Myytin taide - danaidit

Ystäväni Paula Holmila kävi Venetsiassa ja raportoi näkemästään ja kokemastaan myös Venetsian biennaalista Facebookissa. Oli hauska tutustua tälläkin tavalla biennaaliin, kun en pääse sinne omakohtaiseti näkemään, kokemaan ja haistelemaan uusia tuulia. Aikoinaan biennaalin lehdistöviikolla oli myös joukko suomalaisia toimittajia, nykyisinhän Suomen lehdet pääasiassa vaikenevat tästä maailman merkittävimmästä taidenäyttelystä.

Paula Holmilan fb-sivulla tuli keskustelua muun muassa biennaalin Venäjän paviljongista, jossa on esillä Vadim Zakharovin installaatio ja performanssi. Zakharov tuli tunnetuksi länsimaissa 1980-luvun lopulla, kun Neuvostoliiton toisinajattelijataiteilijoille sallittiin avoimempi esiintyminen ja pääsy länsimaihin. Hän oli mukana niin sanottujen Moskovan konseptualistien ryhmissä 1970-luvun lopulta ja osallistui varhaisiin, APT-taiteen näyttelyihin, joita järjestettiin yksityishuoneistoissa.

K.Zvezdochetov (vas.) ja S.Gundlach. Seinällä V. Zakharovin ja I.Lutzin töitä huoneistonäyttelyssä 1979.

Olin niin innostunut Zakharovin Venäjän osaston teoksesta, että otin selvää sen aiheesta, joka on antiikin Kreikan danaidit-myytti. Palautan tässä kirjoituksessa ensin lukijan mieleen myytin keskeiset tapahtumat ja selvitän myös vähän sitä, miten danaideja on kuvitettu taidehistoriassa. Ja lopuksi yritän kertoa jotain Vadim Zakharovin teoksesta Venetsian biennaalissa.

Danaidit-myytti

Juttuhan alkoi siitä, kun Danaos päätti naittaa viisikymmentä tytärtään isänsä veljen, Egyptin kuninkaan  Aigyptoksen kanssa, kun hänelläkin sattui olemaan sopivasti tarjolla viisikymmentä sulhopoikaa. Tyttäret eli danaidit eivät tykänneet tästä ja murhasivat miehensä heti hääyönä. Ainoa poikkeus oli tytär Hypermnestra, joka säästi miehensä Lynkeuksen hengen.

Manalaan jouduttuaan danaidien täytyi kärsiä rangaistus kantamalla vettä vuotavilla vesiruukuilla ja näin yrittää pestä pois syntinsä.

Danaos suuttui Hypermnestra-tyttärensä petoksesta ja sulki hänet kammioon. Kuitenkin itse ylijumala Zeus onnistui viettelemään Hypermnestran eli Danaen laskemalla kultaisten kolikkojen suihkun vankilan katosta naisen syliin.

Myytistä taidetta

Danaë ja kultasuihku, 450-425 eaa. Kreikkalainen punakuvioinen ruukkumaalaus.

Danaidit-myytistä tehdyt kuva-aiheet keskittyvät pääasiassa myytin kahteen osaan. Monet teokset kuvaavat kultaista tai kultakolikkojen suihkua, jonka välityksellä Zeus vietteli Danaen (Hypermnestran). Toinen osa teosten aiheista liittyy rangaistukseen, joka annettiin danaideille manalassa heidän aviomiestensä murhaamisesta. Tätä vedenkantoa vuotavaan astiaan on kuvattu varsinkin veistoksissa.

Myytin kohtausta, jossa danaidit murhaavat aviomiehensä hääyönä on kuvannut muun muassa ranskalainen kuvittaja ja taidemaalari Robinet Testard (1470–1531). Tässä hänen kuvansa tuosta veriyöstä.

Tässä myös toinen kuvitus aiheesta 1400-luvulta.

Tizian, Danae, 1546.

Tizian teki aiheesta ainakin neljä maalausta. Tizian kuvaa Danaen kurvikkaana naisena, jonka reidet ovat avoimena kultasuihkulle. Ensimmäisen Danaen hän maalasi vuosina 1544-46 ja se sijaitsee nykyisin Napolissa. Tizianin Espanjan kuninkaalle Philip II:lle tekemät kaksi maalausta joista vuosina 1553-1554 tehdyt sijaitsevat Eremitaasissa ja Pradossa ja yksi Wienin taidehistoriallisessa museossa (1564).

Rembrandt, Danae, 1636.

Vaikka alastomuus oli tabu ajan eurooppalaisille taidemaalareille Rembrandtin Danaen päähenkilö on nuori nainen, joka makaa alastomana, puolittain nousseena valkoisella pellavalakanalla, joita ympäröivät täyteläiset keltaiset tyynyt. Katsojasta poispäin suuntautuva Danaen katse kuvaa Zeuksen odotusta. Maalauksen inhimillisyyteen viittaa hänen toiveikas rakkauden kaipuunsa. Alun perin Rembrandt maalasi mestariteoksensa pitäen mielessään varakasta vaimoaan Saskiaa. Myöhemmin, hänen kuoltuaan hän hylkäsi ajatuksen ja maalasi teoksen mallinaan rakastajattarensa Geertje Dircx.

Kesäkuussa 1985 tähän Eremitaasin Danae-maalaukseen heitti viranomaisten myöhemmin mielenvikaiseksi arvioima henkilö rikkihappoa ja viilsi sen maalauskangasta kahdesti veitsellä. Teoksen restaurointi alkoi samana päivänä ja kemiallinen reaktio onnistuttiin pysäyttämään. Palautusta valvomaan nimitettiin valtion työkomitea, jonka alaisena restaurointi tehtiin vuosina 1985-1997. Sankarikonservaattorit saivat maalauksen jälleen elämään.

Gustav Klimt, Danae, 1907.

