Intiaan, Intiaan, Intiaan

 

Bharat Sikka, Nehru Place, New Delhi, 2003.

”En tiedä mitään niin ihanaa kuin Intia”, voisi huokaista ironisesti kuuluisaa Tšehovin Kolmen sisaren repliikkiä muuntaen. En tosin ole tuossa maassa koskaan käynyt, enkä koko Aasian mannertakaan kovin hyvin tunne, mutta Intia-innostukseni oli taattu, kun kävin katsomassa Helsingin taidemuseon Tennispalatsin Sillä aikaa Intiassa.

Kuten Helsingin näyttelyn yhteydessä on mainittu, Intian taide on herättänyt kansainvälistä huomiota. Totta kai kyse on myös siitä, että taide seuraa maan taloudellista menestystarinaa.

Pari vuotta sitten Lontoossa järjestetyn Intian taiteen näyttelyn kritiikissä  Amit Chaudhuri kertoo siitä mahdottomuudesta, minkä suuren ja monimuotoisen maan taiteilijat kohtaavat ollessaan esillä kansainvälisissä Intia-taidenäyttelyissä. Eräs intialainen taiteilija kertoi vitsin, että he tavallisesti suorastaan välttävät Intia-aiheisia näyttelyitä ja itse asiassa harkitsevat niiden välttämiseksi Somalian passin hakemista.

Ei kukaan voi myöskään väittää tuntevansa suurta maata yhden taidenäyttelyn perusteella. Mitään ihanteellista Intia-kuvaa näyttely ei katsojalleen yritä tarjoilla, päinvastoin siitä on eskapismi kaukana. Näkyvästi katsauksessa on esillä esimerkiksi poliittinen realiteetti, vuonna 1947 tapahtunut Intian ja Pakistanin jako, joka koskettaa monen mieliä vielä tänäänkin.

Mukana on myös voimakasta ironiaa, satiiria ja kritiikkiä muun muassa byrokratiasta, yhteiskuntaluokista, sukupuolirooleista ja modernisoitumisen vaikutuksista. Melko vähän esillepanon teoksissa on mystiikkaa, jota monet ovat tottuneet Intian taiteelta odottamaan, mutta toki sitäkin löytyy, surrealismiin verrattavissa olevaa aineistoa.

Näyttely pysyy vahvasti juuri arkipäivässä olematta kuitenkaan nationalistinen tai kansallisromanttinen. Se kertoo yhteiskunnan ongelmista saarnaamatta, mutta koskettaa silti kävijän moraalisia perustuntoja. Samaan aikaan Intiassa on hämmästyttävä esimerkki monen median välittämän nykytaiteen voimakkuudesta.

Valtavan maan nykytaiteesta on vaikea saada käsitystä paikan päällä. Eräs Facebook-kaverini, joka on useiden kuukausien ajan matkustellut Intiassa tuskittelee Jodhpurista, että hänelle ei kuvaa Intian nykytaiteesta ole muodostunut. No, jonkinlaisen peruskäsityksen siitä voi nyt jokainen saada Helsingissä.

Julkaisen Kulttuurinavigaattorissa myös Intian paketin, johon kerään linkkiaineistoa Intian nykytaiteesta. Jos jotakin Intian nykytaiteen kärpänen sattuisi puraisemaan.

Irti minäpuheesta

Terike Haapojan video-ääni-teksti-installaatio koostuu kaiuttimista, kolmesta videoprojektiosta, puheenvuoroista ja teksteistä. Se on kuivakas, kuin muinoin englantilaisamerikkalaisen Art & Language -ryhmän teos, mutta myös mehevä ja tuore kuin mikä tahansa uusi vaatimus yhteisöllisyydestä ja oikeudenmukaisuudesta yhteiskunnassa voi olla.

Näyttely päättyy Kalhama & Piippo galleriassa, mutta Haapojan perustaman Toisten Puolueen jäsenkampanja jatkuu eduskuntavaaleihin asti. Puolue ajaa oikeudettomien asiaa. Oikeudettomilla tarkoitetaan kaikkia niitä yhteisömme jäseniä, joilla ei ole lakiin kirjattuja perusoikeuksia eikä pääsyä poliittiseen päätöksentekoon esimerkiksi äänestämällä.

Taidepuhe on käsite, joka synnytettiin 1980-luvulla. Se tarkoitti uuden subjektiivisuuden esiinmarssia, sana ”minä” tuli mukaan taidekritiikkiin. Vähitellen taidepuheesta tuli minäpuhetta, taiteesta tuli minän mittari ja minuuden puntari, egosentrisyyden temmellyskenttä.

