Istun kirjoittamassa tätä blogia Kiasman kuppilassa, jossa on tämän kylän paras löytämäni vihreä tee. Kahvilayleisön joukossa on osa henkilöitä, jotka kävelevät tärkeän ja salaperäisen näköisinä, kuten joulunalusviikolle kuuluukin. Osa heistä on pukeutunut työhaalareihin.
He ovat taiteilijoita ja avustajia, jotka rakentavat tammikuussa avattavaa Ars 06 -näyttelyä. Se tulee olemaan seitsemäs Ars.
Kansainvälisen nykytaiteen laaja esittelytraditio Suomessa täyttää siis 45 vuotta. Arsit ovat siis järjestyksessä numeroituina 61, 69, 74, 83, 95, 01 ja nyt 06.
Ilmeisesti kaikki Arsit ovat vaikuttaneet taidekohuina, kun suuri yleisö ei tahdo nykytaidetta ja varsinkaan kansainvälistä sellaista täällä tundran reunalla juuri tuntea.
Ja kyllä Arsit ovat vaikuttaneet kotimaiseen nykytaiteeseenkin, ajatellaanpa vaikka 83:ta. Kiitos paljolti tuon taidenäyttelyn, sana performanssi on kotiutunut äidinkieleemme.
Nykytaide Suomessa, kiitos Arsien, Kiasman ja yleensä kapea-alaisten asenteiden on jäänyt jonkinlaiseksi kummajaiseksi. Se on liian erillinen taiteen traditiosta -- tai ainakin sellaisena se esitetään. Nykytaide on ikäänkuin oma itsenäinen taiteenalansa.
Se, että taide sanoutuu irti traditiostaan on varsin perinteistä. Itse asiassa Arsit ja Kiasmat ovat vain jatkaneet modernistista käytäntöä, jossa uusi kumoaa vanhan.
Naapurimaissamme Ruotsissa ja Eestissä nykytaide ei riuhtaise itseään niin voimakkaasti historiasta. Siinä mielessä olemme Suomessa nykytaiteen nousukkaita.
Arvelisin, että ihmiset eivät ole aina vain kiinnostuneita siitä, mikä erottaa nykytaiteen taiteen traditiosta. Ehkä heitä kiinnostaa myös se, miten nykytaide yhdistyy eiliseen.
Ajattelin kirjoittaa tässä vuodenvaihteen tienoilla omia muistelujani Ars -näyttelyistä. Esitetyistä kuudesta Arsista olen tosin nähnyt vain neljä. Mutta onhan siinäkin yli 30 vuotta aikaeroa, etäisyys sekin.
1 kommentti:
Spammia riittää siis tälläkin areenalla.
Lähetä kommentti