Gerhard Richter
perjantai 6. tammikuuta 2006
Miten taide tapahtuu?
Niin paljon hyljeksitty tämän päivän taidemaailma … ei ole halveksittava, kyyninen tai hengetön, vaan väliaikaisesti kukoistavana, kiivaasti lisääntyvänä maisemana se on vain sellaisen toistuvan sosiaalisen pelin variaatio, joka täyttää viestinnän tarpeita, samalla tavalla kuin urheilu, postimerkkien keräily tai kissojen jalostaminen. Taide tapahtuu tästä huolimatta, harvoin ja aina odottamattomasti, ei koskaan siksi, että saamme sen tapahtumaan.
keskiviikko 4. tammikuuta 2006
Ars 74: Kahden maailman välissä
Duane Hanson, Turistit, 1970Helppohan se on jälkikäteen sanoa, mutta Ars 74 kertoi kyllä taiteen muutoksista. Esillä oli perinteisen modernistisen ja kiinteän, ”vapaana seisovan” kuvanveiston vähittäinen muutos, sen sananmukainen laskeutuminen jalustaltaan ja asettuminen seinille ja lattioille, joilla se vain odotti installaation käsitteen saapumista. Löydetyn esineen idea oli jossain määrin esillä, samoin readymade. Fenomenologinen kuvanveisto ei vielä ollut mukana ja sellaiset ihmetykset kuin James Turrelin teokset seuraavassa Arsissa odottivat vuoroaan.
Ars 74:n teemana oli realismi. Teema osui tosin pieleen, koska realismi, joka oli 1800-luvun merkittävä taidesuunta, ei ollut ainakaan länsimaisessa taiteessa tuolloin ajankohtaista, ei silloisten eikä nykyisten mittapuiden mukaan. Teeman valinta kertoikin innostuksesta realismiin Suomessa ja ehkä ajalle tyypillisestä välinpitämättömyydestä kansainvälistä taidetta kohtaan.
Myös esillä olleet fotorealismi ja uusrealismi olivat kansainvälisillä taideareenoilla nähtyä ja koettua. Aikansa globaali teema, joka Arsissa tuli selvästi esiin oli tietysti poliittinen taide ja yhteiskunnallinen kantaaottavuus.
Ars 74 jäi mieleeni melko heikosti. Näyttelyn kuuluisin teos oli Duane Hansonin Siivoojatar, naturalistinen kappale, joka ei saanut myötätuntoani, vaikka sitä kovasti anelikin. Mielestäni ainakin silloin Rauni Liukon teokset olivat kiinnostavampia.
Myöskään John de Andrean hyperrealismi ei minua kiinnostanut. Tutustuin paljon myöhemmin Ranskassa erääseen trompe l´oeil taiteilijoiden näyttelyyn, esimerkiksi Richard Estesin maalauksissa on juuri tällaista osoittelevaa valokuvantarkkuutta tilailluusioineen. Mutta Estesinkin työt vaikuttivat minusta kylmiltä, kuten koko hyprerrealistinen taide silloin.
Sen sijaan tunsin uteliaisuuutta ja innostusta Edward Kienholzin teoksia kohtaan. Kienholz oli ollut mukana jo aikaisemmassa Arsissa. Ja sympatiseerasin George Segalin (1924-2000) kipsihahmoja. Muistan myös jonkun taiteilijan pronssiin valetun eteläamerikkalaisen hökkelikylän eli favelan, jonka kaltaisia näin oikeina – ei prossiin valettuina – Caracasin lähellä Venezuelassa parikymmentä vuotta myöhemmin.
Ehkä favela jäi mieleeni, koska olin ollut kiinnostunut yhteiskunnallisista asioista. Naturalismi ja fotonaturalismi, jota Ars esitteli, oli tuttua jo oppikouluajoilta. Chuck Closea olen innostunut tiirailemaan lähemmin vasta muutama vuosi sitten, silloin ne tuntuivat varsin mekaanisilta maalauksilta ja puhtailta käsityötaidonnäytteiltä.
Edward Kienholzin ValtionsairaalaKienholzin lapsuustaustan katolisuus näkyy myös hänen teoksissaan ja yhdistäisin hänet jollain tavoin myös American Scene -taiteilijoiden Edward Hopperin ja Charles Burchfieldin taiteeseen, kuten Segalinkin, ainakin teosten tuoman yksinäisyyden ja tyhjyyden tunteen kanssa. Kienholzia ei ole paljon taidemaailman ykkösareenoilla näkynyt – ei hän toki unholaankaan ole jäänyt.
Olin opiskellut talven Vapaassa taidekoulussa iltalinjalla piirtämistä. Marxin ajatukset alkoivat kiinnostaa, kuten sosialismin idea ylipäätään, mutta sosialistisesta realismista en tykännyt ollenkaan.
George Segalin Street Crossing 1992Taidehallissa oli samoihin aikoihin neuvostoliittolaisen nykytaiteen iso näyttely ja esillä oli tuhteja tauluja, joissa työväenluokan sankarit pullistelivat kaikessa neuvostovirallisuudessaan. Arvelin jo silloin, että Arsin ja Neuvostotaiteen näyttelyn osuminen samoihin aikoihin ei ollut sattumaa. Näin Helsinki toimi kylmän sodan taidenäyttämönä. Sama ilmiö oli tapahtunut 1950-luvulla ja 1960-luvun alussa, kun esimerkiksi amerikkalaista abstraktia ekspressionismia näytettiin Euroopan kiertonäyttelyissä. Organisoijana oli CIA:n peitejärjestö ja New Yorkin Modernin taiteen museo Moma.
Kokonaiskäsitykseni sekä Arsista Ateneumissa että nevostomachojen pullistelusta Taidehallin seinillä jäi vaisuksi. Taide oli selvästikin kommunistien komennossa itänaapurissamme ja se myös näkyi heidän taiteestaan. Mutta kapitalistisen realismin tunnelmissa elettiin länsimaisessa taiteessakin. Näiden kahden näyttelyn välisessä ristitulessa oli vähän samanlainen olo kuin Berliinissä. Kapitalistinen länsi ja sosialistinen itä pitivät Itä- ja Länsi-Berliiniä järjestelmiensä näyteikkunoina ja tulos oli tavallisesti pompöösiä edustustaidetta. Se oli kyllä näyttävää taidetta, mutta tavallisesti varsin onttoa ja usein yllättävän heikkotasoista.
Realismi oli käsitteenä eräs ajan suuria saippuasanoja, kuten poliittisissa keskusteluissa ahkerasti viljelty sana dialektiikka. Pähkäilin joskus, että realismi -sanalle on esitetty niin monta erilaista merkitystä, että sillä voidaan tarkoittaa melkein mitä tahansa. Dialektiikka tarkoitti vähän samaa asiaa kuin tänään interaktiivisuus tai virtuaalinen. Siis melkein kaikkea, eikä yhtään mitään. Käsiteteoreettinen small talk uinui vielä vauvanunia nykyaikaan verrattuna, mutta kyllä se kapaloissaan piehtaroi.
Josef Albers, Variation on Homage to the Square
1961
Itseäni alkoi noihin aikoihin kiinnostaa myös abstrakti taide. Luin Josef Albersin Interaction of Colorin samana keväänä ja tein värikokeiluja hänen kirjansa harjoitusten mukaan.1961
Kesti melkein kymmenen vuotta ennenkuin seuraava Ars järjestettiin. Sekin kertoo jotain ilmapiiristä 1970 –luvun lopun Suomen kulttuurissa ja taiteessa, joka oli kielteinen ja ei-vastaanottava kansainvälisyydelle. Suomi tuntui käpertyneen 1970 -luvulla omaan erinomaisuuteensa kahden maailmanjärjestyksen välisessä ottelussa, joka tunkeutui kaikkialle ydinohjuksista henkilöautoihin ja avaruuden valloituksesta ihmisten mielten valloittamiseen.
Opiskelin Taideteollisessa korkeakoulussa ja olin mukana vasemmistolaisissa opiskelijaporukoissa. Se oli mukavaa aikaa, mutta sain kyllä tarpeekseni kaikenkarvaisesta politiikasta ja varsinkin kulttuuripolitiikasta. Pahinta mitä kulttuurille voi tapahtua on sekoittaa se politiikkaan. Vaikka Neuvostoliittoa kunnioitettiinkin väärällä, autoritäärisyyteen taipuvaisella tavalla, sosialistisesta realismista ei välittänyt kuin kourallinen Taideteollisen opiskelijoista. Katsottiin yleisesti, että se on sosialistisen yhteiskunnan taidetta, eikä sovi kapitalistiseen todellisuuteen.
Alexei ja Sergei Tkachevin maalaus Häät
Kun 1970-luku läheni loppuaan, kulttuuri-ilmapiiri alkoi muuttua. Eräskin innokkaasti järjestötoiminnassa mukana ollut Taideteollisen opiskelijatoveri sanoi nähtyään nuorten näyttelyn, että miksi aina tätä samaa realismia Suomessa, onhan muitakin taiteen suuntauksia olemassa. Olin hänen kanssaan samaa mieltä ja arvelisin että niin olivat kaikki muutkin taideopiskelijat.
Ja alkoivathan muutoksen tuulet puhaltaa. Seuraavaan Arsiin, vuoteen 1983 mennessä sekä kansainvälistä taidetta esittelevä näyttely että suomalainen taidenäyttämö olivat hyvin erilaisia.
keskiviikko 21. joulukuuta 2005
Arsia odotellessa
Istun kirjoittamassa tätä blogia Kiasman kuppilassa, jossa on tämän kylän paras löytämäni vihreä tee. Kahvilayleisön joukossa on osa henkilöitä, jotka kävelevät tärkeän ja salaperäisen näköisinä, kuten joulunalusviikolle kuuluukin. Osa heistä on pukeutunut työhaalareihin.
He ovat taiteilijoita ja avustajia, jotka rakentavat tammikuussa avattavaa Ars 06 -näyttelyä. Se tulee olemaan seitsemäs Ars.
Kansainvälisen nykytaiteen laaja esittelytraditio Suomessa täyttää siis 45 vuotta. Arsit ovat siis järjestyksessä numeroituina 61, 69, 74, 83, 95, 01 ja nyt 06.
Ilmeisesti kaikki Arsit ovat vaikuttaneet taidekohuina, kun suuri yleisö ei tahdo nykytaidetta ja varsinkaan kansainvälistä sellaista täällä tundran reunalla juuri tuntea.
Ja kyllä Arsit ovat vaikuttaneet kotimaiseen nykytaiteeseenkin, ajatellaanpa vaikka 83:ta. Kiitos paljolti tuon taidenäyttelyn, sana performanssi on kotiutunut äidinkieleemme.
Nykytaide Suomessa, kiitos Arsien, Kiasman ja yleensä kapea-alaisten asenteiden on jäänyt jonkinlaiseksi kummajaiseksi. Se on liian erillinen taiteen traditiosta -- tai ainakin sellaisena se esitetään. Nykytaide on ikäänkuin oma itsenäinen taiteenalansa.
Se, että taide sanoutuu irti traditiostaan on varsin perinteistä. Itse asiassa Arsit ja Kiasmat ovat vain jatkaneet modernistista käytäntöä, jossa uusi kumoaa vanhan.
Naapurimaissamme Ruotsissa ja Eestissä nykytaide ei riuhtaise itseään niin voimakkaasti historiasta. Siinä mielessä olemme Suomessa nykytaiteen nousukkaita.
Arvelisin, että ihmiset eivät ole aina vain kiinnostuneita siitä, mikä erottaa nykytaiteen taiteen traditiosta. Ehkä heitä kiinnostaa myös se, miten nykytaide yhdistyy eiliseen.
Ajattelin kirjoittaa tässä vuodenvaihteen tienoilla omia muistelujani Ars -näyttelyistä. Esitetyistä kuudesta Arsista olen tosin nähnyt vain neljä. Mutta onhan siinäkin yli 30 vuotta aikaeroa, etäisyys sekin.
He ovat taiteilijoita ja avustajia, jotka rakentavat tammikuussa avattavaa Ars 06 -näyttelyä. Se tulee olemaan seitsemäs Ars.
Kansainvälisen nykytaiteen laaja esittelytraditio Suomessa täyttää siis 45 vuotta. Arsit ovat siis järjestyksessä numeroituina 61, 69, 74, 83, 95, 01 ja nyt 06.
Ilmeisesti kaikki Arsit ovat vaikuttaneet taidekohuina, kun suuri yleisö ei tahdo nykytaidetta ja varsinkaan kansainvälistä sellaista täällä tundran reunalla juuri tuntea.