Onneksi Terike Haapojan teoksessa ei ole yhtään ”minä” persoonapronominia. Sen sijaan sanat ”he” ja ”me” esiintyvät tiheästi.

Teoksen muodostaa sitä tarkasteleva yleisö. Huomasin kuitenkin yleisön jäsenenä itse ajattelevani myös itseäni. Ajattelin niitä tilanteita elämässäni, jolloin olen kokenut itseni oikeudettomaksi. Löysin niitä ainakin kolme.

Kulttuuripolitiikka: Persut taistelevat suomalaisuuden puolesta postmodernismia vastaan

Olin yllättynyt Perussuomalaisten vaaliohjelman kulttuuripoliittisesta ohjelmasta. Puolueiden kulttuuripoliittiset ohjelmathan kuuluvat kultaiselle 1970-luvulle, jolloin kaikki oli politiikkaa. Silloin kaikki tiesivät varmasti mitä puoluetta toiset edustivat, tavallisesti paremmin kuin ne toiset itse.

Viime vuosikymmeninä poliittiset puolueet Suomessakin ovat tyytyneet hiljaisempaan meuhkaamiseen kulttuurissa. On otettu opiksi periamerikkalaisesta, neoliberalistisesta ja minimalistisesta ajatuksesta: mitä vähemmän politiikkaa on kulttuurissa, sen parempaa on kulttuuripolitiikka.

Toistellessaan itsenäisyyttä, omaleimaisuutta ja identiteettiä Perussuomalaiset toteavat kulttuuriohjelmassaan, että ”Kulttuuristamme on huolehdittava poliittisin keinoin”.

Mielestäni kulttuuripolitiikka on tärkeä asia, mutta kulttuuria pitää myös suojella politiikalta. Emme tarvitse enää kulttuurin eri aloja pompottavia enemmän tai vähemmän amatöörimäisiä presidenttejä, kansanedustajia tai kulttuuriministereitä, ne ovat toivottavasti ohitettua aikaa.

Kulttuurin suojelemiseksi lyhytnäköiseltä politiikalta on vanha keino, säätiöt. Esimerkiksi Valtion taidemuseota on esitetty säätiöperusteiseksi ja eräs syy lienee monenlainen pikkupolitikointi, joka on vähitellen leikannut laitoksen talouden rapakuntoon. On myönnettävä, että niin sanottu parlamentaarinen demokratia ei pysty kehittämään museolaitosta pikäjännitteisesti. Politiikka kun on yhä enemmän pätkänäköistä, mutta kulttuuri ei tule toimeen ilman pitkiä prospekteja.

En ole myöskään kulttuurisäätiöiden innokas puolestapuhuja. Ne näyttävät mahdollistavan kaikenlaisen kähminnän ja huononkin asioiden hoidon, kuten osoittaa muutama vuosi sitten pahasti karille ajanut Näyttelyvaihtokeskus Frame.

Paluu yhteen kulttuuriin 

Perussuomalaisten kulttuuripoliittinen ohjelma on manifestinomainen julistus siihen suuntaan, mitä oikeistopopulismilta voi odottaakin. Suomalaisuuden ja identiteetin käsitteitä toistetaan siinä niin usein, että terve lukija alkaa epäillä, onko omintakeiseksi ja ainutlaatuikseksi mainostetussa suomalaisuudessa sittenkään niin paljon ylistämisen aihetta.

Olen samaa mieltä Persujen kanssa siitä, että suomalaisuuden merkitys ja arvo ei ole vähentynyt globalissa maailmassa. Mutta olen myös sitä mieltä, että kaikista lisääntyneen kansainvälisyyden välineistä ja vaihdoista huolimatta Suomen ongelma on se, että olemme kaukana Euroopasta ja yhä tarvitsemme kansainvälisyyttä. Jos Persujen ohjelman mukaan jäämme vain toistamaan itsellemme ja muille suomalaisuuden erinomaisuutta, ajaudumme nopeasti kulttuuriseen Suomi-umpioon.

Perussuomalaiset toteavat, että monikulttuurisuudella ei voi korvata kansallista identiteettiä, eivätkä he aseta näitä toistensa vastakohdiksi. Siihen voisi todeta, että kaikissa länsimaissa kulttuurin dynamisuutta on viime vuosikymmeninä lisännyt monikulttuurisuus, etnisten ja sukupuolisten vähemmistöjen vuorovaikutus valtakulttuureiden kanssa. Sellaista kulttuuria tarvitaan Suomessakin.

