Arno Breker oli toinen kahdesta Adolf Hitlerin lempikuvanveistäjistä. Itävaltalaissyntyisen Josef Thorakin (1889-1952) ohella Breker oli Kolmannen valtakunnan ylistettyjä kuvanveistäjäsankareita.
Muistattehan nuo arjalaiskalloiset miehet ja ritirintaiset naiset, ikuisuuteen katsovat ja tuhatvuotisen valtakunnan ikuistamista puhkuvat hahmot?
Arno Brekerin reliefi Vartija, 1942.
Kolmannen valtakunnan, siis vuosien 1933-1945 välisen virallisen Saksan taide ei ole ollut esillä toisen maailmansodan jälkeen taidemusoiden pysyvissä kokoelmissa. Tuon häpeällisen ajan teoksia on pidetty varastoissa ja teoksia on otettu esiin erikoisnäyttelyitä varten, mutta vain väliaikaisesti. Kun 1950-luvulla ensimmäisiä natsitaiteen näyttelyitä järjestettiin, pelättiin teosten herättävän revanssihenkeä.
Natsi-ajan taidetta esitetään nykyisin muun muassa erilaisilla ”saksalais” eli natsihenkisillä verkkosivuilla, joissa fraktuura kukkii. (Fraktuurasta katso Fraktuuran tarina
Kulttuurinavigaattorissa)
Arno Breker, Adolf Hitler, 1939.
Breker siis nousi maineeseen natsitaiteellaan. Natsien ja bolsevikkijohtajien taidemaun yhtenevyydestä kertoo seuraava yksityiskohta. Kun Arno Brekerin veistokset olivat olleet esillä Pariisin maailmannnäyttelyssä Saksan paviljongissa 1937, Josif Stalin lähetti agenttinsa Brekerin luokse pyytäen häntä tekemään töitä Neuvostoliitossa. Breker kieltäytyi. Kun Stalin pyysi toistamiseen hävinneen maan luultavasti vaikeissa sodanjälkeisissä olosuhteissa työskennellyttä kuvanveistäjää Neuvostoliittoon vuonna 1946, Breker kieltäytyi jälleen ja sanoi ”yksi diktatuuri riittää minulle”.
Sodan jälkeen osoittautui, että Brekerin taide vetosi myös muihin ”vahvoihin” johtajiin. Hänen sotasaaliiksi joutuneita teoksiaan esitettiin innokkaasti Neuvostoliitossa ja DDR:ssä, tosin vastoin kuvanveistäjän omaa tahtoa, sillä Breker pystyi poliittisesti konservatiivisena ja oli vastahakoinen tukemaan kommunistihallintoja.
Breker onnistui sodan jälkeen peittämään aktiivisen osallistumisensa Kolmannen valtakunnan kulttuurihallintoon (hän oli Valtakunnan kuvataidekamarin varapuheenjohtaja ja kulttuurisenaattori) ja kiistatta myötäili natsijohtajia (hän teki patsaat kaikista huomattavista valtakunnanjohtajista). Hän sai yhä enemmän tilauksia 1950-luvulla suuryrityksiltä ja veisti muun muassa Ernst Jüngerin ja Kondrad Adenauerin, sekä ystävänsä Jean Cocteaun rintakuvat.
Arno Breker (oikealla) Albert Speerin ja Adolf Hitlerin kanssa Pariisissa kesäkuussa 1940. Brekerin taiteesta tuli konservatiivisen saksalaisen oikeiston ihanne ja vasemmistoradikaalien inhokki 1980-luvulla. Hänen näyttelyidensä yhteydessä pidettiin mielenosoituksia ja saksalainen taiteen suurkeräilijä, suklaamiljonääri Peter Ludwig yritti jopa Brekerin taiteen rehabilitaatiota eli maineen puhdistusta.
Pitäisikö natsitaidetta sitten esittää vai ei? Ehkä kirjailija ja kuvataiteilija Günter Grass on oikeassa. Hän puolustaa Brekerin näyttelyä sillä edellytyksellä, että sen yhteydessä kerrotaan natsitaiteesta tarpeeksi taustatietoa.
Toivottavasti tieto voittaa tunteet natsitaiteen perinnössä, jossa kovaksikeitetty fasistinen propaganda ja siekailematon henkilöpalvonta saa helposti kauniit, nostalgian kultaamat kasvot.
3 kommenttia:
Kiitos mielenkiintoisesta tarinasta.
On tapana puhua vähätellen Neuvostoliiton sosialistisesta realismista, ja saa sitä vähätelläkin, mutta natsitaide oli yhtä lailla herooista ja propagandistista ja kornia, vaikka ei ehtinytkään kehittyä täyteen mittaansa, kuten sosialistinen realismi, jonka tekijöiden ammattitaitoa kuvantajina en väheksy, siis kuvataiteessa.
Yhteistä natsitaiteelle ja sosialistiselle realismille oli mm. modernismin vankkumaton vastustus. Kummatkaan eivät oikein saaneet mitään merkittävää aikaiseksi. Itse asiassa Neuvostoliiton toisinajattelijataiteilijat saivat enemmän aikaan kuin koko suuri ja mahtava sosialistinen realismi. Taiteilijoilta puuttui isku, kun piti nuolla vallanpitäjien perseitä. Joskus ihmetyttää, minkälainen keskustelu nousee tulevaisuudessa sos. realismista, kun natsitaiteesta kiistellään vielä tänäänkin. Aika keskustelulle sosialistisesta realismista ei ole vielä kypsä, kun Venäjällä eletään valtavertikaalin aikaa.
Lähetä kommentti