Gustav Klimtille tyypillisesti hänen maalauksensa Danae (1907) on eroottinen. Danaen seksuaaliseen kokemukseen tässä maalauksessa viittaavat avoimet huulet ja reidet, suljetut silmät, nilkkoihin lasketut sukat, punainen tukka ja läpikuultava purppuranvärinen huntu. Naisen reisi peittäää lähes neljänneksen kuva-alasta.

Danaë Venetsian biennaalissa

Vadim Zakharovin teos on sijoitettu Venäjän paviljongin kahteen kerrokseen. Ylemmästä tippuu kolikoita alempaan kerrokseen, johon pääsevät vain naiset. ”Yhden Danaidin” kolikoissa lukee "luottamus, yhtenäisyys, vapaus, rakkaus” ja ”taiteilija takaa arvon kunniallaan 2013”.

Alemmassa kerroksessa naiset, joita suojellaan kolikkosateelta sateenvarjoilla, kokoavat kolikot ja ne siirretään yläkertaan lattiassa olevan aukon kautta. Kolikot laitetaan nostolaitteeseen, josta ne taas tiputetaan alas. Ylhäällä paviljongin kattoikkunan alla istuu mies, jonka voi tulkita venäläisittäin oligarkiksi tai länsimaisittain superporvariksi. Hän syö välinpitämättömänä maapähkinöitä heittäen niiden kuoret alas lattialle.

Patsaidemme rakastetut antisankarit

Otso Kantokorpi (toim.), Vaivaisukkojen paluu, Maahenki 2013.

Raution vaivaisukko. Kuva: Aki Paavola.

Muistan Kalajoen vaivaisukon, jonka rautavantein vahvistettua jäykkää vartaloa ja pulleita poskia pojan silmäni uteliaasti seurasivat. Muistan myös hyvän omantunnon läikähdyksen, kun lapsen käteni työnsi vanhempani antamat markkojen ja kymmenpennisten kolikot ukon rinnassa olevaan aukkoon, sen vatsan uumeniin tömähtäen.

Vanhempani eivät olleet erityisen uskonnollisia, mutta joskus perheessämme oli tapana pysähtyä maaseudun automatkoilla Pohjanmaan kirkkojen luona. Näin opin kiinnostumaan uskonnosta – en uskontona, vaan kulttuurina – ja arvostamaan paikallisuutta.

Vaivaisukot ovat pieniä nähtävyyksiä, eriskummallisuuksia, huvittavia ja talonpoikaista estetiikkaa huokuvia patsaita. Ne tuovat pientä epäjärjestystä kirkkomaiden protestanttiseen kaanoniin. Ne ovat antisankareita hautausmaiden sankaripatsaiden hartaudessa ja säntillisyyttä veisaavien hautakivien rivistöissä.

Matala kohtaa korkean. Korkeakirkollinen ja korkeakulttuurinen estetiikka ja perinne tapaavat vaivaisukoissa kansankirkon ja kansanomaisen käsityön. Renessanssin optinen, silmin havaittava ja dynaaminen kuvanveistotaide sanoo päivää haptiselle, kosketusaistiin perustuvalle kulttuurille. Ite-taide kampittaa akatemian. Vaivaisukot ovat pop-taidetta ennen pop-taidetta.

Kirkonkyliemme Andy Warholien, David Bowien ja Elvisten joukossa on myös yksi Madonna. Lehtimäkeläisen kansantaiteilija Matti Taipaleen veistämä vaivaisakka on seissyt Soinin kirkon tapulin kupeessa vuodesta 1854 yhtä frontaalisena, kättään ojentavana ja myötätuntoa herättävänä kuin mieskolleegansa.

Soinin vaivaisakka. Kuva: Aki Paavola.

Vanhin tunnettu vaivaisukko on peräsin 1600-luvun lopulta Hauhossa. Kerrotaan, että Ison Vihan aikoihin 1700-luvun alussa kasakat löivät sitä kirveellä päähän. Kummallista kyllä, tänään nämä hyvissa maaleissa, suojeltuina ja sympaattisten tunteidemme kohteena olevat puuveistokset ovat satojen vuosien kuluessa kärsineet usein kovia. Niitä on vandalisoitu, ryöstetty, heitetty järveen tai niiden osia on varastettu.

Pistäviä katseita, anovia ja laupiaita ilmeitä, ojentuvia käsiä, keppejä tai puujalkoja. Nämä attribuutit toteuttavat vaivaisukkojen varsinaista tehtävää. Niiden tarkoituksena on herättää henkiin meissä asuva uteliaisuus ja yhteisöllinen elukka, lämmittää omatuntomme antamaan lahja köyhille ja huono-osaisille. Siinä missä tänään tykkäämme Facebookissa, myös kirkkojen läheisyydessä majailevat puu-ukot kerjäävät sosiaalista hyväksyntää. Ne ovat jatkoa kättelylle, halaukselle, kosketukselle, katseiden vaihdolle tai small talkille. Vaivaisukot ovat hyvin tiheän sosiaalisen vuorovaikutuksen solmukohtia.

Niin myös Vaivaisukkojen paluu -kirja. Se kertoo monista näkökulmista, joita vaivaisukot herättävät ilmiönä. Vaivaisukot keskittyyvät pääasiassa Suomeen, vaikka myös Ruotsissa niitä on tavattu muutamia kymmeniä. Ne ovat kuitenkin osa pohjoismaisen sosiaaliyhteiskunnan historiaa, jota alettiin varsinaisesti organisoida 1860-luvulla synnytetyn ja seurakunnista erillään olevan kuntalaitoksen mukana.

Tätä ennen köyhien ihmisten auttaminen oli paljolti vaivaisukkojen vastuulla, eikä, kuten kirja kertoo, filantropia eli hyväntekeväisyys ole kaukana suomalaisesta perinteestä. Kirjassa kerrotaan myös kirkon kansainvälisen tuen organisoimisesta, diakoniasta.

Otso Kantokorven toimittama kirja on osa laajempaa kampanjaa. Helsingissä ORTON Invalidisäätiön piirissä syntyneen Pelastakaa vaivaisukot -yhdistyksen tavoitteena on tehdä tunnetuksi vaivaisukkojen kirkko-, sosiaali-, kulttuuri- ja taidehistoriallista merkitystä ja lisätä niiden arvostusta. Kerimäen kirkossa järjestettävä Vaivaisukot Kerimäellä-näyttely 25.5.–31.8.2013 on myös yhdistyksen järjestämä.

Kirjan otsikko Vaivaisukkojen paluu sisältää aikaamme kipeästi sattuvan ironian. Vaivaisukot, jotka itse asiassa perustivat nykyaikaisen aikanaan hyvinvointiyhteiskunnaksikin kutsutun organisaation ja joita voisi pitää sen ”kunniakansalaisina”, tarvitsevat apua. Kun tehoton yhteiskuntamme ei ole tätä tukea pystynyt organisoimaan, itse vaivaisukot ovat nyt vuorostaan hyväntekeväisyyden kohteena. Auttakaamme siis niitä, jotka ovat meitä auttaneet.

Mäntän kuvataideviikot 2013: Nuppuja, suuntia ja saarekkeita

• Mäntän kuvataideviikot 9.6.-31.8.2013. 
• Paperiperkele, Kauppaneuvos G.A. Serlachiuksen värikäs elämä ja uhkarohkeat afäärit, Gustav museo Mänttä.

Kalle Lampela, Täydellinen valvonta on mahdollinen, 2012.

Näyttelyn avajaisia edeltäneinä päivinä uutiset kertoivat Yhdysvaltain kansallisen turvallisuusviraston (NSA) ja liittovaltion poliisin (FBI) käyttämästä Prism -valvontajärjestelmästä ja sen ilmiantaneesta ex-tiedustelijasta, Edward Snowdenista. Hän paljasti, että Yhdysvaltain valtion vakoiluorganisaatiot on kytketty suurimpien internet-yhtiöiden palvelimiin ja ne pystyvät seuraamaan sekä oman maan, että koko maailman kansalaisten toimintaa verkossa.

Kalle Lampelan iso kuva koostuu henkilöistä, joiden voi ajatella olevan, kuten Snowden entisellä urallaan, uutteria ja valppaita valvojia, mutta samalla he ovat myös valvottuja. Harva asia maailmassa on todellisempaa kuin uni, ja tämä globaalin ahdistuksen aihe, piirtämällä tehty kollaasi Mäntän näyttelyssä on aikamme unista pahimpia. Teos on nimeltään Täydellinen valvonta on mahdollinen.

Unien kaupunki, joka on Mäntän kuvataideviikkojen tämänkesäinen teema, on näyttelynä kompaktimpi kuin aikaisemmat. Katsaus rajautuu Pekilon näyttelytilaan, eikä teoksia ole asennettu aikaisemmista poiketen lainkaan luontoon, maahan tai Mäntän kaupunkitilaan. Rakennuksen takana olevissa kolmessa pyöreässä, suljetussa siilossa ovat Heini Niemisen luonnonsuojeluaiheinen Jäätikköarkisto -installaatio, Taneli Rautiaisen ääniteos ja Vera Arjoman hiljainen video.

Saarekkeinen kulttuurimaisema

Kuraattori Jyrki Siukonen avasi näyttelyn.

Tarkasti ripustetun kokonaisuuden ilmapiiri on jossain määrin pidättynyt ja hermeettinen, se on nykytaiteen ja oman aikamme näköinen. Myöskään performansseja ei Mäntässä nähdä tänä kesänä, mutta kuraattori Jyrki Siukosen valinnat ovat erinomaisia ja hän tuntuu olevan niissä kuin kotonaan. Siukonen on eräs harvoista henkilöistä maassamme, jonka tuntosarvet Suomen nykytaiteen kenttään ulottuvat Lappiin asti. Näyttelyn viidenkymmenen taiteilijan joukossa pohjoissuomalaisia on viidennes.

Mitä 20 vuotta sitten alkanut Mäntän kuvataideviikot kertoo Suomen taiteen tilanteesta vuonna 2013? Elämme varsin rikasta ja monitahoista kehityskautta. Kuvataide-elämän hedelmällinen fragmentoituminen eli pirstoutuminen alueellisesti, tyylillisesti ja teknisesti itsenäisiin osa-alueisiin jatkuu. Ilmassa on paljon nuppuja, suuntia ja saarekkeita, vaikka niistä on usein vaikea sanoa, mikä tulee kestämään ja selviytymään ajan myötä. Aikamme suomalaista kuvataidetta luonnehtii tekninen ja materiaalinen edistyneisyys ja valmius.

Mäntän näyttelyn kaltaiset säännöllisesti toistuvat taidekatsaukset ovat yhä tärkeämpiä, koska niissä katsoja pääsee edes jonkinlaiseen kosketukseen nykyajan menosuunnista. Ja yhä tärkeämpiä nykytaiteen yhteisnäyttelyt ovat myös itse taide-elämälle ja kuvataiteen kehitykselle, koska nykyisessä erillissaarekkeiden kulttuurimaisemassa tarvitaan enemmän kuin ennen vuorovaikutusta.

Spektaakkeleista selkouniin

Yleiskuva Pekilon näyttelytilasta.

Katsoja kulkee Mäntän Pekilon näyttelytiloissa isompien keskussalien teosten avoimien julkilausumien ja spektaakkeleiden joukosta pienempiin suljetumpiin käytäviin. Hän kiipeää ylös portaita mystisiin, aistikkaisiin ja intiimeihin kabinetteihin tässä kirjavien unien kaupungissa.

Tomas Regan, Tarkkailijat-sarjasta, 2013.

Unien kaupungin tarkkoja unia näkyvät olevan tamperelaisen Tomas Reganin tussikynällä piirtämät henkilöhahmot, jotka tarkastelevat havainnoinnin maailmoja. Klassisen realismin tai naturalismin eroottisia unia ovat myös Markku Laakson maalaussarjan nukkujat.

Erno Enkenberg, Valkoinen kohina, 2013.

Suurista spektaakkeleita lähestyvistä töistä voisi mainita Kari Juutilaisen maalauksen Monimutkainen, jossa yhdistyvät hienosti useat tyylikerrostumat. Unen kuolemansymboliikkaan viittaa Radoslaw Grytan suuri tervattu puu, joka tunkeutuu lattioiden ja seinien läpi ja päättyy pronssiseen osaan. Adel Abin romuttaa ja sarkastisoi alfaurosten rivistön sukupuolisymboliikkaa julistesarjallaan. Erno Enkenbergin pienoismallissa ideaali, pittoreski idylli ja harmonia törmäävät pirstoutumiseen ja organisoituun dekonstruktioon. Kimmo Ojaniemen ilmassa olevat klassiset puukonstruktiot ovat hienoja unenomaisia rakennelmia.

Vastakohtia ja vertailupaikkoja

Teokset eivät muodosta niinkään tekijöidensä mukaisia ryhmiä, vaan ne keskustelevat keskenään, muodostavat vastakohtia ja vertailupaikkoja. Huoneinstallaatioiden kokonaisympäristöjä katsauksessa on toki, esimerkiksi Riikka Keräsen installaatio matonkuteista, oksista ja kipsistä, sekä Panu Rytkösen goottilaisia, mystisiä tunnelmia välittävää surrealismia eräässä huoneessa.

Paula Salmela, Virtaus, 2012.

Suuri aisti- ja muistokokonaisuus näyttelyssä on Marjo Levlinin Humpuukiteltta ja Musta Kabinetti, jossa on dokumentoitu sirkushistoriaa löydettyjen esineiden ja tilateoksen voimin. Myös Paula Salmelan suurikokoinen huoneteos Virtaus on tahdikas valojen, värien ja muotojen yhdistelmä.

Adolfo Vera, Hombre, 2013.

Hienoja ja osuvia esineinstallaatiota näyttelyssä ovat Adolfo Veran Minä ja Hombre. Outouden maailmasta kertovat Heli Ryhäsen kankaasta taitellut lepakkomaiset, katosta roikkuvat hahmot ja Tuuli Mukan vahvat kollaasit lähestyvät unien ylitodellisia aistimuksia.

Tuuli Mukka, Hedelmäpeli, 2012.

Mukana on myös teoksia, joita voisi pitää selkounina, joissa näkijä tietää näkevänsä unta. Esimerkiksi Aleksi Linnanmaan hitaaseen kamera-ajoon perustuvassa videossa on tällaisen unen tunnelmaa ja Sara Ahteen Oulu -sarjan valokuvissa on takautuvaa omaelämänkerrallisuutta.

Sosiaalinen unennäkö

Vastoin yleisiä käsityksiä unet eivät ole ainoastaan introspektiivisia, itseään tarkkailevia tai oidipaalisiin kokemuksiin perustuvia. Onhan 1980-luvulta asti kehitetty myös sosiaalisen unennäön käsitettä, jossa tutkitaan sitä, mikä unissa on ihmisille yhteistä ja niiden yhteiskunnallista viitettä.

Mikael Pohjola, Demokraattiset elämykset, 2013.  

Tom Engblom, Maahanmuuttaja, 2012.

Näyttelyssä yhteisiä yhteiskunnallisia aiheita lähestyviä teoksia on useita. Mikael Pohjolan Demokraattiset elämykset on iso puuveistos joka kuvaa demokratiaan liittyvää epädynamiikkaa, mahdottomuutta, kankeutta, epätasapainoa ja kömpelyyttä hieman saman tapaan kuin Frank Brümmelin kiveen kaiverretut reliefimäiset työt. Tom Engblomin Maahanmuuttaja on rautakuulilla kivitettyä ja potkittua peltiä ja uudelleen maalitauluksi maalattu hahmo. Ja eräs näyttelyn huomiota herättäviä yhteiskunnallisia satiireja on Esa Meltauksen Kansantalouden perusteet, jossa tuulettimien varassa leijuvat punaiset ilmapallot.

Sándor Vály, videosta The Critics, 2013.

Kokeellista taidetta lähestyy Jan-Erik Anderssonin suuri, vauhdikas koostekuva Sota, joka täyttyy hänen poikansa Adrianin piirustuksilla, välähtelevillä led-valoilla ja äänillä. Kokeellisuutta, tai kokeellisuuden parodiaa on myös Sándor Vályn videoissa, jossa slapstick-komedian ja toiston keinoin ilmaistaan sarkastista huumoria ja makaaberia tunnelmaa.

Teollisuuskaupungista taidekaupungiksi

Pekilon ulkopuolella Mäntän kaupungissa unien siirtymät muuttuvat toisenlaisiksi. Siellä on pohdittu sitä, miten teollisuuskaupunki muuttuu taidekaupungiksi. Gösta-museossa Mäntän teollisuuskaupungin sekä sen patruunan ja arvostetun sivistysporvarin tarinan kertoo erinomaisesti käsikirjoitettu, loistavasti valaistu, upeita ääninäyttelijöitä ja hyvin lavastettu esineistö näyttelyssä Paperiperkele. Ainutlaatuinen museonäyttely ja -esitys perustuu Teemu Keskisarjan kirjoittamaan elämänkertaan Vihreän kullan kirous G. A. Serlachiuksesta.

Paperiperkele-näyttelystä.