Ja kyllä Arsit ovat vaikuttaneet kotimaiseen nykytaiteeseenkin, ajatellaanpa vaikka 83:ta. Kiitos paljolti tuon taidenäyttelyn, sana performanssi on kotiutunut äidinkieleemme.
Nykytaide Suomessa, kiitos Arsien, Kiasman ja yleensä kapea-alaisten asenteiden on jäänyt jonkinlaiseksi kummajaiseksi. Se on liian erillinen taiteen traditiosta -- tai ainakin sellaisena se esitetään. Nykytaide on ikäänkuin oma itsenäinen taiteenalansa.
Se, että taide sanoutuu irti traditiostaan on varsin perinteistä. Itse asiassa Arsit ja Kiasmat ovat vain jatkaneet modernistista käytäntöä, jossa uusi kumoaa vanhan.
Naapurimaissamme Ruotsissa ja Eestissä nykytaide ei riuhtaise itseään niin voimakkaasti historiasta. Siinä mielessä olemme Suomessa nykytaiteen nousukkaita.
Arvelisin, että ihmiset eivät ole aina vain kiinnostuneita siitä, mikä erottaa nykytaiteen taiteen traditiosta. Ehkä heitä kiinnostaa myös se, miten nykytaide yhdistyy eiliseen.
Ajattelin kirjoittaa tässä vuodenvaihteen tienoilla omia muistelujani Ars -näyttelyistä. Esitetyistä kuudesta Arsista olen tosin nähnyt vain neljä. Mutta onhan siinäkin yli 30 vuotta aikaeroa, etäisyys sekin.
lauantai 17. joulukuuta 2005
Kaikki raappahousuista ja ideakierrätystä
Nimettömät –näyttelyn konsepti on kopio keväällä ja kesällä 2004 Helsingin kaupunginmuseossa Hakasalmen huvilassa nähdystä Kehon muisti –näyttelystä.
Kehon muisti oli Pietarin kaupunginmuseon kokoama esitys, jossa oli niin yhteiskunnallista kuin vähän eroottistakin latausta. Sosialistisen yhteiskunnan utopian ja naisten alusvaatteiden väliin mahtui näyttelyn ilmentämä vuoropuhelu, jossa avautui katsojalle sosialistisen yhteiskunnan eräs perusongelmista, yksityisen ja julkisen välinen jännite.
Jännitettä Tennispalatsin yläkerran näyttelyssä on yhtä paljon kuin maakuntamuseon vintillä. Näyttelyyn on koottu kaikki miesten alusvaatteista –periaatteella: historiaa, mainontaa, teoriaa ja taidetta. Verrattuna aikaisempaan alusvaatenäyttelyyn katsojalle jää katsauksesta kaluttu luu. Se ei pysty tarjoamaan uusia näkökulmia aiheeseen ja banaali aihe jää yrityksestä huolimatta banaaliksi.
Näin tänään Helsingin galleriakierroksella erään taidegraafikon näyttelyn, joka oli niin paljon Outi Heiskasen kopiointia, että ällötti.
Onko kuvataiteemme kriisissä, kun ideoita näytään kierrätettävän jatkuvasti? Vai ovatko taidekriitikot laiskotelleet?
Ehkä kyseessä on merkki käsitetaiteen ja postmodernismin kriisistä, ovathan nuo suuntaukset hallinneet kenttää jo vuosikymmeniä. Uusia tuulia tarvittaisiin puhaltamaan pölyisiä teorioita taiteessa.
Hilton Kramer muuten sanoi jo 1960 -luvulla, enkä luule että hän tarkoitti pelkästään minimalismia, että mitä minimaalisempaa taide on, sitä maksimaalisempia ovat selitykset.
Nimettömät, kalsarikulttuuria Helsingin taidemuseon Tennispalatsissa 12.2. 2006 asti.
Kehon muisti oli Pietarin kaupunginmuseon kokoama esitys, jossa oli niin yhteiskunnallista kuin vähän eroottistakin latausta. Sosialistisen yhteiskunnan utopian ja naisten alusvaatteiden väliin mahtui näyttelyn ilmentämä vuoropuhelu, jossa avautui katsojalle sosialistisen yhteiskunnan eräs perusongelmista, yksityisen ja julkisen välinen jännite.
