne ovat tuoneet mukanaan kavereita.
Toinen kritiikin paikka on ollut se, että valtava torni hallitsisi ja alistaisi Pietarin kaupunkikuvaa ja tuhoaisi sen siluetin. Suunnittelijat ovat yrittäneet väittää vastaan, että näin ei kävisi. Mutta lienee selvää, että lähellä Pietarin historiallista keskustaa olevan massiivinen pilvenpiirtäjä olisi vähintäänkin hallitseva.
Hankkeen takana ovat tietysti Venäjän öljydollarit, oligarkit ja Kremlin johto. Pilvenpiirtäjä olisi presidentti Putinin vallan symboli ja tuleva valtionpäämies Dmitri Medvedevhän on … tai oli Gazpromin hallituksen puheenjohtaja. Pietarin kaupungin johto tukee hanketta.

Mutta vastustajatkaan eivät ole rupusakkia. Valintakomitean neljästä arkkitehdistä kolme – tunnetuin heistä lienee Sir Norman Foster – jäi pois jo ennen kuin raati kokoontui, koska he vastustivat kaikkia lähtöviivoille valittuja suunnitelmia niiden korkeuden takia.

Maailman suurimman taidemuseon Eremitaasin johtaja Mihail Pietrovski vastustaa hanketta, koska hänen mielestään se tuhoaisi kaupungin profiilin. Vastustajien joukossa on paljon kulttuuriväkeä, joiden ääniä on yritetty lepyttää lisäämällä hankkeeseen nykytaiteen museo, mikä sinänsä olisi tärkeä Pietarin kaltaiselle kulttuurimetropolille.
Yhdistyneiden kansakuntien kasvatus-, tiede- ja kulttuurijärjestö UNESCO on vastustanut hanketta. Se on varoittanut, että Pietarin täytyy suojella kaupunkia, joka on eräs Maailman perintökohteista. Pietarin kaupunki ei pystynyt antamaan tyydyttävää selvitystä asiasta alkuvuodesta. UNESCO ratkaisee suhteensa Pietarin rakennussuojeluun ensi kesänä.
Pilvenpiirtäjän madaltamista on huhuiltu kompromissiksi Pietarin tilanteessa. Monoliittinen tornihanke on sinänsä maailmanlaajuinen ilmiö, onhan spektaakkeliarkkitehtuuri tai niin sanottu wow-arkkitehtuuri kiehtonut maailman mahtimiehiä jo pitkään. Helsingin minimetropoliinkin niitä on haluttu.

Itse Pietarin kaupungin arkkitehtuurin on muistutettu olevan täynnä esimerkkejä spektaakkelirakennuksista. Tosin aikaisemmat Iisakin kirkot eivät ole revähtäneet niin reippaasti ulos kaupungin yleismittakaavasta, kuten Ohta-keskuksen pilvenpiirtäjäsuunnitelma.
Suomessa tiedotusvälineet ovat raportoineet asiasta lähinnä rutiininomaisesti, mutta esimerkiksi englantilainen The Guardian on julkaissut useita aihetta pohtivia artikkeleita muun muassa kysymällä, aikooko valittu englantilainen arkkitehtuuritoimisto lähes tuhota suurenmoisen Pietarin kaupungin? Syy suomalaisten vaikenemiseen lienee siinä, että suomalaisen SRV konsernin venäläinen yhtiö on ollut jo pitkään mukana Ohta-keskuksen suunnittelussa.
Niin, ja mitä tulee verrattoman Maaginen maisema-näyttelyn sponsorointiin, mukana ovat Suomen markkinoista kiinnostunut, pitkään Tretjakovin galleriaa tukenut Lukoil ja sen kotimainen tytäryhtiö Teboil.

Ohta-keskuksen mainosvideo.

• Voit katsoa seutua myös Google Mapsista

Pashaa ja venäläisiä

Pääsiäisviikolla tuli mieleeni, että kotona oli tapana syödä pashaa. Sain päähäni, että osaisin itsekin sitä tehdä: rahkaa, sokeria, voita, kermaa ja pähkinöitä, siis kaikkea parasta ja pahinta ihmiselle. Itäisellä, ylemmällä Ala-Manhattanilla, kuten vuokraemäntäni oli sijaintini opettanut, asui paljon venäläisiä.
Lähiseudun ruokakaupoissa ei rahkaa ollut. Marssin toisen Avenuen varrella olevat ruokakaupat koluten alas East Villageen. Eräs herkkukauppa rohkaisi jo odotuksiani, mutta rahkaa ei löytynyt.

