Robert Hughes: Mona Lisan kirous

Tunnettu kuvataiteen kriitikko, australialaissyntyinen, New Yorkissa asuva Robert Hughes on ankarasta auto-onnettomuudesta toivuttuaan kirjoittanut muun muassa omaelämänkerrallisen muistelman. Hän näkyy kirjoittavan silloin tällöin muun muassa brittiläiseen The Guardianiin, viimeksi hienon artikkelin Francis Baconista otsikolla ”Horrible!”

Hughes tunnetaan useiden televisioelokuvien kirjoittajana ja juontajana. Niistä varhaisin BBC-sarja ”The Shock of the New” (1980) teki modernismin teorioita tunnetuksi laajemmalle yleisölle.

The Observerin/Guardianin Vanessa Thorpe tietää kertoa , että Hughesin uusin televisio-ohjelma ”Mona Lisan kirous” (The Curse of Mona Lisa) esitetään Britannian Channel 4:ssa 21.9. 2008. Ohjelman aihe on taide ja raha ja sen esitys ajoittuu samoihin aikoihin Damien Hirstin 223 teoksen myyntitapahtuman kanssa.

Damien Hirst, Virgin Mother.

Hughes väittää, että olisi ”pieni ihme”, jos Hirstin yli kymmenen metriä korkea pronssipatsas Virgin Mother olisi viiden miljoonan punnan arvoinen ja kuitenkin sellaisen tekemä, jolla on ”niin vähän taitavuutta”. Kriitikko kutsuu Hirstin kuuluisaa formaliinissa uivaa haita ”maailman yliarvostetuimmaksi meriorganismiksi” ja nostattaa pitkähkön hyökkäyksen taiteilijaa vastaan, joka ”toimii kuin kaupallinen brändi” ja väittää sekä Hirstin että hänen hainsa todistavan, että taide on menettänyt kaiken hintalapusta erillään olevan merkityksen.

Hughes sanoo pelkäävänsä olevan viimeinen etuoikeutettu sukupolvi, joka käy taidegallerioissa ajattelematta näyttelyiden markkina-arvoa.

Damien Hirstin kelluva tiikerihai vuodelta 1991 nimeltään The Physical Impossibility of Death in the Mind of Someone Living on Hughesin arvion mukaan ”mauton kulutustavara”, vaikka taiteen keräilijä Charles Saatchi myi sen vuonna 2004 kahdeksalla miljoonalla punnalla. ”Se on ovela markkinointiväline, mutta teoksena absurdi”, sanoo Hughes. Tavallinen puolustus työlle on ollut se, että se peilaa ja horjuttaa nykyajan dekadenssia. Hughes sanoo: ”Ei näin, se on dekadenssia.”

Robert Hughes: "Ovela markkinointiväline, mutta teoksena absurdi."

Hughesin raju tuomio Britannian johtavalle nykytaiteilijalle on osa ohjelman keskeistä väitettä siitä muutoksesta, jota Hughes sanoo todistaneensa viimeisen 50 vuoden aikana New Yorkista käsin toimineena taiteen arvioijana. Ohjelma "Mona Lisan kirous" alkaa kuvilla Hirstin timanttipääkallosta For the Love of God, joka myytiin 50 miljoonalla punnalla ja jonka nyt omistaa eräs yhtymä.

Hughes väittää, että kaikki taideteokset nykyisin toimivat länsimaisessa kulttuurissa paljolti samaan tapaan kuin kuuluisuudet. Hän ajoittaa suuntauksen alun vuoteen 1962, kun Leonardon Mona Lisa lähti Louvresta ollakseen esillä New Yorkissa. Pitkät jonot sen näkemiseksi muuttivat mestariteoksen pelkäksi spektaakkeliksi, hän väittää. Nykyisin valtavat summat rahaa, joita keräilijät maksavat taidehuutokaupoissa jättäen suuret määrät teoksia julkisten taidemuseoiden ulottumattomiin merkitsevät, että itse taide on määritelty uudelleen. Hän esittää, että teokset ovat nykyisin kuin filmitähtiä gallerioiden ollessa alennettuja limusiinien tasolle, joita käytetään niiden välittämiseksi ihmisille. Hughes varottaa: ”Taide spektaakkelina menettää merkityksensä.”

Damien Hirst, For the Love of God. Hinta: 50 miljoonaa puntaa.

Muistelen Robert Hughesin ennenkin lausuneen varsin kriittisiä huomautuksia BritArtin suuntaan, mutta näin kovilla hän ei ole vielä ampunut.

Artikkelin toimittaja huomauttaa, että parhaillaan Royal Academy odottaa vielä vastausta Damien Hirstiltä, suostuuko hän kuninkaalliseksi akateemikoksi, joka on korkein kunnianosoitus brittiläiselle toimivalle taiteilijalle. Hirstin BritArt toverit Gary Hume ja Tracey Emin ovat jo akateemikkoja, joten kutsu liittyä akateemikkoklubiin on houkutteleva. Huolimatta siitä, että Hirst aikoinaan kutsuikin Britannian kuninkaallista akatemiaa sanoilla ”iso, lihava ja kalkkiutunut vanha, pompöösi instituutio.”

P.S. Guardianin lauantain lehdessä on Ian Jackin varsin valaiseva artikkeli kansainvälisen taidekaupan tilanteesta, jossa pohditaan myös Damien Hirstin myymättä jääneiden teosten kohtaloa ja taidemarkkinoiden suhdetta maailmantalouden tilanteeseen.

Kritiikin tila II: Lehdet ja verkkojulkaisujen arvostelut

Kritiikkiportista selviää siihen osallistuvien lehtien verkkojulkaisujen kritiikin määrä. Tieto kertoo jotain lehtien aktiivisuudesta ja sitä voi pitää suuntaa-antavana lehtien suuntautumiselle kulttuuriin laajemminkin. Aluksi kuitenkin pari huomiota.
Vaikka Kritiikkiportin suunnittelussa ja sen pyörittämisessä ovat itse arvostelijat olleet mukana, kirjoittajien nimiä ei julkaista Kritiikkiportin nimiöinnissä. Luulisi sen verran kirjoittajienkin ääntä kuunneltavan, että kriitikon nimi mainittaisiin kritiikin päivämäärän, julkaisevan lehden, jutun otsikon ja alkuingressin lisäksi.

Kriitikon nimi puuttuu Kritiikkiportin nimiöstä.

Toinen yllätys oli huomata, että Keskipohjanmaa ja Etelä-Suomen Sanomat julkaisevat ainakin osan kritiikistään ilman kriitikon nimeä. Ainakin näin oli Batman-elokuva Yön Ritarin kritiikkien kohdalla keskipohjanmaa.netissä ja ess.fissa Tällainen puskasta ampuva journalismi on varmaan pohjanoteeraus suomalaisen kritiikin historiassa.
Sanomalehtien ykkönen on Turun Sanomat. Se julkaisee verkossa kaikki myös paperilehdessä julkaistut kritiikit. Toinen aktiivinen kritiikin julkaisija on Jyväskylässä ilmestyvä Keskisuomalainen. Molemmat lehdet julkaisivat kolmen kuukauden aikana yli 250 kritiikkiä verkkoversioissaan. Luvut ovat niin vakuuttavia, että näitä lehtiä kannattaa tarkastella muunkin sisältönsä puolesta Suomen laatulehtinä.
Kakkosiksi sijoittuvat Helsingin Sanomat (166), Ilkka (151), Karjalainen (154) ja Savon Sanomat (160). Helsingin Sanomat rajaa melkoisesti verkkolehdessään julkaistavaa aineistoa, joten tieto maan suurimman sanomalehden sijoittumisesta on vääristynyt suhteessa muihin. Kakkosryhmän lehdet ovat kaikki vahvoja alueellisia toimijoita.

Alempaa keskisarjaa ovat Etelä-Saimaa (60), Etelä-Suomen Sanomat (82), Hufvudstadsbladet (88), Kauppalehti (50), Keskipohjanmaa (90), Kouvolan Sanomat (67), Lapin Kansa (56), Pohjalainen (91), uusisuomi.fi (44) ja Uutispäivä Demari (56)
Vain vähän kritiikkiä julkaisevat Aamulehti (19), Itä-Savo (29), Kainuun Sanomat (2), Kaleva (30), Länsi-Savo (10) ja Satakunnan Kansa (5) Aikoinaan laadukasta journalismia toteuttaneet Aamulehti ja Kaleva hämmästyttävät passiivisuudellaan.
Kolmeen kuukauteen eivät verkkolehdissään ole julkaisseet yhtään kritiikkiä Forssan lehti, Itä-Häme, Länsi-Suomi, Pohjolan Sanomat ja Salon Seudun Sanomat.

Kritiikin tila I: Taiteenalat verkkojulkaisuissa

Kesäkuussa käynnistynyt eri taiteenalojen kritiikkiä linkittävä Kritiikkiportti on julkaissut kolmessa kuukaudessa linkkejä 2044 kritiikkiin. Vauhti on siis noin 22 kritiikkiä päivässä.

Nyt on aika kysyä, kuinka paljon ja mitä portaalin tiedot kertovat suomalaisesta taidekritiikistä? Aluksi huomioita Kritiikkiportin kattavuudesta. Portaalissa julkaistaan vain sanomalehtien verkkojulkaisuissa julkaistut kritiikit. Tämä on kuitenkin vain osa kritiikin julkaisemisen totuutta.

Julkaistaanhan kritiikkiä myös portaalin ulkopuolelle rajatuissa aikakausi- kulttuuri- ja mielipidelehdissä. Niiden kritiikki on usein tasokkaampaa kuin sanomalehtikritiikin, joka johtuu yksinkertaisesti siitä, että sanomalehdissä kriitikolle annetaan tavallisesti yksi tai kaksi päivää aikaa kirjoittamiseen. Aikakausilehdissä tahti on väljempi.

Toinen ongelma on se, miten eri lehdet rajaavat paperisten ja elektronisten julkaisujensa aineiston. Esimerkiksi Kritiikkiportin linkityksissä Timo Valjakka ei ole julkaistua kritiikkiä kirjoittanut, vaikka hän on Helsingin Sanomien paperilehden puolella eräs maamme aktiivisimpia taidekriitikoita. Saman lehden kuvataiteen pääkriitikko Marja-Terttu Kivirinta on julkaissut yhden kritiikin, joka sekin on kirja-arvio.

Helsingin Sanomat jättää kuvataidetta koskevat kritiikit pois hs.fi julkaisustaan. Myös eräissä muissa lehdissä näyttää olevan sama periaate.
Luotettavaa kokonaiskuvaa eri taiteenalojen kritiikistä Kritiikkiportti ei siis anna.

Eri taiteenalojen saaman kritiikin määrän voi jakaa neljään ryhmään. Arvosteltavien taiteiden valta-aloja ovat kirjallisuus ja musiikki, jotka molemmat ylittävät 500 kritiikin määrän. Kirjallisuus jakautuu kaunokirjoihin (382), lastenkirjoihin (44) ja tietokirjoihin (170). Kirjallisuus ja musiikki muodostavat yhdessä reilusti yli puolet verkkojulkaisujen kritiikeistä.

Elokuva sai 370 ja teatteri 212 kritiikkiä. Kuvataide (167) tuli viidenneksi verkkokritiikin määrässä.

Vain vähän arvosteltiin tanssia (41), valokuvia (17), sarjakuvia (15), pelejä (20), muotoilua (5) ja arkkitehtuuria (5). Sirkus sai kolmen kesäkuukauden aikana yhden kritiikin.
Huomenna pohdin verkkojulkaisujen kritiikkiä eri lehdissä.

