On historia saapunut telkkariin

Sunnuntaina päättyi viisiosainen Auschwitz –keskistysleiriä käsittelevä sarja. Kesä- heinäkuussa esitettiin kolmiosainen Mannin kirjailija- ja taiteilijasukua koskeva tarkasti tehty historiallinen dokumentti. Molemmat olivat nykyajan televisiodokumenttien parhaimmistoa, joissa näytelty ja autenttinen todellisuus sivusivat toisiaan kuin vaihtuvina ristikkäiskuvina.

Kolmiosaisesta Mannin perheestä kertovasta dokumenttisarjasta

Kotimaisen dokumentin huippua oli myös Risto Arkimiehen ohjaama Saksalaisten Lappi, jossa käsiteltiin sotienaikaista Pohjois-Suomea ja saksalaisia sotilaita.

Historia-aiheisten dokumenttien tulo kotimaiseen televisioon on ollut mahtavaa katseltavaa. Ainoa asia, joka harmittaa on parhaimmiston ajoitus sydänkesään ja nukkuma-aikaan.

Risto Arkimies ohjasi Pohjois-Suomea ja saksalaisia sotilaita sotien aikana käsittelevän dokumentin.

Yleisradioon on saapunut historia. On Stalingradia, Berliinin viimeisiä päiviä ja Olavi Paavolaista. Kyseessä on niin laaja ilmiö, että sen kannustimena ei ole pelkästään toisen maailmansodan kuusikymmentä vuotta sitten tapahtuneen päättymisen muistelu. Television innostumiselle historiallisiin aiheisiin on varmaan syvemmätkin syyt.

Kun matkustelin Keski-Euroopassa 1980-luvulla hämmästelin varsinkin saksalaisten nuorten kiinnostusta historiaan. He olivat valmiita keskustelemaan myös omaa maataan koskevista kipeistä ja ristiriitaisista asioista, jotka heidän mielissään liikkuivat.

Keskustelin erään saksalaisnaisen kanssa pitkään maailman asioista. Hän oli hyvin perillä maailman menosta. Kuitenkin, kun puhuimme Suomesta, ”Finlandisierungin” eli suomettumisen käsite oli juurtunut häneen. Jouduin oikaisemaan, kun hän kysyi, montako neuvostosotilasta Suomessa olikaan?

Sitten minulle selvisi, että Saksan (silloisen Länsi-Saksan) televisiosta tuli runsaasti historiallisia aiheita käsitteleviä tv-dokumentteja.

Istuin yhden hotellihuone-illan Frankfurtissa katsellen Espanjan sisällissodasta koostettua dokumenttiohjelmien sarjaa, joka alkoi kuudelta ja päättyi kahdelta aamuyöllä. Välillä näytettiin myös näytelmäelokuva, joka koski aihetta. Ja sitä ennen esitettiin dokumentti, jossa kerrottiin elokuvan tekemisestä ja aiheen taustoista.

Saksalaiseen historia-innostukseen oli ja on historialliset syynsä. Mutta pohdin myös, miksi suomalaisia historia ei ainakaan tuolloin kiinnostanut. Tulin siihen johtopäätökseen, että suomalaiset olivat ikäänkuin ”pesseet kätensä” historiansa kanssa. Olimme taistelleet sekä Neuvostoliittoa että Saksaa vastaan ja sillä siisti.

Nyt historia on taas muodissa ja hyvä niin. Omassa menneisyydessämmekin on ongelmia, ristiriitoja ja asioita, joita pitää tutkia. Kirjakauppojen historia-osastoilla on esillä useita aiheita myös Suomen historiasta, jotka on joskus haudattu ”lopullisina” ja ”loppuun tutkittuina” totuuksina.

Historiaa voi elävöittää ja vanhoja totuuksia pitää kyseenalaistaa. Historia on kuitenkin aihe, joka ei aina ole kovinkaan ruusuinen. Saksalaisella filosofi Hegelillä ei ollut kuitenkaan kovinkaan romanttinen käsitys historiasta, kun hän kuvasi sitä yhdellä sanalla: "teurastamo".

Amerikan siirtolaisten parissa on tapana sanoa, että kolmas polvi haluaa muistaa sen, minkä toinen halusi unohtaa. Ehkä olemme kokemassa kokonaisen uuden keskustelun historiasta.

Toivottavasti siinä ei jäädä makaamaan kylmän sodan kaksinapaisiin poteroihin.