Tässä kulttuurijulistuksessa minua vaivaa se, että kulttuuri-sanaa käytetään siinä yksiköllisessa mielessä. Eihän ole olemassakaan mitään yhtä suomalaista kulttuuria, on vain kulttuureita. On kyseenlaista edes pyrkiä yhteen kulttuuriin. 

Postmodernismi hyvä vihollinen 

Persujen kulttuuriohjelmassa on muutamia konkreettisia ideologisia vaatimuksia:

”Historiantunneilla on korostettava suomalaista ihmettä, kuinka köyhästä ja syrjäisestä maasta nousi koko maailman tunnustama edistyksen ja vaurauden kansakunta – vieläpä ilman suuria luonnonrikkauksia. On myös tuotava esiin, kuinka tärkeää itsenäisyys on ollut suomalaiselle menestystarinalle, ja kuinka se onnistuttiin säilyttämään sodissa, joista selviytyminen oli sekin jo yksistään ihmeellistä. Ilman itsenäisyyttä kansakunta ei saa itse pitää oman työnsä tuloksia. Ilman itsenäisyyttä kulttuurin, yhteiskunnan, omaleimaisen sivistyksen kuin materiaalisen hyvinvoinnin kehittäminen on muissa kuin omissa käsissä.”

Tämä on tyypillistä uusnationalismia, jota on paljon esimerkiksi Venäjällä. Teksti kertoo siitä, että Perussuomalaiset pyrkivät totalitarismiin.

Persut diggaavat ”Edelfeltin ja Gallen-Kallelan upeita maalauksia sekä Sibeliuksen maailmankuuluja sinfonioita”. Heidän mielestään niiden merkitys osana jokaisen suomalaisen yleissivistystä on vähentynyt. Onko vähentymistä se, että Edelfeltin näyttelyä 2004 kävi katsomassa Ateneumissa yli 300 000 katsojaa, eivätkä Akselin ja Jannen teoksetkaan ihan tuntemattomia ole?

Jos Persut pääsevät toteuttamaan kulttuuripolitiikkaansa, koittaa Suomessa postmodernismin kuolema. He uhoavat kokevansa, että ensisijaista on suomalaisen kulttuuriperinnön säilyttäminen ”postmodernin nykytaiteen tukemiseen verrattuna”. Valtion kulttuurirahoja siis ajatellaan käytettävksi ideologisiin tarkoituksiin, vahvistamaan ”suomalaista identiteettiä”. Hirttonarun jatkeeksi ripustetaan ”tekotaiteelliset postmodernit kokeilut”, jotka olisi Persujen mielestä ylimielisesti syytä jättää ”taloudellisesti yksittäisten henkilöiden ja markkinoiden vastuulle”.

Totalitaristisille pyrkimyksille on aina ollut ominaista hyvän vihollisen löytäminen myös kulttuurista. Saksan fasisteille se oli ”rappiotaide” ja Neuvostoliiton kommunisteille se oli ”formalismi” ja ”abstrakti taide”. Perussuomalaisten kulttuuripolitiikassa ei ole siinä mielessä mitään uutta. Se haluaa ohjata Suomea autoritaarisempien maiden suuntaan.

Onko tämä tulevaisuuden taidekritiikkiä?

Adrian Searle on Guardianin taidekriitikko. Hän esittelee tässä yhden teoksen, joka on esillä joka viides vuosi järjestettävässä brittitaiteen katsauksessa, British Art Showssa, joka on esillä Lontoon Hayward Galleryssa. Teos on Matthew Darbyshiren installaatio An Exhibition for Modern Living.

Kehottaisin katsomaan tämän videon tietokoneesi koko ruututilaa käyttäen. En puutu tässä itse teokseen, vaan Searlen videoon, joka on mielestäni eräs nykyaikaisen taidekritiikin mestariteoksia.

Video on tehty huolella, mutta myös nopeasti, sillä näyttely avattiin vasta muutama päivä sitten. Sen toinen tekijä Shehani Fernando ansaitsee yhtä suuret ylistykset. Kuvaus on moitteetonta, kuten nauhan editointi. Huomaa, että mukana on myös taustamusiikkia.

Adrian Searle on tehnyt useita videoita ja äänipodcasteja Guardianiin. Videossa Searlen osuus on merkittävä, hän panee siihen paljon itsestään, kuten on tapana sanoa. Sehän on aina hyvän taidekritiikin ominaisuus. Kriitikko esiintyy videossa omana itsenään, hän ei muutu pelleksi tai temppuilijaksi, kuten suomalaisissa ns. kulttuuriohjelmissa.

Taidekritiikin tilanteesta on keskusteltu viime vuosina, mutta harvemmin on puhuttu siitä, mitä mahdollisuuksia nykyajan mediassa voisi olla, jos lehdet suhtautuisivat myönteisemmin taidekritiikkiin. Ehkä ja toivottavasti tässä on esimerkki siitä, mitä suomalainenkin taidekritiikki voisi olla tulevaisuudessa.

• Linkki videoon Guardianin sivulla
• Mark Brownin juttu showsta Guardianissa

Kuvataiteen pikaviestit

Tämä  Sándor Vályn maalaus kosketti minua galleriakierroksella.

Kävin eilen galleriakierroksella. Näin Helsingin Itäkeskuksen Stoan galleriassa Mika Vesalahden näyttelyn otsikolla Tutkielmia unesta. Sitten menin Erottajalle TM-galleriaan, jossa oli Sándor Vályn maalauksia ja tilateoksia. Siitä siirryin Jangva-galleriaan katsomaan Tommi Mäkelän maalauksia. Seuraavaksi kävelin Yrjönkatua pitkin poiketen Sinne-galleriaan, jossa oli Ella Tahkolahden tilateos ja pari videota. Lopun iltapäivästä vietin Amos Andersonin taidemuseossa.

Minulla on omat syyni, miksi halusin nähdä juuri nuo näyttelyt ja kävellä muiden jo näkemieni ohi. En kerro tässä valinnoistani, vaan nopeudesta.

Muutaman tunnin kuluessa olin nähnyt parisataa maalausta, valokuvia, veistoksia, installaatioita ja kolme lyhytelokuvaa, sekä sarjan Tommi Mäkelän animaatioita Amos Andersonilla. Tämä iltapäivä oli melko tavallinen katselukierros.

Tiedän, että jos mahdollista, parasta on jättää osa katselusta seuraavaan kertaan. Matkoilla saatan kävellä usein kaksitoista tuntia päivässä taidemuseoissa ja näyttelyissä, mutta se ei ole kovinkaan viisasta. Yleensä noin kuuden tunnin katselu-urakan jälkeen alkaa vastaanottokyky olla heikko. Olen viettänyt tällaista taiteen katseluelämää 1970-luvulta alkaen.

Esimerkiksi Amos Andersonilla esillä olevassa Vapaan Taidekoulun 75-vuotisnäyttelyssä saatoin siirtyä hetkessä Sigrid Schaumanin maalauksista tarkastelemaan vaikkapa Carolus Enckellin abstrakteja maalauksia.

Sain ajattelemisen aihetta taiteen pikaviestintään Guardianin Jonathan Jonesilta, jonka mielestä taiteen kiehtovuus johtuu ajasta. Hän toteaa blogissaan, että kuvataide on kaikista vakavasti otettavista kulttuurimuodoista nopein paljastamaan todellisen luonteensa katsojalle.

Päästäkseen selville, mistä elokuvassa on kyse täytyy sitä katsoa puolitoista tuntia tai enemmänkin. Romaanin lukeminen saattaa kestää päiväkausia, viikkoja tai jopa kuukausia riippuen siitä kuinka paljon aikaa lukijalla on käytettävänään. Näihin verrattuna kuvataide – jos ei ole kyse videotaiteesta – ei vie aikaa ollenkaan.

Esimerkiksi Rembrandtin tekemiä kuvia voi kyllä katsella ihmiselämän ajan ja silti löytää niistä syvyyttä. Mutta, Jones kysyy, jos tämä ei olekaan kaikkein tärkein asia suuressa taiteessa. Mitäpä jos merkitys onkin pikaviestinnässä? 

Ainakin Leonardo da Vinci oli sitä mieltä. Hän totesi muistikirjassaan mahtipontisesti, että maalaus on ylivoimaisempi kuin kirjoitus, koska voimakas tai kaunis maalaus voidaan ymmärtää välittömästi, kun taas runoa täytyy kuunnella iät ja ajat, ennen kuin sitä voi arvioida. Toisin sanoen Leonardon käsitys taiteesta on täysin verrattavissa oman aikamme kulttuuriin, sen välittömiin ja houkutteleviin kuviin.

Jonathan Jonesin mukaan videotaide on tuonut näyttelytilaan kertovan ajan. Hän arvelee, että perinteisesti aikaan perustuva taide on arvostetumpaa, koska se yksinkertaisesti vie enemmän aikaa katsojalta.   

Ajatus taiteen ymmärtämisen välittömyydestä sai minut käsittämään, miksi usein on niin vaikea tottua taidenäyttelyissä olevien videoiden katsomiseen. Olenhan tottunut itse määräämään paikkani ja katsomiseni keston liikkuessani taidenäyttelyssä. Jo pelkkä elokuvan katsomisen aloittaminen tuntuu kestävän ikuisuuksia.

Ja jos taidenäyttelyssä on useita videoita, joiden kesto tuntuu jatkuvan äärettömän kauan, ohitan nämä hämärät huoneet ja keskityn mieluummin taiteen pikaviestintään.

Guggenheim Helsinki

Kun kerroin New Yorkissa taidekriitikko Kim Levinille tutkivani pohjoissuomalaisia taiteilijoita (Einari Junttilaa, Reidar Särestöniemeä ja Kalervo Palsaa), tulin käyttäneeksi sanaa ”outsider artists from Nothern Finland”. Kim tokaisi siihen perinewyorkilaisella deadpan huumorilla: ”Miksi et tutkisi samalla kaikkia suomalaisia taiteilijoita, hehän ovat kaikki outsidertaiteilijoita.”

Siitä on jo aikaa, ja luultavasti jo muutkin suomalaiset kuin Esko Männikkö tai The Kaurismaki Brothers tunnetaan Manhattanilla. Ainakin Guggenheim-säätiön pääjohtajan, Richard Armstrongin mielestä Suomella on valmius ottaa nykyistä suurempi rooli kansainvälisellä kulttuurikentällä.

Carol Vogel toteaa Guggenheim Helsinki suunnitelmaa koskevassa artikkelissaan  New York Timesissa, että vuonna 1997 avatusta Guggenheim Bilbaosta tuli eräänlainen malli taloudellisista ongelmista kamppaileville kaupungeille. Frank Gehryn suunnittelema wow-arkkitehtuuria edustava taidemuseo Bilbaossa osoittautui menestykseksi, jota alettiin ihailla kautta maailman.

Sen jälkeen Guggenheimia alettiin kosia: Berliini, Las Vegas, Guadalajara Meksikossa, Bukarest, Vilna, Hong Kong, Rio de Janeiro ja Taiwanin Taichung. Yhteistyötä on tehty muun muassa Pietarin Eremitaasin ja Wienin Kunsthistorisches Museumin kanssa. Projektit ovat syttyneet ja sammuneet, soveltuvuussuunnittelua – feasibility study – on tehty perusteellisesti ja useimmiten todettu ne vähin äänin ei-sopiviksi. Ilmeisesti amerikkalaiset ovat olleet tinkimättömiä, eikä taloudellisia riskejä ole haluttu ottaa.   

Uutisoinnista selvisi, että Helsingin kaupungin ja New Yorkin Guggenheim säätiön hahmoteltu yhteistyöhanke on varsin erilainen verrattuna useimpiin muihin. Helsinki on kansainvälisessä mittakaavassa kuitenkin pikkukaupunki ja verrattuna jo tehtyihin, mutta ei-toteutuneisiin soveltuvuustutkielmiin, ”feasibility studyihin”, sitä voi tuskin verrata Hong Kongin, Sao Paulon tai Taiwanin vastaaviin.

Hankkeen uutisoinnissa amerikkalainen osapuoli korosti sitä, että Helsingin soveltuvuustutkimuksessa on mahdollisuus lähteä puhtaalta listalta ilman suuria ennakkopaineita. Annettiin ymmärtää, että kyseessä lienee pikemminkin uudenlaisen museokonseptin kehittäminen. Tämäkin on arvokasta työtä, sillä jos suunnittelu on avointa, luovaa ja ennakkoluulotonta – mikä ei ainakaan suomalaisella museoalalla ole mitenkään itsestään selvää – siitä saattavat hyötyä kaikki. Paula Holmila kehottaa kolumnissaan pyyhkimään pois pölyt museoista, toivottavasti Guggenheim Helsinki saa juuri tällaista aikaiseksi.

Myös Suomen osapuolta vetävän johtaja Janne Gallen-Kallela-Sirénin kommentti  siitä, että hankkeesta tulisi ei-arkkitehtuurivetoinen on viisas ja kannatettava.

Itse esitän heti alkuun pari aloitetta Guggenheim Helsinki hankkeelle. Maailmantason museo vaatii kansainväistä lähialueiden yhteistyötä.

Ensiksi tulee mieleen Pietari, johon Suomella on vankat kulttuurihistorialliset siteet. Esimerkiksi Pietarin Venäläisen museon kanssa on ollut melkoisesti vaihtoa, muun muassa Espoon Emma-museossa ja Ateneumissa. Suomessa on aina oltu kiinnostuneita niin lännestä kuin idästäkin ja hyvät kulttuurisuhteet Venäjään on museon onnistumisen ehto.

Vain noin 18 prosenttia pietarilaisista on käynyt Suomessa ja kun viisumivapaus koittaa, sieltä päin suuntautuva matkailu tulee lisääntymään. Tämä pitää huomioida museohankkeessa.

Baltian mailla näyttää poliittisesta kitkasta huolimatta olevan sujuvaa kulttuuriyhteistyötä myös Venäjän kanssa, joten otettakoon ne huomioon Helsingin museosuunnitelmissa. Myös kuvataidesuhteet Tukholmaan, Kööpenhaminaan ja Osloon ovat perinteisesti olleet melko aktiivisia, joten luotakoon yhteistyöverkosto näihin kaupunkeihin.

Ennen kaikkea Helsinkiin vaaditaan nyt uutta henkistä asennetta ja ajattelutasoa. Kaupunki on kulttuurisesti rikas ja melko monipuolinen, mutta nyt on avauduttava siitä henkisestä pikkukaupunkilaisuudesta, joka täällä vallitsee.

Museon toimintaideana voisi olla jakaminen, jossa taiteelliset, museon ammatilliset ja rahalliset resurssit jaettaisiin eri osapuolten kesken. Näin voitaisiin päästä nykyaikana usein varsinkin taidemuseoihin liittyvästä itsekeskeisyydestä, sulkeutuneisuudesta ja oman edun tavoittelusta.

Ehkä Guggenheim Helsinki taidemuseo voisi olla laiva, jonka päätukikohta on Helsingissä, mutta joka kiertää Pietarissa, Tallinnassa, Riikassa ja Tukholmassa.

Viimeisellä oksalla

Saara Ekströmin suurehkossa ja väljähkössä näyttelyssä Kiasmassa on monta aihetta ja lähtökohtaa. Tuntuu, kuin koko näyttely istuisi viimeisellä oksalla. 

Ekström käyttää syvää introspektiota eli itsetarkkailua videoteoksissaan No Body, tai miehen introspektion kuvitelmaa videoinstallaatiossa Man Before a Mirror.

Lintuhäkki-installaatiossa The Last Branch linnut sirkuttavat iloisesti ja teoksen teksteissä muistutetaan topeliaanisella hartaudella siitä, että linnut ovat henkilökunnan hyvässä hoidossa.

Valokuvissaan Ekström tutkii luonnon muotoja, kuten kukkia, kiteitä ja vihanneksia. Wikipedian artikkelin mukaan biomorfismi taiteessa kiinnittää huomion luonnon elämän voimaan käyttäen orgaanisia muotoja hahmottomien ja lievästi pallomaisten biologisten muotojen vihjeinä. Biomorfisuudella on yhteyksiä surrealismiin ja art nouveauhun.

Tate:n taidesanakirjan mukaan, vaikka biomorfiset muodot ovat  abstrakteja, ne kuitenkin “viittaavat tai kutsuvat esiin eläviä muotoja.” Artikkelissa mainitaan Joan Miró, Jean Arp, Henry Moore ja Barbara Hepworth esimerkkeinä taiteilijoista, jotka käyttävät biomorfista muotoa.

Nykyisin taiteen biomorfisuudessa tarkastellaan myös valmistettuja, suunniteltuja ja muotoiltuja esineitä, jotka näyttävät luonnon muodoilta, tai joiden vähäiset luontoa muistuttavat piirteet saattavat muistuttaa meille luonnosta. Jossakin Saara Ekströmin valokuvissa tarkastellaan juuri muotoiltuja esineistä biomorfisesta näkökulmasta tai kontrastina niille. Voisiko tällaista lähestymistapaa kutsua sitten kulturoformiseksi? 

Saara Ekström, Excess and Ascesis (sponge), 2010.