Vilho Lampi: Elämä parafraasina

Vilho Lampi omakuvassaan luultavasti pariisilaishuivi kaulassaan vuonna 1932.

Odotan uteliaana Kristian Smedsin näytelmää Jumala on kauneus Kansallisteatterissa. Kiinnitin huomiota siihen, että teatterin jokakotiin jaettavassa syksyn ohjelmiston esitteessä Vilho Lampi esitellään "maalaispoikana".

Pohjimmiltaan Vilho Lampi oli kuitenkin ehkä kaupunkilaispoika. Hän syntyi kuuluisan Vaaran tai Kakaravaaran kaupunginosan tuntumassa Oulussa, siinä ympäristössä, josta Teuvo Pakkalan kaksoisromaani Vaaralla (1891) ja Elsa (1894) kertoo. Yksitoistavuotiaaksi keskikaupungin tuntumassa kasvaneena Lampi ehti varmaan omaksua urbaanin elämän peruselementit ja siihen liittyvät sosiaaliset taidot. 

Puhdas ja romanttinen maisema, joka oli 1800-luvun maalaustaiteen valtaväylä, ei häntä kiinnostanut, maalausten aiheet ovat rakennuksia, asetelmia ja henkilöitä. Hänen maalaustensa jännitteet ovat usein sosiaalisia ja psykologisia.Vilho Lampea on leimattu monella tavalla. Häntä on yritetty nähdä lakeuden Vincent van Goghina, rettelöivänä nationalistina tai Limingan paikallisuutta palvovana taiteilijana. Mikään noista tulkinnoista ei oikein tunnu sopivan, ne kaikki kertovat ehkä enemmän esittäjästään kuin kohteestaan.

Hän kuoli Oulussa vuonna 1936 ja syntyi uudelleen noin kaksikymmentä vuotta myöhemmin Oulussa ja Helsingin Taidehallissa pidetyissä muistonäyttelyissä. Silloin E.J.Vehmas käytti Lammesta luonnehdintaa ”herooinen taiteilija”. Hänestä tuli jälleenrakennusajan, nousevan modernismin ja urbanisoituvan Suomen unohdettu ja uudelleenlöydetty kulttitaiteilija.

Jyrkkäreunaisen modernismin mielikuvitus kiihotti visioihin surullisen hahmon sankaritaiteilijoista Vilho Lammesta Jackson Pollockiin. Taiteilijaa mitattiin maalausten, eleiden ja kärsimysten laajuudella. Mitä suuremmat ne olivat, sitä suurempi oli taiteilija.

"Mikä siis on tämä ’ulkopuolinen’? Hän on nykyajalle ominainen ihmislaji, yksilö, joka on pelon ja hädän, selittämättömän kauhun tai väsymyksen tai kyllästymisen tunnon vallassa. Hän on yksilö, joka terävimmillään aavistaa, että hänen omassa olemuksessaan piilee jotakin pelottavaa ja vaarallista. Hän on yhteisöjen ulkopuolella, hän on riidassa yhteiskunnan kanssa..."

Tämä kirjailija Eila Pennasen teksti Colin Wilsonin kirjaan The Outsider (1956, suom. Sivullinen ihminen) johtaa ajatukset erääseen Vilho Lampi myyttiin. Useimmat taiteilijaa tuntevat ymmärtävät, että erakko hän ei ollut. Paavo Rintalan romaani Jumala on kauneus (1959) kertoo täysverisestä ekspressionistista, loppuunpalamisesta ja taiteilijan arvostukseen liittyvästä teennäisyydestä, hypokrisiasta. Rintalan kuvaus taiteilijan tiestä on eräs parhaimmista lukemistani taiteilijaelämänkerroista, mutta sen lukijat tavallisesti unohtavat, että Paavo Rintala, kuten monet muutkin hänen jäljillään kulkevat, käytti Vilho Lammen elämäntarinaa inspiraation lähteenä. Se ei ole taidehistorian kirja eikä dokumentti. 

Vilho Lampea on marinoitu dramaturgiassa ehkä vielä enemmän kuin toista suurta suomalaista taiteilijamyyttiä Helene Schjerfbeckiä. Vilho Lampeen on yhdistetty 1930-luvun nousevan nationalismin väkeviä tuntoja Hannu Heikinheimon elokuvassa Jumala on kauneus (1985). Sen jälkeen turkkalainen teatteriekspressionismi tuotti useita tulkintoja aiheesta. Virossa jo kesällä ensi-iltansa saaneen esityksen Kansallisteatteri esittelee seuraavasti:

”Jumala on kauneus kertoo pohjalaisesta kuvataiteilijasta Vilho Lammesta (1898-1936). Taiteilijan taistelu itsensä ja ympäröivän maailman kanssa kerrotaan kymmenen näyttämömaalauksen kautta. Lampi etsii ilmaisuaan Pohjanmaalla, Meksikossa ja Pariisissa, samastuu niin van Goghiin kuin haapaankin, ja pyrkii kaiken aikaa kohti kauneutta. Luomisen tuskassa kärsivää taiteilijaa kuvataan viiden näyttelijän kautta.”

Odotettavissa on siis taiteilijaa luomistuskassa käristettynä, meksikolaisia muralisteja, sekoilua suurkaupungissa ja esteettistä taidekäsitystä.

Odottaisi jonkinlaista suhdetta myös regionalismiin. Alueellisuutta painottava regionalismi, jota Amerikan sydänmailla maalasivat Thomas Hart Benton ja Grant Wood 1930-luvulla oli myös Suomen sydänmaalla Limingassa asuneen maalarin taiteen eräs näkökulma. Väitän myös, että regionalismi, olipa se pääkaupunkiseutulaista suurkaupunkilaisromantiikkaa tai aluekeskuksiin pesiintynyttä uutta maakunnalisuutta, on ajankohtainen aihe myös aikamme EU-Suomessa.Innostuin viime talvena Kristian Smedsin ohjaamasta Tuntemattomasta. Koin esityksen erinomaisena, suurena parafraasina, siis jonkin tekstin tai muun ilmaisun esittämisenä ”toisin sanoin”. Sellainen voi olla virkistävää, selkiyttävää ja avartavaa.

Onnistuuko uusin Jumala on kauneus tuulettamaan sitkeitä käsityksiämme taiteilijasta ja taiteilijuudesta, vai vahvistaako se niitä usein kaavamaisiksi kangistuneita stereotypioita, joita aikaisemat tulkinnat ovat Vilho Lammesta tarjonneet?


Lopuksi voisi kysyä, miltä Vilho Lammesta tuntuu, kun hänen elämänsä on ollut jatkuva parafraasien sarja. Hän luultavasti vain kohauttaisi olkapäitään ja vetoaisi uraansa taidemaalarina: Maalasin sen, minkä maalasin, te voitte nähdä maalauksissani mitä haluatte, se on teidän roolinne.

Jos joku haluaa etsiä sitä "oikeaa" Vilho Lampea, voi aloittaa retken vaikkapa tutustumalla Oulun taidemuseon Vilho Lampi-sivuihin.

Byrokraatin me vai rahvaan minä?

”Aina kun systeemiuskollinen byrokraatti ryhtyy taideasiantuntijaksi, tapahtuu hirveitä.” Näin kirjoitti tänään Helsingin Sanomien Kulttuuriosaston keskustelupalstalla Outi Nyytäjä.
Niinhän se tahtoo olla. Harva byrokraatti, muista kansanluokista puhumattakaan, osaa olla neutraali taiteen kanssa. Arvottamisen onni, ilo ja autuus puhkeaa tavallisesti kukkimaan, kun kyse on taiteesta ja kulttuurista. Silloin sallitaan alkeellisinkin minävetoinen hölötys. Politiikassa, taloudessa, tieteessä ja monella muulla alalla pitää osata olla neutraali.

Outi Nyytäjä tarkoittaa systeemiuskollisella byrokraatilla Suomen Pietarin-pääkonsulia Olli Perheentupaa. Hänen kielenkäyttönsä Helsingin Sanomien julkaisemassa kirjeessä huvittaa minua.
Perheentupa pohtii Sofi Oksasen sopimattomuutta pääkonsulaatin järjestämiin tilaisuuksiin juuri samalla tavalla kuin 1950-luvun taidekriitikot kirjoittivat ja vähänkuin ”me” sävyyn (”me” sanamuotoahan käyttivät aikoinaan aateliset):

"Joulukuulle suunniteltuun nuorten runoilijoiden iltaan hän ei pääkonsulaatin mielestä sovi…”

Minä-sanaa pakoileva pääkonsuli yrittää tällä tavalla saada kantavuutta mielipiteelleen. Ikään kuin konsulaatissa olisi kokoontunut joku viisaiden neuvosto, joka asiaan syvällisesti pohdittuaan tuli tähän tulokseen. Tai ehkä kyse on ulkoministeriön luottamuksellisesta palaverista, lukija ajattelee, tai Venäjän ja Suomen korkeimpien johtajien salaisesta neuvonpidosta…

Kun puhuja etäännytetään, saa lukijan mielikuvitus siivet.

Näitä mielikuvituksen tuloksia voi jokainen lukea vaikkapa Hesarin aihetta koskevista nettirepliikeistä. Niitä lukiessa toivoo taas, että minä-sanaa ei olisi koskaan keksittykään.

Muuten Helsingin Sanomien asiaa koskevassa pääkirjoituksessa todetaan sama asia, jota olen ollut minäkin huomaavinani. Venäjän ja Viron kulttuurisuhteet ovat käsittääkseni olleet normaalit poliittisesta jännityksestä huolimatta. Pietari - Tallinna akseli toimii kulttuurissa ja taiteessa.

Hyvä näin, sillä Pietari on kuitenkin Pohjois-Euroopan varsinainen kulttuuripääkaupunki.

Ja sanottakoon tässä selvästi oma mielipiteeni asiasta. Olli Perheentupa toimi typerästi yrittäessään heittää Sofi Oksasen kyseisestä tilaisuudesta. Pietari on metropoli ja siellä luultavasti vain naureskellaan tälle suomalaisten pikkukaupunkilaisuudelle.

Taiteettomat Juhlaviikot

Helsingin Juhlaviikot käynnistyy ensi viikolla. Juhlista on yksi poissa, kuvataide. Neljänkymmenen vuoden aikana helsinkiläispaikallisiin kulttuurikulmiin ovat tuoneet uusia visioita muun muassa Pablo Picasso Ranskasta, Andy Warhol New Yorkista ja Reijo Hukkanen Hailuodosta.

Kuvataide ei tänä vuonna näy, kun Taidehalli on remontissa. So what? Jos yksi taidehalli on kuvataiteen esittämisen tappina, on Juhlaviikot jo jämähtämisen rajamailla.

Jokainen voi pohtia, osoittaako kuvataiteen puuttuminen Helsingin Juhlaviikoilta järjestäjien näkemyksen, asiantuntemuksen, luovuuden vai tahdon puutetta? Onneksi virallisen programmin ulkopuolella järjestetään muun muassa galleriakierroksia ja muuta mukavaa.

Ei Helsingin taide-elämä tästä ole moksiskaan. Mutta tarvitseeko Juhlaviikkojen järjestelyn konsepti sen sijaan uusia asentoja?

Kritiikin pisteet ja minän mittarit

Hesarissa oli tänään Jussi Pullisen artikkeli kritiikin pisteytyksestä. Aikoinaan kyllästyin antamaan pisteitä ennakkokatsauksissa, jossa listattiin kevät-, kesä- ja syyssesonkien näyttelyt. On melko yhdentekevää, saako joku näyttely neljä tai kolme pistettä. Hyvä-huono akseli taas on liian kaksinapainen. Kritiikin tehtävänä on herättää lukijan ajatuksia ja keskustelua aiheestaan.
Kritiikki on ikivanha eurooppalaisen kultuurikeskustelun laji. Se oli ja on myös osa tieteellistä teorianmuodostusta. Analyysi, jonka perään Hesarin jutussakin kysellään, jää tähtien ja pisteiden annossa pois. Tärkeää olisi, että myös päivälehtikritiikissä olisi esitettynä analyysi jollakin tavalla, niin vaikeaa kuin se merkkien puristuksessa taisteleville kriitikkotoimittajille onkin. Tänään kukaan ei analysoi muuta kuin pörssikursseja ja jääkiekko-otteluita.

Jutun paras kommentti – siitä annan hänelle viisi ruusuketta – tuli Helena Yläseltä, joka sanoo vierastavansa tähtikulttuuria arvosteluissa.

Helena Ylänen sanoo: ”Se, että nykyaikainen yleisö, joka ei ole kiinnostunut elokuvasta vaan omasta viihtymisestään, niin raivokkaasti haluaa tietää kannattaako tätä leffaa katsoa, on oikeastaan kirjoittamisen arvoisen kritiikin surma. Ainoa asia, jonka kriitikko voi tietää, on mitä hän itse ajattelee.”

Aikaisemmin kriitikot piiloutuivat kaikentietäväisyyden naamarin taakse. Formalistinen taidekritiikki antoi ymmärtää olevansa objektiivista ja tieteellistä. Sen suunta oli aina ylhäältä alas.
Sana ”minä” tuli taidekritiikkiin 1980-luvulla.
Taiteen subjektiivisen aallon mukana tuli introspektiivinen eli itseään tarkkaileva kriitikko. Introspektiivinen kritiikki on pahimmillaan sitä, että kuten Helena Yläsen mainitsema vain omasta viihtyvyydestään kiinnostunut yleisö, kriitikko on kiinnostunut vain itsestään.

Kriitikot alkoivat tarkkailla enemmän omaa reagointiaan kuin kritikkinsä kohtena olevaa taiteenalaa, aihetta ja sen analysointia. Minästä tuli kritiikin mittari.

*

Julkisen sanan neuvoston aktiiviselle puheenjohtajallekin voisi antaa pisteitä. Pekka Hyvärisen mielestä lehtien pitäisi suitsia nykyistä tiukemmin internet-keskustelupalstojensa kirjoittelua. Savon Sanomien haastattelema Hyvärinen nimeää yhdeksi keinoksi sen, että kirjoittajat esiintyisivät omilla nimillään.

Olen pitkään seurannut sekä lehtien että ylipäätään yleisen verkkokirjoittelun tilaa. Verkkoviestinnässähän on mahdolisuus nimettömyyden suojassa tehdä melko törkeitäkin asioita. Esimerkiksi Jokelan koulusurmassa oli yhtenä taustatekijänä pitkälle mennyt verkkoestottomuuden psyykkinen tila. Olen pari kertaa kirjoittanut Kulttuurinavigaattorissakin aiheesta ja tuosta niin sanotusta verkkoestottomuuden ongelmasta, jossa on melkoinen tutkimuksellinen perusta.

Väitän, että verkkoviestinnästä yleensäkin joudutaan käymään jotain vastaavaa laajaa valistuskampanjointia kuin kännykän käytöstä taannoin. Ohjeita verkossa käyttäytymiseen toki on olemassa, mutta ne eivät valitettavasti näytä menevän perille. Keskustelupalstoille tarvitaan toiminta- ja käyttäytymissääntöjä ja mielestäni yhtenä toimenpiteenä voisi olla nimettömyyden poistaminen.