Susanne Gottberg & Markus Kåhre, Project 2008-2009, yksityiskohta. Valokuva: Jussi Tiainen. Mustaan muoviin laitetusta aukosta pääsee pienelle, hämärälle sisäpihalle. Joistakin ikkunoista näkyy valo, yläkerran huoneiden kattolamput ja muita yksityiskohtia. Kiipeän rappuset ylös ja tulen hieman salaperäiseen käytävään, josta reitti johtaa perimmäiseen huoneeseen.
Susanne Gottbergin ja Markus Kåhren maalausinstallaatiosta Amos Andersonin taidemuseossa mieleeni tuli joskus aikoinaan Frankfurter Allgemeinen teatterikriitikon kirjoittama otsikko "Nicht alles ist Kultur, aber alles ist Theater". Vaikka kulttuuria ei kaikki ole, on toki varmaa, että kaikki on teatteria.
Kuvataiteesta on tullut ohjelmallista. Taidenäyttelyt ovat nykyisin esityksiä, jotka rakennetaan, esitetään aikansa ja sitten puretaan. Katsomme ensisijaisesti taidenäyttelyitä, emme taideteoksia. Seuraamme gallerioiden näyttelyohjelmia ja suurten taidenäyttelyiden oheisohjelmia. Siirrymme näyttelysaleissa olevien pimennettyjen verhojen taakse kuin elokuvateatterin salaperäisyyttä huokuvaan hämärään.
Vanhin taidemuseon yhteydessä oleva teatteri lienee Katariina Suuren käskystä rakennettu, vuonna 1785 palatsiteatterina avattu Eremitaasin teatteri. Jonkinlainen auditorio tai muu esitystila on tänään jokaisen taidemuseon vakiovaruste. Menestynein ja merkittävin Suomessa on monipuolinen Kiasma-teatteri ja Ateneum-salista on tullut kansallisgallerian monen tapahtuman keskipiste.
Taidenäyttelyiden lisäksi itse taideteokset ovat yhä useammin sellaisia tarinoita, joissa on alku, keskikohta ja loppu. Abstraktin taiteen ajaton, hiljainen olemus on kuin eilinen päivä, ohi elettyä aikaa. Äänekäs representaatio on tänään kaikkialla ja kaikki kaikessa. Enää ei pohdita taiteen syvää ydintä, vaan uutisten kärki kertoo, kuinka paljon katsojia kesän kulttuuritapahtumat keräävät.
Kun installaatiot, performanssit ja videotaide aikoinaan tulivat Suomeen, Ars 83:n konservatiiviset arvostelijat moittivat niitä kertakäyttöteoksiksi ja totesivat, että on siirrytty kestävän käyttötaiteen leivästä hetkellisen näyttelytaiteen sirkushuveihin. Tänään kaikki taide on teatteria, mutta voi myös kysyä, onko kaikki taide kulttuuria?
Gottbergin ja Kåhren grande machine, kaksivuotinen työ tuotti kuusisataa neliötä varsin huolellisesti toteutettua trompe l’oeil -tyylistä maalauskangasta. Ohjelmallisen taiteen teos on teatteriesitys, jonka pääosassa on katsoja.
Kun käyn toisen kerran sisällä teoksessa kysyn itseltäni, miksi haluan nähdä Gottberg&Kåhren teoksen teatterina? Kyllästyn kuvittelemaan olevani näyttämöllä, itse hieman kiusaantuneena pääosassa ja alan kokea käveleväni valtavan suuressa maalauksessa. Tämä tunne on oikeastaan samanlainen kuin minkä tahansa maalauksen kokeminen. Samalla tavallahan voi vaeltaa myös vaikkapa Jackson Pollockin maalauksessa.
On lopultakin yhdentekevää, johdattavatko katsojan taiteeseen jalat ja illuusio, kuten Gottberg&Kåhren teoksessa, samastuminen ja tunnestautuminen siveltimen liikkeisiin vai paljas silmä ja litteä kuvapinta, kuten abstraktissa taiteessa. Keinot ovat erilaisia, mutta ne kaikki tarjoavat pääsylipun perille, sisälle maalaukseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti