Venetsian biennaalin ns. pohjoismaisen paviljongin (Norja, Suomi. Ruotsi) tämänvuotisen näyttelyn kuratoinnista on syntynyt kohu. Se johtuu siitä, että näyttelystä enemmän tai vähemmän selvin elkein pelattiin ulos siihen valittu suomalainen taiteilija Laura Horelli.
Venetsian kauniin Giardinin puistoalueella olevan raakabetoninsen paviljongin seinässä olevat metallikirjaimet ”FINLANDIA” on hakattu pois ja seinään jäivät mustuneet kirjainten varjot.Ann-Sofi Noring, joka on tämänvuotisen biennaalin pääkuraattori, vastaa Svenska Dagbladetissa (18.7.2005), että on ikävää havaita noin nationalistinen agenda Suomen taholta, eikä ymmärrä mitä moisella omien etujen ajamisella voi voittaa.
Kesäkuussa ilmestyneessä Framen puolivuotisjulkaisussa Farmeworkissa Marketta Seppälä selostaa koko tarinan osaltaan. Ruotsalainen lehdistö on ollut asiasta vaiti sitten Huvudstadsbladetissa ilmestyneen Maria Hirven kommentaarin ja nyt SvD:n jutun.
Viimeksi mainitun kirjoittaja Sophie Allgårdh toteaa: ”Selitysten, selvitysten ja inhimillisen tragedian takana on selvästi se, että jo varhain puuttui ruotsalaisen kuraattorin Åsa Nackingin luja ote. Kerran perääntymällä hän olisi voinut ehkäistä valitettavan ja antaa-mennä-tyyppisen lopputuloksen. Nyt tapahtui juuri sen vastakohta.”
Vuodesta 1962 Venetsian biennaalin ns. pohjoismaista paviljonkia on onnistuttu johtamaan yhteistuumin. Alvar Aallon suunnittelema entinen Suomen sinivalkoinen näyttelypaviljonki annettiin Islannin käyttöön.
Tapahtumasarjaan on monta näkökulmaa, tässä omani. Ehkä on syytä sanoa aluksi, että Venetsian biennaali on kaiken kaikkiaan vahvasti nationalistinen agenda. Biennaali perustettiin 1800-luvun lopulla aluksi italialaisena paikallisena tapahtumana, kesänäyttelynä. Vuodesta 1907 biennaalialueelle alettiin rakentaa kansallisia näyttelypaviljonkeja eräänlaisen maailmannäyttelyn tapaan. Suomi osallistui kisaan jo 1909 ja 1914, mutta maailmansota keskeytti osallistumiset, joita jatkettiin säännöllisesti vuodesta 1954.
Biennaali on useista näyttelykokonaisuuksista ja tapahtumista koostuva kokonaisuus. Giardinilla sijaitsevat kansalliset osastot ovat osallistujamaiden kustantamia ja kuratoimia. Näyttelypaviljongit ovat useimmiten pittoreskeja ja kansallisromanttisia helmiä eri ajoilta.
Norjan, Ruotsin ja Suomen näyttelypaviljonki Venetsiassa.Juuri tältä osin Venetsian biennaali on kansallisten kulttuurien ja taiteiden catwalk. Eräs amerikkalainen toimittaja kutsui Venetsian biennaalia jo 1960-luvulla taidenäyttelyn sijasta ”hevoskilpailuiksi”.
Vielä 1980 luvulla Venetsiassa esiintyi pääasiassa maita, joiden taide kuuluu pääasiassa europpakeskeisen kulttuurin ja taiteen piiriin. Aasiasta edustettuina oli tuolloin vain Japani. Tilanne on tästä toki kehittynyt. Tänä vuonna myös Kiina on mukana ja yhä lisääntyvä osa kehitysmaita ja arabimaita on edustettuina.
Olisi naivismia luulla, että – edes EU:ssa – eläisimme jonkinlaista transnationalistista aikaa, jossa kansalliset rajat on pyyhitty pois, vaikka sitä kuinka toivoisimmekin.
Kuraattorien valta on kasvanut. Kuraattorivallassa on kyse muutenkin kulttuurihallinnossa varsin yleisestä ilmiöstä, sekaannuksesta tuottajien ja toimeenpanevien roolin välillä. Kun sotketaan taiteen tuottajan ja tekijän roolit, kuraattorit alkavat kuvittella olevansa taiteilijoita. Myös päinvastainen ilmiö, taiteilijakuraattorit ovat tyypillisiä. Kuraattorien pitäisi kunnioittaa ennen kaikkea taiteilijaa ja kuunnella häntä.
Kuraattorit tekevät näyttelyjä valitsemalla sellaisia taiteilijoita jotka vastaavat heidän visioihinsa. Taiteilijoista on tullut pelinappuloita, joissa heitä liikutellaan kuraattorien ja taidemuseoiden johtajien välisissä peleissä. Konteksti, jota postmodernistit niin paljon korostivat, on tullut liian tärkeäksi. Ei huomata, että konteksti ei ole taidetta.
Marketta Seppälän raportista käy ilmi, miten raskaalla organisaatiolla ja järjestelyillä pientä pohjoismaiden paviljongin näyttelyä suunnitellaan. Kun Laura Horelli peruutti osallistumisensa tammikuussa epäselvyyksien ja epämääräisyyksien takia, Moderna museetin johtaja Lars Nittve ehdotti Suomelle uuden taiteilijan valintaa. Ymmärrettävästi tämä sai Framen, joka on suomalainen järjestäjätaho, takajaloilleen: ikäänkuin taiteilijoita voitaisiin kierrättää kuraattorien mielihalujen mukaan. Kurattoriteknisesti ongelma oli siinä, että näyttelyn konseptiaikataulussa ei pysytty tai ei haluttu pysyä ja Laura Horelli pelattiin ulos.
Venetsian biennaalin jäykkyydestä ja byrokraattisuudesta on esitetty muutenkin kritiikkiä. Esimerkiksi The Village Voicen kriitikko Jerry Saltz otsikoi kritiikkinsä Venetsian biennaalista sanalla ”Floundering” eli ”räpistelyä”. Hän kysyy, ovatko biennaalit liian isoja, pöhöttyneitä, saamattomia ja byrokraattisia? Heijastavatko ne taiteen tilaa?
Saltz väittää, että tämänkertaisen biennaalin ”Parhaan paviljongin” voitti Annette Messengerin osasto, jota Saltz luonnehtii erääksi näyttelyn huonoimmista. Tämä johtuu kriitikon mukaan siitä, että "kunnianosoitukset myöntävät kuraattorit ja museotyypit, jotka ovat täysin uppoutuneita näiden asioiden yksityiskohtiin ja politiikkaan, ja jotka valitsevat vain sellaisia asioita joista kuraattorit pitävät".
Vaikka kyseessä on maailman megaluokan taidenäyttely, Venetsian show on maamme osalta varsin pieni ja arvatenkin melko kallis verrattuna siitä saataviin tuloksiin. Suomalainen taidevienti pysyy kyllä pystyssä ja voi hyvin ilman biennaaliin osallistumistakin. Pelisääntöjä pitäisi varmaan selkeyttää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti