lauantai 26. helmikuuta 2011

Kulttuuripolitiikka: Persut taistelevat suomalaisuuden puolesta postmodernismia vastaan

Olin yllättynyt Perussuomalaisten vaaliohjelman kulttuuripoliittisesta ohjelmasta. Puolueiden kulttuuripoliittiset ohjelmathan kuuluvat kultaiselle 1970-luvulle, jolloin kaikki oli politiikkaa. Silloin kaikki tiesivät varmasti mitä puoluetta toiset edustivat, tavallisesti paremmin kuin ne toiset itse.

Viime vuosikymmeninä poliittiset puolueet Suomessakin ovat tyytyneet hiljaisempaan meuhkaamiseen kulttuurissa. On otettu opiksi periamerikkalaisesta,
neoliberalistisesta ja minimalistisesta ajatuksesta: mitä vähemmän politiikkaa on kulttuurissa, sen parempaa on kulttuuripolitiikka.

Toistellessaan itsenäisyyttä, omaleimaisuutta ja identiteettiä Perussuomalaiset toteavat kulttuuriohjelmassaan, että ”Kulttuuristamme on huolehdittava poliittisin keinoin”.

Mielestäni kulttuuripolitiikka on tärkeä asia, mutta kulttuuria pitää myös suojella politiikalta. Emme tarvitse enää kulttuurin eri aloja pompottavia enemmän tai vähemmän amatöörimäisiä presidenttejä, kansanedustajia tai kulttuuriministereitä, ne ovat toivottavasti ohitettua aikaa.

Kulttuurin suojelemiseksi lyhytnäköiseltä politiikalta on vanha keino,
säätiöt. Esimerkiksi Valtion taidemuseota on esitetty säätiöperusteiseksi ja eräs syy lienee monenlainen pikkupolitikointi, joka on vähitellen leikannut laitoksen talouden rapakuntoon. On myönnettävä, että niin sanottu parlamentaarinen demokratia ei pysty kehittämään museolaitosta pikäjännitteisesti. Politiikka kun on yhä enemmän pätkänäköistä, mutta kulttuuri ei tule toimeen ilman pitkiä prospekteja.

En ole myöskään kulttuurisäätiöiden innokas puolestapuhuja. Ne näyttävät mahdollistavan kaikenlaisen kähminnän ja huononkin asioiden hoidon, kuten osoittaa muutama vuosi sitten
pahasti karille ajanut Näyttelyvaihtokeskus Frame.

Paluu yhteen kulttuuriin 

Perussuomalaisten kulttuuripoliittinen ohjelma on manifestinomainen julistus siihen suuntaan, mitä oikeistopopulismilta voi odottaakin. Suomalaisuuden ja identiteetin käsitteitä toistetaan siinä niin usein, että terve lukija alkaa epäillä, onko omintakeiseksi ja ainutlaatuikseksi mainostetussa suomalaisuudessa sittenkään niin paljon ylistämisen aihetta.

Olen samaa mieltä Persujen kanssa siitä, että suomalaisuuden merkitys ja arvo ei ole vähentynyt globalissa maailmassa. Mutta olen myös sitä mieltä, että kaikista lisääntyneen kansainvälisyyden välineistä ja vaihdoista huolimatta Suomen ongelma on se, että olemme kaukana Euroopasta ja yhä tarvitsemme kansainvälisyyttä. Jos Persujen ohjelman mukaan jäämme vain toistamaan itsellemme ja muille suomalaisuuden erinomaisuutta, ajaudumme nopeasti kulttuuriseen Suomi-umpioon.

Perussuomalaiset toteavat, että
monikulttuurisuudella ei voi korvata kansallista identiteettiä, eivätkä he aseta näitä toistensa vastakohdiksi. Siihen voisi todeta, että kaikissa länsimaissa kulttuurin dynamisuutta on viime vuosikymmeninä lisännyt monikulttuurisuus, etnisten ja sukupuolisten vähemmistöjen vuorovaikutus valtakulttuureiden kanssa. Sellaista kulttuuria tarvitaan Suomessakin.

Tässä kulttuurijulistuksessa minua vaivaa se, että
kulttuuri-sanaa käytetään siinä yksiköllisessa mielessä. Eihän ole olemassakaan mitään yhtä suomalaista kulttuuria, on vain kulttuureita. On kyseenlaista edes pyrkiä yhteen kulttuuriin. 

Postmodernismi hyvä vihollinen 

Persujen kulttuuriohjelmassa on muutamia konkreettisia ideologisia vaatimuksia:
Historiantunneilla on korostettava suomalaista ihmettä, kuinka köyhästä ja syrjäisestä maasta nousi koko maailman tunnustama edistyksen ja vaurauden kansakunta – vieläpä ilman suuria luonnonrikkauksia. On myös tuotava esiin, kuinka tärkeää itsenäisyys on ollut suomalaiselle menestystarinalle, ja kuinka se onnistuttiin säilyttämään sodissa, joista selviytyminen oli sekin jo yksistään ihmeellistä. Ilman itsenäisyyttä kansakunta ei saa itse pitää oman työnsä tuloksia. Ilman itsenäisyyttä kulttuurin, yhteiskunnan, omaleimaisen sivistyksen kuin materiaalisen hyvinvoinnin kehittäminen on muissa kuin omissa käsissä.”
Tämä on tyypillistä uusnationalismia, jota on paljon esimerkiksi Venäjällä. Teksti kertoo siitä, että Perussuomalaiset pyrkivät totalitarismiin.

