Provinssin ruusuja ja regionalismin rentukoita

Pari vuotta sitten polkaistiin pystyyn Oulussa Merikoski-seura, jota johtaa Kalevan kulttuuritoimituksen ex-päällikkö Kaisu Mikkola.

Merikoski-seura on Merikoski-seura numero kaksi. Se ykkönen oli sotien jälkeisen jälleenrakennuksen kulttuuri-innostuksessa pystytetty voimakas alueellinen kulttuurijärjestö, jossa oli eri taiteenalat jaostottain. Seuran näkyvin aikaansaannos oli Oulun taidepäivät. Seuran merkitys väheni 1950-luvun lopulla, kun muita uusia kulttuuriseuroja alkoi ilmestyä. Myöhemmin kulttuurihallinto teki tällaiset paikalliset kulttuuriorganisaatiot tarpeettomiksi – vai tekikö?

Ainakin Merikoski-seura kakkonen on saanut aikaan keskustelutilaisuuksia ajankohtaisista, oululaisia koskettavista kulttuuriaiheista.

"Paska kaupunni" on kuuluisa oululainen seinägrafiittikirjoitus, joka on alkanut elää omaa elämäänsä.

Merikoski-seuran pystyynpolkaisu Oulussa on kiinnostava hanke, koska se liittyy paikalliseen kulttuuriin. Voisi noin ylipäätään sanoa, että koko kansallisvaltion jälkeisen ajan Suomen kulttuuri on kehittynyt kahteen suuntaan, kansainväliseen ja alueelliseen.

Kansainvälisyys on epäilemättä ollut Liittovaltio-Suomen kulttuurille eduksi. Huolestuttavan monokulttuurinen, kulttuurisesti eristäytynyt ja valtiovetoinen Suomi on kiistatta avautunut viimeisen viidentoista vuoden aikana. Taiteilijat ja kulttuurin organisoijat ovat alkaneet jo hieman oppia, miten kansainvälinen taidemaailma toimii ja miten siinä toimitaan. Oululainen Esko Männikkö on eräs uuden, kansainvälistyneen Suomen taiteen ensimmäisiä nimiä, mutta monia muitakin voisi luetella – myös Oulusta.

Entä paikallisuus? Sitä maalattiin aikaisemmin halventavilla sävyillä, eivätkä sellaiset sanat kuin regionalismi tai provinsiaalisuus ole vieläkään vapaita negatiivisista painotuksista. Kyse oli käsittääkseni modernisuudesta. Modernin valtion täytyi keskittää kulttuuriset voimavaransa ja alueellisuus koettiin epätyylikkäänä. Taide toimi paljolti valtiollisten edustustarpeiden tyydyttäjänä ja valtaosin taidemaku noudatti tätä kansallisvaltiollista näkökulmaa.

Modernismi oli kuitenkin usein kytköksissä paikallisuuteen. Otetaanpa esimerkki vähän kauempaa, rapakon takaa. Jackson Pollock nostettiin kylmän sodan aikana amerikkalaisen taiteen ja amerikkalaisuuden huipulle. Abstraktin ekspressionismin taidemaalari oli kuitenkin Thomas Hart Bentonin oppilas ja maalasi amerikkalaisen regionalismin mukaan 1930-luvulla. Tavallisesti Pollockin varhaiskauden regionalistinen tuotanto unohdetaan kun häntä esitellään hi-modern -ajan taiteilijana.

Jackson Pollock, Going West, 1935.

Thomas Hart Benton, Martha´s Vineyard, 1925.

Kun Suomen EU liittyminen syntyi, oli kiinnostavaa seurata, millä tavalla Liittovaltiosuomi järjestäisi kulttuuriasiat. Aluksi näytti siltä, kuin usein toistettua iskusanaa ”alueiden Eurooppa” alettaisiin soveltaa Suomessakin. Kulttuurielämämme traditio on kuitenkin ollut niin vahvasti ammattiliitto- ja valtiojohtoista, että valtio otti taas ohjakset käsiinsä melko napakasti. Ilmeisesti on myös käynyt niin, että kun kulttuuriministerit ovat olleet lähes poikkeuksetta huonoja, kulttuurihallinnon käytännön hoitaminen on jäänyt edes jossain määrin asiantuntijoille eli virkamiehille.

Alueellista kulttuurihallintoa on sosialidemokraattisen sentralismin doktriinin mukaisesti pidetty heikkona ja läänien taidetoimikunnista on tullut pitkälti paperitoimistoja. Kunnallinen kulttuuri on melko laitostunutta ja innotonta, yhteistyötä ei osata tai haluta.

Ehkä tässä kehityksessä onkin avaimia vahvaan aluekulttuuriin. Merikoski-seuroja siis tarvitaan, muuallakin kuin Oulussa.

Uusregionalismia?
Sanna Koiviston veistos Ajan kulku vuodelta 2005 on Oulun kaupungintalon takana.

Mutta alueellinen sovinismi on sietämätöntä, niin Oulussa kuin kaikkialla muuallakin — myös Kulttuurinavigaattorin asuinkaupungissa Helsingissä. Kun kiistelty kulttuurihenkilö Kari Kontio vastikään kuoli, Kalevan toimittaja kirjoitti jutun hänestä aloittaen ikuisen regionalistisen paapatuksen siitä, miten Mr. Kontio oli oululainen. Ja miten toimittaja saikaan kaikki haastateltavansakin vannomaan Kari Kontion oululaisuutta. Kerran oululainen, aina oululainen. Huh!