Menin pieneen venäläiseen ravintolaan. Tiskillä oli kaikenlaisia värikkäitä ja makeita koristeellisia herkkuja, mutta pashaa ei näkynyt. Tarkastin huolellisesti ruokalistan, jossa oli borts-keitosta ja Kiovan kanasta lähtien kaikkea parasta venäläistä mitä kuvitella saattoi.
”Don´t you have pasha?”, kysyin. Vaaleanpunaiseen tarjoilijan asuun pukeutunut tyttö tuijotti vain, ei ymmärtänyt. Tilasin kupillisen seljankaa, maukasta sekin.

Toisella puolen katua oli lihakauppa, jonka ikkunassa oli jotain venäläisiä tekstejä. Marssin sisään ja selostin lihakirves kädessä olevalle miehelle, mitä tarvitsin. Hän sanoi ymmärtävänsä, mitä tarkoitin. Sen tekemiseksi tarvitaan rahkaa, hän sanoi, mutta sitä ei ole täällä kaupoissa. Teidän täytyy mennä hakeman sitä meijeriin.

Vai meijeriin rahkaa hakemaan! Manhattan ja meijeri tuntuivat olevan niin kaukana toisistaan, että yhtä hyvin olisi voinut mennä hakeman juustoa Kuusta. Karvain mielin tallustelin takaisin kotiseuduille. Ei tullut rahkaa pääsiäiseksi, eikä pashaakaan.

* * *

Kävin usein iltapäiväteellä eräässä kahvilassa, joka oli 22. kadun varrella. Sitä piti venäläinen perhe. Siellä saattoi istua ja vain katsella asiakkaiden tulevan sisään ovesta ja asettuvan kassajonoon. Se oli parempaa kuin päivittäinen televisiosarja.

Näin kerran, kun kahvilan pitäjäperheen mummo kutsui ystävänsä salaperäisen näköisesti istumaan kahvilan nurkkapöytään. Hän avasi varovaisesti lahjapaketin, jossa oli soittorasia. Kun mummo viritti lahja-aarteensa, helähti kahvilan pöydästä vaimea ja herkkä sointu: ”Love me tender, love me sweet…” Muovinen, kullattu Elvis pyöri soittorasian kannella ja mummat olivat haltioissaan.

Kerran sanoin kahvilan keski-ikäiselle miehelle, joka näytti olevan perheyrityksen johtaja, että olen Suomesta. Näytin vanhaa Neuvostoarmeijan vyötä, jota minulla oli tapana silloin pitää, joskus jotain pimeää tietä lahjaksi Neuvostoliitosta saatuna. Miehen silmät valpastuivat, hän kertoi olleensa aikoinaan rakennuksilla töissä, muun muassa Kostamuksessa ja Tallinnassa.
”Voisin kertoa sinulle, minkälaisia temppuja puna-armeijan vyöllä voi tehdä”, hän sanoi. Mutta kahvimukit, apple turnoverit ja garlic bagelsit odottivat ostajiaan ja hänen täytyi jatkaa työtään tiskillä. Unohdin kysyä, oliko perhe juutalaisia. Aikoinaan Neuvostoliitosta päästettiin muuttamaan pois paljon juutalaisia. He tulivat Israelin kautta.

* * *

En ymmärrä venäjää ”pektopahia” enempää, enkä muutenkaan ole koskaan ollut mikään suuri Venäjän harrastaja. Manhattanilla saattoi usein kuulla puhuttavan venäjää kaduilla, vähän kuin nykyisin Helsingissäkin. Asuin yksin ja kärsin siitä, että en voinut puhua suomea. Chattasin kyllä illat ja yötkin suomeksi pienessä huoneessani, mutta sehän oli kirjoittamista, ei puhumista.

Koin jotain kummallista kuullessani puhuttavan venäjää kaduilla tai liikennevaloissa odottaessa. Vaikka en ymmärtänyt sanaakaan, minut valtasi tunne jostain kotoisesta – tai ainakin kotimaata lähellä olevasta. Tunsin syvää sympatiaa ja kotikaipuuta kuullessani puhuttavan venäjää. Venäjä ei ole koskaan ollut minua niin lähellä kuin Manhattanilla.

Oluttuvassa keskustelin Yhdysvaltain siirtolaisista erään paikallistoimittajan kanssa. Selitin havaintoani, että Manhattanin venäläiset pukeutuivat tavallisesti perin juurin amerikkalaisesti, farkkuihin, college-paitoihin ja cowboy-bootseihinkin. Sanoin hänelle, että toisin kuin kaikki muut saarella asuvat etniset siirtolaisryhmät, venäläiset pukeutuivat amerikkalaisemmin kuin amerikkalaiset itse.
Toimittaja totesi siihen lyhyesti: ”Venäläiset ovat älykkäitä.”

