Eräs elämäni vahvoja visuaalisia elämyksiä liittyy hevoseen. Siskoni ratsutilalla oli kuollut hevonen, joka oli saatu vedettyä ulos tallista. Kylmenevä hevosen ruumis makasi pihalla syysyössä, keskellä kiristyvää pakkasta, höyhenmäisen kevyen ensilumen keskellä. Vedimme kuolleen ratsun traktorilla kauas pellolle ja hautasimme sen.
Olen yrittänyt pohtia, miksi juuri tuo näkymä on jäänyt mieleeni. Ilmeisesti kyse on samasta ilmiöstä, jota Hevosvoimaa näyttelykin väläyttää. Hevonen on olemukseltaan täynnä dynamiikkaa ja sen pysähtyminen kuolemassa on ristiriitaista. Vähän saman asian ilmaisee Terike Haapojan video Entropia, jossa on kuvattu kuollutta hevosta lämpökameralla.
Terike Haapojan Entropia –videosta.Näyttelyn tekijöillä näyttää olleen jalat maassa ja vähän kieli poskella. Ensin mainittuun viittaa se, että he toteavat avoimesti, että hevonen on monimutkainen ja ihmisen silmää eri aikoina kiehtonut muoto.
Selvisi, että hevonen oli paitsi osa maaseutua – josta esimerkkinä vaikka I.K.Inhan kolmiosainen panoraamavalokuva – myös luonnollinen osa suomalaista kaupunkimaisemaa aina 1940 –luvulle asti. Hevosten katoaminen jokapäiväisestä elämästä tapahtui vähitellen ja mikä olisikaan konkreettisempi osoitus tuosta paljon puhutusta modernisuudesta.
Näyttelyssä arvioidan myös ratsastajapatsaan roolia vallan symbolina ja myöhemmin sen satiirina. Valokuvassa vuoden 1956 yleislakosta työläisiä hillittiin ja pidettiin kurissa Helsingissä ratsupoliisien avulla.
Aikaisemmin hevoset olivat monille ihailun kohde. Robert Hughes mainitsee ranskalaisesta Théodore Géricaultista (1791 – 1824), Medusan lautan maalarista joka vietti uransa alkuvaiheessa aikaansa Louvressa tutkien ja kopioiden mestareiden töitä:
"Tämä energia siirtyi hänen myöhempiin teoksiinsa. Sen päähahmo oli hevonen. Hienojalkaisina, kiiltävinä, silmää hivelevinä ja jokaisella syyllään elävinä, Géricaultin hevoset ovat romanttinen eläin par exellence. Hän pystyi antamaan hevosen lautaselle sen ihanteellisen kauneuden ja elävyyden, jonka Ingres tai Delacroix löysivät alastoman ihmisen selässä."
Kriitikko mainitsee maalauksia olevan näyttelyssä 24 kappaletta, kolmeen riviin järjestettynä:
”musta, kastanjanruskea, täplikäs, valkoinen maalattu sellaisella huolellisuudella jonka vain pakkomielle hevosiin voi herättää.” (Time 23. 12. 1991)
Tässä eräs Théodore Géricaultin hevosmaalauksista.
Théodore Géricault, Liikkuva tykistö 1814.
Meilahden näyttelyssä on muutamia näytteitä loistavasta hevoskuvauksesta. Mukana on myös Géricaultin aikalaisen Eugene Decroixin guassi ja vesivärimaalaus Mazeppa kuolevan hevosen selässä.
Eräs erinomainen hevoskuvaaja oli kuvittaja ja Baudelairen ”Modernin elämän maalarin” Constantin Guys (1802 - 1892), jota monet modernistit, esimerkiksi Helene Schjerfbeck ihailivat. Taiteilijoita kiehtoi juuri Guysin dynamiikka, jonka Baudelaire esseessään modernisuudeksi mainitsi.
Tässä eräs Guysin hevosvaljakko.
Hevosvoimaa -näyttely kertoo, että kun hevonen katosi silmistämme arjessa, siitä ei suinkaan tullut kuollut laji. Se säilyi antiikin mytologian Pegasoksena, myyttisenä kuvana, jota Picasson tapaan monet ovat kuvanneet. Niin Otto Mäkilän Caput Mortuum, Erik Enrothin ratsastajat kuin Marino Marinin hevosaiheet kertovat tästä tyylittelystä ja visuaalisen dynamiikan voimanpesästä.
Mutta niistä mikään ei voita Tyko Sallisen mustan ja valkoisen hevosen kamppailua, joka tuntuu jatkuvan yhä virkeänä maalauksessa Kilpajuoksu vuodelta 1917.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti