Hugo Simbergin fresko Kuoleman puutarha voitti Aamulehden lukijasuosion.Aloin kuin itsestään ajatella jotain negatiivista teoksesta, mutta kun en sellaista löytänyt, tunsin itseni hölmöksi. Samanlainen, pitkin nenänvartta katseleva intellektuaalisuus paljastui keväällä verkkolehti Mustekalassa, jossa ryhdyttiin arvostelemaan Albert Edelfeltin näyttelyn saamaa suosiota Helsingin Ateneumin taidemuseossa. Yritin puolustella blockbuster-näyttelyä, mutta sain kirjoittajien syytösryöpyn niskaani.
Erottautuminen eli distinktio on sivistyneistön puolustuskeino ”massojen” muka turmeltunutta vaikutusta vastaan. Se saa usein opportunistisia piirteitä. Ajatellaan, että ns. suuri yleisö voi olla oikeassa vain yhdessä asiassa, nimittäin aina väärässä.
Tosiaankin, mitä vikaa on Simbergin Kuoleman puutarhassa? Se ei ole sentimentaalinen, ei oikeastaan edes romanttinenkaan teos. Se ei ole myöskään läpikaluttu luu, kuten monet kansallisromantiikkamme huikeat kuvat ja näkymät.
Teos on esimerkki siitä vanhasta ajatuksesta, että kuva on velkaa toisille kuville enemmän kuin todellisuudelle. Simerg itse oli innostunut aiheesta ja teki siitä versioita eri tekniikoin.
Kalervo Palsalle Hugo Simberg antoi innostusta moneen kuvaan. Tässä eräs hänen monista omakuvistaan.Kuoleman puutarha on antanut aihetta moneen taideteokseen, esimerkiksi Kalervo Palsalle. Kajaanin taidemuseossa näkemäni installaatio teoksen mukaan on jäänyt mieleeni lähtemättömästi. Parasta kokonaistaidetta on kuitenkin käydä katsomassa alkuperäistä, pienehköä freskoa Tampereen tuomiokirkossa.
Sitä paitsi minä tykkään tällaisesta irrottelusta. Sen sijaan, että loputtomasti teorisoimme, käsitteellistämme ja tulkitsemme taidetta ”ylhäältä käsin”, voisimme joskus yksinkertaisesti kysyä ihmisiltä, mikä heidän mielestään sitten on sitä taidetta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti