Vuoden taidekirjallisuus elää ja voi hyvin

Olen ollut tämän vuoden ajan Suomen Taideyhdistyksen nimittämässä lautakunnassa, joka arvioi Suomessa julkaistua uusinta suomalaista kuvataidealan kirjallisuutta. Raati palkitsi eilen Suomen Taideyhdistyksen kirjallisuuspalkinnolla Harri Kalhan, jolta on julkaistu kolme kirjaa ja yksi taiteilijaessee tämän vuoden aikana. Se on sekä määrällinen, että laadullinen työvoitto.

Harri Kalhan Kokottien kultakausi.

Harri Kalha on valistunut kuvataidetta ja varsinkin taideteollisuutta popularisoiva esseisti. Hän on kirjoittaja, joka pystyy vangitsemaan lukijansa mielenkiinnon, hän tuo teksteihinsä omistautuvaa henkilökohtaisuutta ja esittelee teorioita ilman akateemista jäykkyyttä. Harri Kalha jatkaa suomalaisen taidekirjallisuuden suuren esseistin Yrjö Hirnin traditiota.

Hyvä uutinen on myös se, että suomalainen kuvataidetta koskeva kirjallisuus voi hyvin. Palkintoraati kävi läpi yli kuusikymmentä kuvataidetta koskevaa, tämän vuoden aikana julkaistua suomalaisten kirjoittajien julkaisua.

Kirjoitin aikaisemmin Kulttuurinavigaattorissa taiteilijoiden kirjallisista omakuvista - kirjoitetuista selfieistä – kuten ajan sana kuuluu. Hannu Väisäsen Taivaanvartijat, (Otava) ja Henry Wuorila-Stenbergin Hämärän näkijä, (Like) kirjat edustavat tätä vanhaa, nyt uudelleen henkiin herännyttä taiteilijaelämästä kertovaa kerronnan lajia.

Kuvataidetta koskevan kirjallisuuden ydinalaa ovat taidenäyttelyjen yhteydessä julkaistavat kirjat, jotka ovat periaatteessa näyttelykatalogeja taidekokoelmista, yhteisnäyttelyistä tai taiteilijoiden yksityisnäyttelyistä. Ne julkaistaan kuitenkin tavallisesti itsenäisinä kirjoina, joiden monografiat ja esseet voivat olla kirjallisen ilmaisun helmiä. Taideyhdistyksen raadin palkitsema Harri Kalhan Birger Kaipiaista (SKS) koskeva kirja on eräs alan häikäiseviä uutuuksia. Ja hienoa on myös se, että Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kustantamo, joka on ollut jo pitkään tunnettu eri kulttuurialojen kustantajana, on erikoistunut erityisen laadukkaaseen taidekirjojen julkaisutoimintaan.

Mieleeni näyttelykatalogeista jäivät myös Tuomo Sepon kokoelmasta tehty julkaisu Taiteelle koko elämä (Oulun taidemuseo) , Mikko Orasen toimittama Timo Heinon kirja (Helsingin taidemuseo), sekä Marja Kanervon ja Eija-Liisa Ahtilan tuotantoa käsittelevät kirjat (Kiasma).

Amos Andersonin taidemuseon tuottamat julkaisut ovat alan laatua. Mieleeni jäi tältä vuodelta erityisesti Laura Gutmanin ja Susanna Luojuksen toimittama kirja Art deco ja taiteet (SKS) sekä näyttelynä, että kirjana. Niiden tuoma yllätys on se, että art deco, tuo Keski-Euroopassa ja Yhdysvalloissa voimakkaasti esiintynyt taidesuuntaus esiintyi – vastoin aikaisempaa yleistä käsitystä – melko vahvana myös Suomen taideteollisuudessa. Amos Andersonin taidemuseon laadukkaita taidekirjoja ovat tältä vuodelta myös vuoden merkittävän nykytaidenäyttelyn Rouva Näkymätön julkaisu, sekä hieno August Uotilan näyttelykatalogi.

Valokuvausta koskevat julkaisut ovat tulleet vahvaksi ja näkyväksi osaksi kuvataidekirjallisuutta. Niistä mieleeni jäi varsinkin Vesa Ojan Finglish (Musta Taide), joka kertoo mieleenpainuvasti amerikansuomalaisten elämästä ja samalla amerikkalaisuuden arjesta. Mukana kuvissa on muun muassa amerikansuomalainen taiteilijaystäväni Eric Aho. Haluaisin lähettää tämän kirjan lahjaksi amerikansuomalaisille ja amerikkalaisille ystävilleni ja tuttavilleni. Historiallisesti merkittävä on Gallen-Kallelan museon julkaisema Sergei Prokudin-Gorskin tuotantoa selvittävä kirjanen Väri on valoa.

Sara Hildénin taidemuseo julkaisi uhkean kirjan säätiön modernin ja nykytaiteen ulkomaisesta kokoelmasta. Helsingin historiaa vuodesta 1945 vuoteen 2010 käsittelee kuvateos otsikolla Voimat jotka rakensivat Helsinkiä (Otava).

Uusia ja erilaisia näkökulmia kuvataidealan kirjallisuuteen tuovat vuoden aikana julkaistut seuraavat kirjat. Virpi Harjun toimittama Oikeuden näyttämöt (Valtion taidemuseo, Suomen lakimiesliitto) kertoo lainkäytön instituutioiden visuaalisuuteen ja kuvankäyttöön liittyvistä aiheista. Otso Kantokorven toimittama Vaivaisukkojen paluu (Maahenki) tuo jo aikaisemmin Suomessa esillä olleeseen aiheeseen uusia näkökulmia. Jari Tammisen vahvasti kuvitettu Häiriköt, Kulttuurihäirinnän aakkoset (Voima) esittelee kotimaisia ja ulkomaisia alan klassikoita Harro Koskisesta Banksyyn. Julkaisu yllättää lukijansa elinvoimalla ja energialla ja samaa voi sanoa myös Jan-Erik Anderssonin omalaatuista taloaan, taidetta ja elämää yhteenkietovasta kirjasta Elämää lehdellä (Maahenki).

Eräs tärkeistä vuoden julkaisuista on myös – tosin ei suomalaisten kirjoittama, mutta suomeksi käännetty – Muoti, tyylit ja vaatteet kautta aikojen (Tammi). Kirja on selkeän graafisen asun ja kontekstikuvituksen saanut massiivinen tietolähde.

Aukeama kirjasta Muoti, tyyli ja vaatteet kautta aikojen.

Kulttuurijournalismin ja taidekritiikin yhä heikkenevässä tilanteessa on ilahduttavaa todeta alan kirjajulkaisuiden voivan hyvin. En osaa sanoa, mistä kuvataidealan erilaisten julkaisujen melko hulppea määrä ja laatu johtuu. Kyse voi olla ilmiöstä, joka on vain kertynyt tälle vuodelle. Mutta jälki on tänä vuonna niin vakuuttavaa, että julkaisujen takana täytyy olla todellista pyrkimystä, sattumaa se ei ole.