Vanha sotaratsu ja jalo villi

Animaatio on elävöittämistä. Katariina Lillqvistin ohjaama nukkeanimaatio Uralin Perhonen on herättänyt keskustelua maamme historian keskeisestä henkilöstä. Puuttuminen Mannerheimin virallisen muotokuvan takana oleviin epävirallisiin piirteisiin on rohkea teko, joka on tietysti herättänyt uteliaisuutta ja keskustelua. Olihan Mannerheim Kekkosen ohella eräs niitä harvoja hallitsijoita maassamme, jolle ehti muodostua henkilökulttia.
Kultti on eräs kulttuuri-sanan varhaisia johdannaisia. Kultti tarkoittaa yksinkertaisesti ihailua tai kunnioittamista palvellen. Kultti kuuluu kiinteästi kulttuuriin ja henkilökulttia harjoitetaan muun muassa politiikassa, uskonnossa, urheilussa ja populaarikulttuurissa. Kultti on kuitenkin kuluvaa lajia.
Animaation Mannerheim on vanha, väsynyt sotaratsu, joka löytää Kirgiisian aroilta nuorukaisen ”joka ei kysellyt mitään”. Alun perin marsalkan kamaripalvelijasta liikkeelle lähtenyt tarina on liitetty arveluihin Mannerheimin homoseksuaalisuudesta. Vanhan upseerin hahmo suunniteltiin jo alusta alkaen vastakohdaksi perinteiselle sankarimarsalkalle. Lillqvist kertoo idean animaatioon syntyneen kävelyretkellä yhdessä toisen käsikirjoittajan Hannu Salaman kanssa Tampereen Pispalan metsissä:

"Samaan aikaan näkötornin kahvilan pöydässä iltalehdet hehkuttivat Renny Harlinin uuden Mannerheim-projektin julkistamisen huumaa: marsalkasta leivottaisiin rapakon takana kansainväliseen levitykseen yltävän suurelokuvan tähti kaikilla Hollywood-herkuilla ja Suomen oloissa ennennäkemättömällä budjetilla."

Entä animaation toinen päähenkilö? Perhosen siivillä varustettu nuorukainen on jalo villi. Yrjö Hirn kirjoittaa kirjassaan Goda vildar och ädla rövare (1941):

"Puhuttaessa jalosta villistä ajattelemme etupäässä erästä kirjallisuushistoriallista käsitettä, toisin sanoen sitä traditiota, joka on luonut pohjan sille, että villit ihmiset romaaneissa, runoissa ja näytelmissä eivät ole vain lempeämpiä ja hyväntahtoisempia, vaan jopa jalompia, kauniimpia, terveempiä ja onnellisempia kuin sivistyneet ihmiset."

Anti-Mannerheim ja jalo villi ovat läpikotaisen ironisia ja satiirisia, melodramaattisia hahmoja. Osittain Prahassa tehdyn elokuvan tyyli on hienosti tehtyä tsekkiläistä nukkeanimaation traditiota. Symbolismi muistuttaa osittain Hugo Simbergin maalausten ja grafiikan ilmapiiriä.
Se on hieman surumielinen, mutta romanttinen ja odottamatonta mielikuvitusta huokuva tarina, jonka tapahtumat liittyvät myös Suomen sisällissodan Tampereen valloituksen historiaan.

Uralin Perhonen on herättänyt intohimoja sensuurin suuntaan, vaikka en käsitä miksi. Vaikka taloudessa ja juhlapuheissa liberalismia vaalitaan hartaasti, on kummallista miten helposti siitä irtaudutaan muilla yhteiskunnan aloilla. Suomessa taiteen ja taiteilijoiden syyttämisellä oikeuslaitoksessa on aivan liian vahva traditio, ainakin niin sanottujen sivistysmaiden joukossa maineemme on tässä suhteessa kyseenalainen.

Animaation Mannerheimin kuvaus on hienovaraisen groteskia, mutta mitään negatiivisia tai ”pahoja” tunteita se ei minussa herättänyt. Olen jossain määrin perehtynyt myös muuhun sotamarsalkkaa koskevaan aineistoon, mutta ei Uralin Perhonen Mannerheim-kuvaani kaatanut.
Kuvilla on kummallinen kohtalo. Ne ovat lisääntyneet valtavasti menettäen merkitystään. Mutta eikö ole samalla paradoksaalista, miten kuvat ovat tulleet yhä ideologisemmiksi?