Persut diggaavat ”
Edelfeltin ja Gallen-Kallelan upeita maalauksia sekä Sibeliuksen maailmankuuluja sinfonioita”. Heidän mielestään niiden merkitys osana jokaisen suomalaisen yleissivistystä on vähentynyt. Onko vähentymistä se, että Edelfeltin näyttelyä 2004 kävi katsomassa Ateneumissa yli 300 000 katsojaa, eivätkä Akselin ja Jannen teoksetkaan ihan tuntemattomia ole?

Jos Persut pääsevät toteuttamaan kulttuuripolitiikkaansa, koittaa Suomessa
postmodernismin kuolema. He uhoavat kokevansa, että ensisijaista on suomalaisen kulttuuriperinnön säilyttäminen ”postmodernin nykytaiteen tukemiseen verrattuna”. Valtion kulttuurirahoja siis ajatellaan käytettävksi ideologisiin tarkoituksiin, vahvistamaan ”suomalaista identiteettiä”. Hirttonarun jatkeeksi ripustetaan ”tekotaiteelliset postmodernit kokeilut”, jotka olisi Persujen mielestä ylimielisesti syytä jättää ”taloudellisesti yksittäisten henkilöiden ja markkinoiden vastuulle”.

Totalitaristisille pyrkimyksille on aina ollut ominaista hyvän vihollisen löytäminen myös kulttuurista. Saksan fasisteille se oli ”
rappiotaide” ja Neuvostoliiton kommunisteille se oli ”formalismi” ja ”abstrakti taide”. Perussuomalaisten kulttuuripolitiikassa ei ole siinä mielessä mitään uutta. Se haluaa ohjata Suomea autoritaarisempien maiden suuntaan.

2 kommenttia:

Ville Laaksonen kirjoitti...

MUTTA: Oletko tullut ajatelleeksi sitä tosiseikkaa, että näiden persusten poliittinen retoriikka on varsin toimiva vaalilobbaus?

Se, että kaikki kulttuuriset toimijat, kuten sinä tarttuvat tähän banaaliin ajatusleikkiin taiteen tilasta, ei ole se mistä on kysymys.

VAAN: Se, että kaikki mahdolliset keskustelukanavat, sosiaalisenmedianyhteisöt (mm.facebook) ja kaikki, on valjastettu poliittiselle lobbaukselle. Ja kaikki tuohtuvat ja kaikkien on pakko kommentoida.

Vaalien alla olisi tärkeämpääkin keskusteltavaa taiteesta, kuin joku "makukysymys" siitä, mikä on taidetta ja millä tavalla.

Toivoisin näkeväni mielummin sen päivän, jolloin taiteesta ja siihen liittyvästä politiikasta puhuttaisiin "todellisesti", eikä vain alistuttaisi pohtimaan asioita, jotka ovat ikuisuuskysymyksiä.

Heikki Kastemaa kirjoitti...

Olen samaa mieltä. Persujen postmodernismi-tempaus on eräs lukuisista yrityksistä kayttää hyväksi taidetta ohi taiteen tai sen aiheen. Sitä voisi verrata moottoripyöräilijään, joka käyttää hyväksi maantiellä kulkevan rekka-auton imua. Tällainen hyväksikäyttö niin moottoripyöräilijän kuin Persujenkin kohdalla voi auttaa matkantekoa, mutta se voi olla myös vaarallista, koska ihmiset helposti myös huomaavat hyväksikäytön ja aihe kääntyy itseään vastaan.

Vastaavanlaista tempausta yrittivät jotkut luonnonsuojelijat Saara Ekströmin Kiasmassa olevasta teoksssta, jossa on häkkilintuja. Taide on hyvä keskustelujalusta ja sen pitääkin toimia keskustelun herättäjänä. Mutta molemmat mainitsemani tapaukset ovat hyväksikäyttöä, koska järkevää perustetta keskustelulle tai ongelmalle ei ole.

Tällaiset hypettämiset pohjautuvat siihen, että taide on aihe, joka perinteisesti herättää voimakkaita tunteita ja hype voidaan nostattaa tämän oletuksen pohjalta. Traditio juontuu ainakin 1980-luvun suuriin taidekeskusteluihin, kuten Mika Waltarin muistomerkistä käytyyn keskusteluun.

Ne näyttävät nousevan tai niitä näytetään nostettavan silloin tällöin juolkisuuteen ja kuten totesin, niissä on usein jonkinlaista taide-insestin makua.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...