Toisin on tänään. Innokkaimmat taidekriitikot eivät juuri muusta kirjoitakaan, kuin taiteen konteksteista. Pöhöttynyt kontekstihakuisuus kiinnittää usein yleisön huomiota pois varsinaisesta asiasta, vaikka itse taiteesta ja teoksistahan pitäisi olla kysymys.
Taidemuseot ja galleriat ovat perinteisesti olleet valkoisia saleja, joiden tehtävänä on helpottaa ja maksimoida katsojan huomion kiinnittyminen taiteeseen.
Jokainen näyttelyssäkävijä on huomannut, että tästä taiteen esitysfoorumeiden niin sanotusta valkoisesta kuutiosta on pyritty pääsemään irti.
Miksi taidenäyttelyiden esillepanoista on tullut horror vacuin eli tyhjän tilan kammon ilmaisuareenoita? Taidemuseoiden kiristynyt kilpailu johtaa näyttelyn laatijat tekemään yhä perusteellisempia esillepanoja. Esimerkiksi Helsingin Tennispalatsissa olevassa loisteliaassa ikoninäyttelyssä on kokonaisia rakennusten lavasteita luomassa tunnelmaa. Tavallisesti tämä perusteellisuus tuo näyttelyssäkävijälle ylimääräistä lisänautintoa.
Frankfurter Allgemeine Zeitungin Thomas Wagner raportoi lauantain numerossaan Münchenin Lenbachhausin Der Blaue Reiter-ryhmän 1900 luvun alun ekspressionismia esittelevästä näyttelystä, jossa valkoisen kuution steriiliys on sekoitettu kerrassaan.
Franz Marcin teoksia Münchenin Lenbachhausin Der Baue Reiter näyttelystä.
”Kilpailu on suuri, ja jokainen museonjohtaja tietää, että hyvä, ehkä sinällään erinomainen kokoelma ei houkuttele yksinään yhtään museokävijää taloon”, kirjoittaa Thomas Wagner.
”Telekapitalismissa ratkaisee median läsnäolo. Ja vain se sallii sen osoittamisen, milloin vanha ja koettu kaupataan yhä uudestaan kaikkein uusimpana. Siitä seuraa kuitenkin, että erityisesti vanhat modernin taiteen klassikkomestarit ja sankarit tulevat enemmän harkinnan keskiöön. Sitä mukaa kun aikaisemmin esitetty tulee yhä tunnetummaksi, sitä originellimmaksi tulevat tämän rajankäynnin lavastukset.”
FAZin raportin mukaan Franz Marcin maalaukset saavat ympäristön, jota kirjoittaja kuvaa sanalla ”Paukenschlag” (paukkulaukaus eli yhdellä iskulla tunnetuksi), Alexei von Jawlenskin värikkäiden maalausten mukana katsoja kulkee tähtisumun meressä ja August Macken maalaukset saavat flirttailevan nahanluonnin. Kutakuinkin rauhaan on jätetty kaikkein pyhin, Wassily Kandinsky, jonka teosten esitysympäristöä kirjoittaja luonnehtii: sametinpehmeä kalkinvalkoinen.
Kriitikon bottom line on kuitenkin suosiollinen tälle ekspressionismin esillepanolle:
"Nykyinen näkymä vangitsee katsojan huomion, kun vajaa sata vuotta sitten Kandinskin ja Marcin kuvia esitettiin hämärissä, laudoilla paneloiduissa tiloissa ensimmäisessä Blaue Reiter –näyttelyssä. Hämmästyy ja varmistuu siitä, että klassikot ovat löytäneet tiensä virkistyneinä ja uudelleenlöydettyinä uudelle vuosisadalle."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti