Se päivä oli Caspar David Friedrichin

Risti ja katedraali vuorilla, 1812.

Nuoruudesta asti ihailin C. D. Friedrichin maalauksia, joita olin nähnyt taidehistorian luennoilla diaprojektorilla valkokankaille heijastettuina, sekä taidekirjoissa. Pääsin jotenkin siihen käsityksen, että Friedrichin maalaukset ovat kaikki monumentaalisen suuria, jykevine, usein mahtipontisine sommitelmineen.

Kun näin myöhemmin ensimmäisen Friedrichini ”livenä” Düsseldorfin Gemäldegaleriessa, se oli kauhea shokki ja järkytys. Maalaus olikin pienen pieni tirriäinen, tuskin A3-paperiarkin kokoinen. Olin nähnyt teoksen kymmeniä kertoja diaesityksissä ja taidekirjoissa ja mielessäni vielä paisutellut sen mahtavuutta. Oikeassa teoksessa oli toki sama tunnelma, pedanttisen pikkutarkasti maalattuna, mutta minun täytyi hoiperrella museon käytävillä jonkin aikaa käsiäni väännellen, toipuakseni järkytyksestä. Opetus: teoksista otettujen valokuvien perusteella ei pitäisi koskaan tehdä lopullisia johtopäätöksiä.

Tukholman Nationalmuseumin Caspar David Friedrich on yhtä nautittavan huolellisesti ja yhtä pedanttisesti tehty taidenäyttely kuin saksalaisen romantiikan taiteilijan maalaukset ja piirustuksetkin. Katsoja voi heittäytyä siihen kuin ohjelmaan tai itse maalaukseen ja antaa näyttelyn ”dramaturgian” joko viedä mukanaan tai valita omat vaellusreittinsä. Tämä näyttely on kuvien virtaa, joka soi, se ei ole pelkkiä tauluja ja tekstejä mekaanisesti yhdisteltyinä museon seinillä.

Nationalmuseum teki selväksi Friedrichin (1774–1840) pohjois-saksalaisen alkuperän. Hän syntyi Pommerin Greichswaldissa, joka oli Ruotsin maakunta, kunnes 1815 siitä tuli osa Preussia. Älkää kuitenkaan mainitko Friedrichin ruotsalaista alkuperää ääneen, onhan hän saksalaisten kansallistaiteilija, Nationalkünstler.

Romantiikan jäljet ulottuvat saippuaoopperasta Mark Rothkon maalauksiin ja toritaulusta Anselm Kieferin teoksiin. Jos päästämme itsemme irti ahtaista kansallisrajoista, voimme vain todeta, että me olemme kaikki saksalaisen romantiikan lapsia. Me katsomme ja tunnemme vuoristomaiseman nousevan rytmin ja valöörien vaihtelun kukkuloiden välillä, siintävässä atmosfäärissä Caspar David Friedrichin maalausten opastamina. Friedrichin kuunvalo, sumu meren yllä, ylevä vuoristo, meren äärettömyys tai taivasta vasten lähes kiduttavina kiemurtelevat puunoksat ovat tulleet koko maapallon yhteiseksi tajunnaksi, visuaalisiksi käsitteiksi jotka ovat yhtä ajankohtaisia niin nykytaiteessa kuin eilenkin. Friedrichin taide kertoo siitä, kuinka vahvasti todellisuuteen liittyvää kokemista taide muokkaa ja kuinka todellisuus muistuttaa taidetta.

Tästä todistaa myös Nationalmuseumin näyttely, jossa kahdeksan nykytaiteilijan teokset kommentoivat Friedrichin laajaa vaikutusta. Mukana tässä osassa katsausta ovat Karin Mamma Andersson, Ann Böttcher, Cecilia Edefalk, Denise Grünstein, Håkan Rehnberg, Jan Håfström, Lars Nilsson ja Sigrid Sandström.

Denise Grünstein, Första resan.

Sinä päivänä Tukholma kylpi oudossa, sinistä ja vihreää kuhisevassa auringonvalossa. Grand Hotellin ja kuninkaanlinnan välissä oleva vesi heijasti kajoa, joka välkkyi kirkkaana, mutta salaperäisenä. Se oli viimeinen valonpilkahdus ennen pitkää, monta kuukautta kestävää yhtäjaksoista, arktista pimeyttä. Jo taksissa istuessani alkoi hämärtää ja myöhään iltapäivällä laiva alkoi lipua pois Tukholman satamasta hitaasti ja äänettömästi, kuin varkain, paksussa kaamoksen sumussa kohti määränpäätä, pohjoista satamaa. Se päivä oli Caspar David Friedrichin.