Ja konkreettinen osoitus taidekaupungin rakentamisesta on Joenniemen kartanoon, pari kilometriä Mäntän ulkopuolelle rakennettava uusi taidemuseo. Se avataan ensi keväänä.   

Katso minua, kuvaa minua

Arvostetun Deutsche Börse -valokuvauskilpailun ehdokkaiden joukossa on tänä vuonna belgialaissyntyinen, Manchesterissa työskentelevä valokuvaaja Mishka Henner. Hänet on todettu nykyajan Marcel Duchampiksi, koska hän käyttää kuvissaan valmista aineistoa, kuvia muun muassa Google Street Viewista, Google Earthista ja You Tubesta. Henner osallistuu kilpailuun kuvasarjallaan No Mans´ Land, johon on valittu kuvausauton kameraan osuneita, maanteiden varsilla eri puolilla maailmaa olevia seksityöläisiä.

Italy, Controguerra, Abruzzi 2011, Mishka Henner / Panos

Valmiin kuva-aineiston käyttämisestä valokuvien lähteenä on tullut eräs valokuvauksen laji. Toinen tunnettu alan harjoittaja on kanadalainen Jon Raifman, jonka trooliin on tarttunut usein kummallisia asioita, joista The Guardianin taidekriitikko Adrian Searle toteaa: ”Kameraa kantavat autot ovat nähneet hämmästyttäviä asioita, vuoristoleijonia vartioimassa parkkipaikkoja, aseistettuja ryöstöjä, tiellä juoksevia hirviä, onnettomuuksia ja murhia.”

Kun luin ensimmäisen kerran Guardianista tästä uudesta suuntauksesta, minua kiehtoi kysymys siitä, mikä tekee lajista valokuvausta? Valokuvaajahan toimii siis ilman varsinaista kuvauskalustoa, eikä hän itse asiassa kuvaa itse yhtään mitään. Mutta jos valokuvaaminen on valintaa alusta loppuun ja kaikissa eri välivaiheissaan, miksipä nämä kuvat eivät olisi valokuvausta? Kaikkien kuvien tavoin ne ovat rajauksia, ja varsinkin näiden kuvien kohdalla voi puhua kriittisistä rajauksista.

Julkisuudessa on uutisoitu siitä, että eri puolilla maailmaa Google Street Viewin kuvat ovat murtaneet yksityisyyden muureja siinä määrin, että kuvaustapahtuman ja julkaistujen kuvien on katsottu olevan tungettelevia. Kuvausautolle fuck-käsimerkkiä näyttäviä tai pyllyään paljastavia henkilöitä on Raifmaninkin kuvasarjassa muutamia. Osassa kuvista on lisäksi selvästi tapahtumassa jotain rikollista tai hälyttävää.

Tungettelusta valokuvaajia ja valokuvausta on syytetty jo pitkään. Jo tanskalaissyntyisestä, New Yorkissa valokuvaajan uransa tehneestä Jacob Riisistä kerrotaan, että hän saattoi rynnätä köyhien vuokra-asuntoihin varoittamatta keskellä yötä ja laukaista magnesiumsalamalaitteella varustetun kameransa slummien köyhien asukkaiden hämmästyneiden silmien edessä. Vicki Goldbergin mukaan jo Riisin valokuvissa on nähtävissä kaikki ne synnit, jotka dokumenttivalokuvaus on perinyt: pyrkimyksen tungetteluun, hyväksikäyttöön, tyydyttämään sensaation nälkää ja isännöintiin. Köyhien kuvauksesta kerroin aikaisemmin Kulttuurinavigaattorin artikkelissa Köyhyys kultakehyksissä.

 Jacob Riis, A Ludlow Street Sweat Shop kirjasta How the Other Half Lives.

Vaikka Google Street View on osa kaikkialle tunkeutuvan kuvan maailmanvalloitusta ja voittokulkua, se on pohjimmiltaan eräänlainen kartta ja orientoitumisen väline. Kun saavuin pari vuotta sitten Hammersmithin asemalle Lontoossa, kävelin vahingossa ulos mittavan rakennuksen syrjäisemmältä sivulta. Mutta lähistöllä sijaitsevan hostelliin löytäminen ei tuottanut minulle mitään ongelmia aivan oudossa paikassa, olinhan tutustunut Street Viewin avulla sikäläiseen katumaisemaan jo ennakolta.

Deutsche Börsen kolme muuta kandidaattia ovat Cristina de Middel, joka kertoo kuvillaan ja kuvituksillaan Zambian astronauttien koulutuksesta 1960-luvulla, Chris Killipin historillinen Britannia-dokumentti, sekä Adam Broomberg & Oliver Chanarinin työstö Brechtin kirjan mukaan. 

Julkaisen tässä myös oman valokuvani. Siinä katsotaan ja kuvataan Ihme-nykytaidefestivaalin yhteydessä julkaistun Otto Karvosen suunnitteleman ja toteuttaman merkkityöpajan installaatiota Helsingin Kolmen sepän aukiolla.

Katso minua, kuvaa minua! Kulttuurinavigaattori 2013.

• Deutsche Börse valokuvauspalkinto 
• Adrian Searle: Deutsche Börse Photography prize show: mashups and moon walkers, The Guardian
• Sean O´Hagan On Photography, The Guardian, video  

Miten kritiikki siirtyy nettiin?

Kulttuurinavigaattorin työhuone.

Kävin viime lauantaina Ihme -nykytaidefestivaalin lyhyessä yleisötilaisuudessa Vanhalla Ylioppilastalolla Helsingissä. Martta Heikkilä toimi puheenjohtajana ja Heta Kuchka sekä Ilona Anhava keskustelivat jälleen esille tulleesta aiheesta, taidekritiikistä. Taidekritiikin väheneminen sanomalehdissä ja sitä myötä kriitikkojen yhä tukalampi asema oli eräs keskustelun teema. Monet näkevät tilanteelle pelastuksen kaltaisena ilmiönä sen, että yhä enemmän kritiikkiä julkaistaan netissä. Puhutaan kritiikin siirtymisestä nettiin.

Kritiikin siirtymisellä nettiin on kuitenkin ongelmia. Käytin tapahtumassa puheenvuoron, jossa yritin kertoa blogikirjoittajan näkökulman. Niistä eräs on se, että blogiini Kulttuurinavigaattoriin kirjoittaminen on niin sanottua ilmaiskirjoittamista. Tilaisuuden jälkeen mieleeni tuli, että bloggarin ilmaiskirjoittelua voisi havainnollistaa ja verrata seuraavasti: Heta Kuchka pitäisi taidenäyttelyn vaikkapa Anhavan galleriassa ja näyttelyn teosluettelossa olisi maininta hintatiedoista, että teokset ovat ilmaisia.

Tällainen työn ilmaiseksi jakaminen voisi olla mielenkiintoinen kokeilu jollekin taiteilijalle ja arvelen että joku on vastaavaa kokeillutkin. Mutta taiteilijan uraa ei voi perustaa työn ilmaiseksi tekemiseen. Myöskään kriitikon uraa ei voi perustaa ilmaiseksi kirjoittamiseen.

Niin sanotun ansaintalogiikan mukaan blogeja on monenlaisia. Jotkut bloggarit ansaitsevat toimeentuloaan blogeillaan, mutta nämä ovat hyvin suosittuihin aiheisiin liittyviä, kuten muotiin liittyviä verkkojulkaisuja. Kulttuurinavigattorinkin kävijämäärät ovat melkoisia, muutama tuhat kävijää kuussa, mutta kyse ei ole läheskään sellaisista kävijämääristä, joilla bloggari voisi ansaita. On myös lehtiin tai muihin julkaisuihin kirjoittavien toimittajien blogeja, joiden kirjoittamisesta bloggari saattaa ansaita. Itse seuraan esimerkiksi The Guardianin kriitikon Jonathan Jonesin blogia. Tällaisesta blogikirjoittamisesta tehdään yleensä erillinen sopimus, esimerkiksi Journalistiliiton Freelancereiden blogisopimus.

Blogi on verkkomedian myötä syntynyt merkittävin uusi journalistinen muoto. Suomen Kirjailijaliiton piirissä toimivilla kirjoittajilla lasketaan olevan noin 180 blogia. Blogit ovat kirjoittajan niin sanotun symbolisen pääoman keräämisen keinoja. Kaupallisessa maailmassa sen kaltaista toimintaa voisi suurinpiirtein kutsua brändinhallinnaksi.

Mutta mitä tapahtuu kritiikille journalismina, jos ja kun se siirtyy nettiin? Systemaattisen ja jatkuvan kulttuurijournalismin sijaan siitä tulee sattumanvaraista. Bloggari kirjoittaa niistä asioista, jotka häntä innostavat eniten tai joiden kirjoittamiseen hänellä liikenee aikaa. Itse olen luvannut itselleni, että en päivitä Kulttuurinavigaattoria, jos minulla on muuta kiireellisempää tekemistä. Tämä tarkoittaa tavallisesti varsinaisen ammattini, taidekriitikon töitä, josta maksetaan.

Sattumanvaraisuuden lisäksi blogit kuuluvat niin sanottuun esoteeriseen eli harvoille suunnattuun kulttuuriin. Tämän rajoitetuille osallistujamäärille suunnatun kulttuurin suosittu julkaisu on Facebook. Jos kirjoitan jutun sanomalehteen, jonka levikki on vaikkapa 80 000, juttuni saavuttaa noin 240 000 potentiaalista lukijaa. Suosituinkaan blogi ei saavuta tällaisia lukijamääriä, puhumattakaan Facebookin ystäväpiiristä.

Esoteerinen kulttuuri suuntautuu niille, jotka ovat jollain tapaa aiheesta kiinnostuneita, markkinointikielellä sanotaan, että blogien ja Facebookin viesti kohdentuu tarkemmin. Kritiikin nettiin siirtymisen toinen merkittävä piirre onkin sen lukijoiden kokonaismäärän vähentyminen. Ihmisten valtaosa etäytyy ennen pitkää yhä enemmän eri taiteenalojen ajankohtaisista asioista, ongelmista ja kysymyksistä. Tämän prosessin seurauksena taidekritiikki ei enää täytä aikaisempaa tehtäväänsä toimia taiteen arvioimisen foorumina. Kritiikki jakautuu kahteen osaan ja siitä tulee joko tykkäämistä tai teoretisointia.

Kriitikon taloudellinen asema on heikentynyt yhä ahtaammaksi ja suljetummaksi tulleen journalismin piirissä. Jos sanomalehden sivu ei ole mikään kritiikin tai yleensä journalismin kokeilukenttä, blogikirjoittamisella voi olla myös journalismia eteenpäin vieviä, progressiivisia piirteitä. Verkkoon siirtyvä kritiikki saattaa uudistaa 1700-luvulla syntyneen uuden porvarillisen julkisuuden myötä ilmestyneen taidekritiikin kieltä.

Blogikirjoittaminen antaa siis mahdollisuuksia kokeilevalle journalismille, kokeilevalle kritiikille. Ongelmana on vain bloggarin toimeentulo, verkkoviestinnällä ei juuri muita rajoja ole.

Jäähyväiset kulttuuriosastoille

”En muista kuulleeni kenenkään kaipaavan 1980-luvun yya-Suomen liturgista politiikan journalismia, mutta kulttuuriväen keskuudessa vastaava ei ole tavatonta. Ennen kaikki oli parempaa. Kertovatko puheet luopumisen tuskasta? 1980-luvun mono-Suomessa kriitikon sana painoi enemmän kuin nyt.”

Näin kirjoitti Helsingin Sanomien kulttuuritoimituksen esimies Jaakko Lyytinen (HS 9.4.2013). Hän siteerasi Matti Apusen sanomaa vuonna 2009: ”Kulttuurijournalismi ei ole enää vastavoima. Se on säyseä taiteen sisäinen osasto, joka tuottaa kritiikkipalveluja.”

Nyt keskustellaan taas kulttuurijournalismista ja taidekritiikistä. Kiinnostavaa viestinnällisesti on se, että myös sosiaalinen media on ollut vahvasti mukana osana sitä. Otso Kantokorpi sysäsi keskustelun sanoutumalla irti aikaisemmin juttukierrättäjä Alma Aluemedian kanssa tekemästään avustajasopimuksesta. Hän kirjoitti blogissaan provokatiivisesti kokevansa itsensä ”kapitalismin henkiseksi ammattihuoraksi.”

Kysymys siitä, miten eri kulttuurialoihin liittyvää journalismia tuodaan esiin Suomen mediassa on monimutkainen ja vaikea. Eräs tapa ymmärtää asiaa on miettiä, miten lehdissä julkaistu kulttuurijournalismi on muuttunut.

Jaakko Lyytisen sanat luopumisen tuskasta satuttavat läheisesti juuri hänen itsensä johtamaa organisaatiota. Helsingin Sanomat on nimittäin ainoa ja viimeinen suomalainen sanomalehti, joka on säilyttänyt täysimittaisen ja itsenäisen organisaation nimeltä kulttuuriosasto. Keskisuurista sanomalehdistä sellaiset ovat käytännöllisesti katsoen hävinneet tai häviämässä.

Kulttuuriosastojen synty liittyi aikoinaan uuteen tapaan organisoida sanomalehtien tekemistä ja toimittamista. Sanomalehtiin tulivat kotimaan ja ulkomaan osastot, artikkeliosastot ja urheiluosastot ja viimein myös kulttuuriosastot. Osastoperusteisten sanomalehtien synty ajoittui 1950-ja 60-luvuille. Kulttuuriosastojen historiaa ja toimintaa analysoi Merja Hurri väitöskirjassaan Kulttuuriosasto (1993).

Nyt herännyt keskustelu kulttuurijournalismista ei kuitenkaan liity pelkkään nostalgiaan, kuten Jaakko Lyytinen arvelee. Se liittyy siihen, että sanomalehtien tuotanto- ja toimitustavan myötä myös niiden kulttuurijournalismi on käymässä läpi perusteellisen muutoksen. Voi sanoa että suomalaisten sanomalehtien kulttuurikäsitys on ratkaisevasti muuttunut. Ja tietysti itse kulttuuri on muuttunut. Monet eivät huomaa, että kulttuurijournalismin muutos ja taidekritiikin vähentyminen on tapahtunut aikana, jolloin kulttuurin ja eri taiteiden tarjonta on kasvanut valtavasti.

Toimin viitisentoista vuotta Kalevan kulttuuriosaston avustajana (noin 1984-1999), jonka päällikkö oli  Kaisu Mikkola. Tunnen sen verran taidekritiikin historiaa, että voin sanoa, että Lyytisen mainitsema 1980-luku oli suomalaisen eri alojen kulttuurikritiikin kulta-aikaa. Kullttuuriosastoissa keskusteltiin jopa yhteiskunnallisista asioista ja lukijoilla oli mahdollisuus verrata useiden kriitikkojen käsityksiä. Kritiikin vähentämisen ensimmäinen aalto suomalaisista sanomalehdistä liittyi niin sanottuun suureen talouslamaan 1990-luvun alussa. Silloin, kuten nytkin vähentämistä perusteltiin säästösyillä. Jaakko Lyytisen toteamus kulttuurijournalismista on varsin osuva ja se koskee myös kriitikkojen asemaa: "Kulttuurista on helpompi leikata myös siksi, että sen tekeminen on monessa talossa jo nyt pitkälti ulkoistettu avustajille."

Mielessäni on useita ristiriitaisia kysymyksiä kulttuurijournalismista. En kaipaa takaisin 1980-luvulle tai sanomalehtien kulttuuriosastoihin, mutta kysyn, miten aikaisemmin pystyttiin tekemään tehokkaampaa ja monipuolisempaa kulttuurijournalismia? Ehkä Matti Apusen käsitys, että kulttuurijournalismi ei ole enää vastavoima, vaan säyseä taiteen sisäinen osasto, joka tuottaa kritiikkipalveluja on jossain määrin totta. Mutta ei se kulttuurijournalismin heikentämiseen ja huonontamiseen oikeuta. Ja miksi kritiikki ei saa olla enää moniäänistä tuottamisen kulttuurissa?

Yritän pohtia muutosta tämän kaavion avulla. Uudelle, kulttuuriosaston jälkeiselle journalismille oli vaikea löytää parempaakaan otsikkoa kuin ”tuotantojournalismi” ja muutenkin ideoin tämän luonnokseksi keskustelua varten.

kulttuuriosasto	tuotantojournalismi
lehtien itsenäisyys	useat mediat
muodon ja sisällön identiteetti	monijulkaiseminen
kulttuuriporvarilliset johtajat	monetaristiset ammattijohtajat
kulttuuritoimittajat	tuottajat
asiantuntija-avustajat	yleistoimittajat
kulttuurielämän seuranta	menestyksen seuranta
systemaattisuus	sattumanvaraisuus
kritiikin jatkuvuus	kritiikin hyperselektiivisyys
kritiikki arviointia	tykkäämistä tai teoretisointia
kritiikin moniäänisyys	tuottajan ääni
laatu	määrä
merkitysten arviointi	mitattavuus
levikki	voitto
sivistysporvarillisuus	monetarismi
paikallisuus, valtakunnallisuus ja kansainvälisyys	paikallinen ja alueellinen kulttuurielämä
taidekulttuuri	viihdekulttuuri

Sirpistäkö mallia Suomeenkin?

Sirp 13/2013.

Istuin jokin aika sitten parin kupillisen verran Ullamaria Pallasmaan ja Otso Kantokorven kanssa. Alan ihmisten kanssa tuli, kuinkas muuten, puheeksi suomalaisen kulttuurijournalismin ja taidekritiikin heikko taso. Otso otti esiin virolaisen Sirp-lehden ja sen, että siinä olisi kulttuurilehden mallia Suomeenkin.

Tosiaankin. Sirp on jo aikoja sitten karistanut neuvostoajan möröt sisällöistään ja siitä on tullut aktiivinen ja monipuolinen kulttuurijulkaisu. Tarkastellaanpa hieman Sirpin anatomiaa.

Lehti perustettiin nimellä Sirp ja Vasar (sirppi ja vasara) vuonna 1940. Heinäkuusta 1989 vuoden 1990 loppuun se ilmestyi nimellä Reede (perjantai) jokaperjantaisen ilmestymiajankohtansa mukaan. Lehteä julkaistiin jonkin aikaa nimellä Kultuurleht ja Sirp vakiintui nimeksi 1990-luvun alusta.

Sirp on ulkoasultaan vaatimaton, lähes karu lehti, mikä on sille vain hyväksi. Selkeästi nelipalstaiseksi taitettu mustavalkoinen tabloidi ei olekaan mikään korea kahvipöytälehti, vaan journalistinen, sanoma- ja aikakauslehden välimaastoon sijoittuva kulttuurialan ajankohtaisjulkaisu. Irtonumero maksaa 1,50 euroa.

Onkimieni tietojen mukaan Sirpin levikki on 4 900, joka tarkoittaa noin 14 000 lukijaa, mikä on valtava määrä Viron kokoisessa maassa. Suomessahan vain harva kulttuurialan julkaisu ylittää parin tuhannen levikin. Arvelisin, että Sirpillä on tulevaisuutta ainakin päätellen siitä, että huhuja Postimeehen ja Eesti Päevalehden heikentyneestä kulttuurijournalismista on kuulunut Suomenlahden takaa säännöllisesti.

Mitä Sirp sisältää? Sen perusrakenne koostuu eri taiteenaloista eli artikkeleja, haastatteluja ja kritiikkejä. Sirpissä on myös tasokasta tiedejournalismia, eikä politiikkaakaan ujostella.

Esimerkiksi maaliskuun lopulla ilmestyneessä Sirpin numerossa 12/2013 oli kolmisen sivua kustakin: Ajalugu (historia). Kirjandus (kirjallisuus), Teadus (tiede), Muusika (musiikki), Arhitektuur (arkkitehtuuri), Kunst (kuvataiteet), Teater (teatteri) ja Film (elokuva).

Ja pääsiäisen alla ilmestyneessä numerossa 13/2013 oli seuraavia yhden sivun aiheita: Ühiskond (yhteiskunta), Religioon (uskonto), Meedia (media), Sotsioloom (tarkoittanee sosiaalibiologiaa, josta Aleksei Turovskin hauska "Kes koorub munast seekord?" Eli "Kuka kuoriutuu munasta tällä kertaa?"), ja kolmella sivulla aiheista Teadus (tiede), Arhitektuur (arkkitehtuuri), Kunst (kuvataiteet), Helikunst (säveltaide), Teater (teatteri), Kirjandus (kirjallisuus), Film (elokuva) ja takasivun Lõpulugu (loppujuttu). Viime aikoina on esillä ollut varsinkin arkkitehtuurissa itäinen Narvan kaupunki ja sen ympäristöuudistukset.

Sirp 13/2013 numerossa Heili Sõrmus kirjoittaa latinalaisamerikkalaisen käyttötaiteen näyttelystä. 

Sirpin rakenne on siis melko joustava, mutta artikkelit saattavat olla varsin pitkiä ja perusteellisiakin, eli uutissilppulinjalle ei ole lähdetty. Viikottainen ilmestymistiheys mahdollistaa sekä ajankohtaisjournalismin, että tarvittaessa myös poleemiset ja keskustelevat aiheet, vaikka niitä ei juuri näissä lehdissä sattunut olemaan.

Ainakin minua kiinnostavat Sirpissä myös nelisivuiset, lehden loppuun sijoitetut Reklaam (ilmoitus) osastot. Niistä nimittäin pääsee kätevästi selville siitä, mitä Viron kulttuurin keskeisimmissä taideinstituutiossa tapahtuu, aukioloaikoineen ja sisäänpääsymaksuineen. Sirpin loppusivut ovat nimenomaan tietoa välittäviä ilmoituksia, ei niinkään mitään brändimainontaa.

Ja vielä yksi pieni positiivinen havainto. Ilmeisesti Sirp ei ole mennyt suomalaisittain kirjoittajien kuristuslinjalle, vaan maksaa selvästi kirjoituspalkkioita. Lehden nimiölaatikossa ilmoitetaan palkkioiden maksuajat (kaksi kertaa kuussa!) ja palkkioiden ongelmiin liittyvät yhteystiedot. En tiedä, minkä suuruisia palkkiot ovat, mutta näistä tiedosta päätellen lehti on varsin kunnianhimoinen. Eiväthän tällaisia ylellisyyksiä suomalaiset avustajat koskaan kohtaa.

Kaarel Tarandin päätoimittama Sirp on siis monikulttuurinen ja monialainen lehti, jonka arvo on myös siinä, että lukija voi joko valita omat kiinnostuksen alansa tai ylittää ne. Kuka ottaa haasteen vastaan ja alkaa kustantaa vastaavaa julkaisua Suomessa?