Jännitettä Tennispalatsin yläkerran näyttelyssä on yhtä paljon kuin maakuntamuseon vintillä. Näyttelyyn on koottu kaikki miesten alusvaatteista –periaatteella: historiaa, mainontaa, teoriaa ja taidetta. Verrattuna aikaisempaan alusvaatenäyttelyyn katsojalle jää katsauksesta kaluttu luu. Se ei pysty tarjoamaan uusia näkökulmia aiheeseen ja banaali aihe jää yrityksestä huolimatta banaaliksi.
Näin tänään Helsingin galleriakierroksella erään taidegraafikon näyttelyn, joka oli niin paljon Outi Heiskasen kopiointia, että ällötti.
Onko kuvataiteemme kriisissä, kun ideoita näytään kierrätettävän jatkuvasti? Vai ovatko taidekriitikot laiskotelleet?
Ehkä kyseessä on merkki käsitetaiteen ja postmodernismin kriisistä, ovathan nuo suuntaukset hallinneet kenttää jo vuosikymmeniä. Uusia tuulia tarvittaisiin puhaltamaan pölyisiä teorioita taiteessa.
Hilton Kramer muuten sanoi jo 1960 -luvulla, enkä luule että hän tarkoitti pelkästään minimalismia, että mitä minimaalisempaa taide on, sitä maksimaalisempia ovat selitykset.
Nimettömät, kalsarikulttuuria Helsingin taidemuseon Tennispalatsissa 12.2. 2006 asti.
torstai 15. joulukuuta 2005
Monitarinataiteilija Tony Oursler
Jos litografia oli Honoré Daumierin, kannettava valokuvauskamera Alexander Rodchenkon ja akryylimaali Meksikon muralistien väline, Tony Ourslerin väline on dataprojektori. Muistan, kuinka 1990-luvun alussa ihmettelin noita pieniä datatykkejä, kun useimmat projektorit olivat vielä silloin kolmisilmäisiä, matkalaukkuakin suurempia hirvityksiä.
Tony Oursler tunnetaan Suomessakin Ars 95 -näyttelyssä esillä olleista oudoista nukeistaan, joiden kasvot elävöitetään liikkuvalla kuvalla ja äänillä. Newyorkilaisen taiteilijan kansainvälinen läpimurto tapahtui Kasselin IX Documentassa 1992.
Jos taiteilijan tehtävä on valaista pimeää ja elävöittää elotonta, hän on taiteilija mitä suurimassa määrin. Kyseessä on vuoropuhelu elottoman ja elävän, liikkumattoman ja liikkuvan, mykän ja äänekkään välillä. Tony Ourslerin taide on lähellä elävän taulun, tableaux vivantin traditiota.
Tony Oursler mainitaan usein multimediataiteilijana. Jos koloristi on taiteilija joka pystyy käyttämään – ei mahdollisimman monia värejä – vaan harvoja värejä, multimediataiteilijan salaisuus on myös siinä, että hän pystyy valitsemaan – ei kaikkia medioita – vaan juuri tarkoituksenmukaisimmat.
Tarinan kertomisen motiivi tuntuu murskaavan hänen Helsingin näyttelyssään tekniikan rajoitukset. Se on innostanut taiteilijaa myös moniin yhteistyöprojekteihin näyttelijoiden ja eri alojen ammattilaisten kanssa.
Hän esittää näyttelyssään poikamaisen kekseliäiden, monumentaalisessa koossa esitettävien projektioveistosten pienoismalleja, joissa arkkitehtuurin liikkumaton seinä saa liikettä ja väriä.
Silmät on toinen näyttelyn teema erikokoisiin valkoisiin palloihin projisoituna. Vaikka on tapana sanoa, että silmät ovat sielun peili, itse asiassa silmät eivät paljasta mitään, vaan niiden konteksti on se, jonka avulla tulkitsemme ihmisen mielenliikkeitä. Silmät ovat ihmisen uteliain osa, mutta paradoksaalisesti katsominen on myös kaikkein vaikeimmin katsojalle itselleen tiedostettavissa oleva asia.
Ourslerin silmäaiheiset teokset kertovat myös toisesta näkemiseen liittyvästä paradoksista. Me kuvittelemme katsovamme ulkomaailmaan, vaikka enimmäkseen näemme pelkästään oman itsemme.
Installaatiotaiteilijan dramaturginen taito on siinä, että hän pystyy asettamaan esineensä yhtä vakuuttavasti kuin asetelmamaalari. Ourslerin elävöittämillä nukeilla, joita kutsutaan englanniksi moniselitteisellä sanalla dummies, ei ole kuitenkaan pyrkimystä naturalistiseen näköisyyteen. Ne ovat hahmoja, joita voisi kutsua karikatyyrin tai ekspressionistisen maalauksen tavoin liiotelluiksi.
Ourslerin henkilöt eivät pullistele kuin Yhdysvaltain ulkopolitiikka, vaan he ovat tahattoman naiveja, alistettuja, avuttomia, poljettuja tai särkyneitä mieliä, jotka anovat sääliä. Ja tietysti he saavat katsojalta sen mitä pyytävätkin, roppakaupalla myötätuntoa.
Helsingin näyttely on äänekäs ja värikäs, hieman levoton katsaus monimediataiteilijan tuotannon kokonaisuuteen. Kysyin taiteilijalta hi-tech -painotteisen shown esittelyn päätteeksi, mikä merkitys piirtämisellä on hänelle.
Tony Oursler sanoi, että piirtäminen on hänelle tärkeä tapa ja keino jäsentää ja tutkia omia ajatuksiaan. Piirtäminen palauttaa hänet usein perusteisiin ("back to the basics") ja on lähes atavistinen, jopa meditatiivinen työskentelykeino.
Tony Oursler, retrospektio Helsingin kaupungin taidemuseo Tennispalatsissa 19.2. 2006 asti.
Tony Oursler tunnetaan Suomessakin Ars 95 -näyttelyssä esillä olleista oudoista nukeistaan, joiden kasvot elävöitetään liikkuvalla kuvalla ja äänillä. Newyorkilaisen taiteilijan kansainvälinen läpimurto tapahtui Kasselin IX Documentassa 1992.
Jos taiteilijan tehtävä on valaista pimeää ja elävöittää elotonta, hän on taiteilija mitä suurimassa määrin. Kyseessä on vuoropuhelu elottoman ja elävän, liikkumattoman ja liikkuvan, mykän ja äänekkään välillä. Tony Ourslerin taide on lähellä elävän taulun, tableaux vivantin traditiota.
Tony Oursler mainitaan usein multimediataiteilijana. Jos koloristi on taiteilija joka pystyy käyttämään – ei mahdollisimman monia värejä – vaan harvoja värejä, multimediataiteilijan salaisuus on myös siinä, että hän pystyy valitsemaan – ei kaikkia medioita – vaan juuri tarkoituksenmukaisimmat.
Tarinan kertomisen motiivi tuntuu murskaavan hänen Helsingin näyttelyssään tekniikan rajoitukset. Se on innostanut taiteilijaa myös moniin yhteistyöprojekteihin näyttelijoiden ja eri alojen ammattilaisten kanssa.
Hän esittää näyttelyssään poikamaisen kekseliäiden, monumentaalisessa koossa esitettävien projektioveistosten pienoismalleja, joissa arkkitehtuurin liikkumaton seinä saa liikettä ja väriä.
Silmät on toinen näyttelyn teema erikokoisiin valkoisiin palloihin projisoituna. Vaikka on tapana sanoa, että silmät ovat sielun peili, itse asiassa silmät eivät paljasta mitään, vaan niiden konteksti on se, jonka avulla tulkitsemme ihmisen mielenliikkeitä. Silmät ovat ihmisen uteliain osa, mutta paradoksaalisesti katsominen on myös kaikkein vaikeimmin katsojalle itselleen tiedostettavissa oleva asia.
Ourslerin silmäaiheiset teokset kertovat myös toisesta näkemiseen liittyvästä paradoksista. Me kuvittelemme katsovamme ulkomaailmaan, vaikka enimmäkseen näemme pelkästään oman itsemme.
Installaatiotaiteilijan dramaturginen taito on siinä, että hän pystyy asettamaan esineensä yhtä vakuuttavasti kuin asetelmamaalari. Ourslerin elävöittämillä nukeilla, joita kutsutaan englanniksi moniselitteisellä sanalla dummies, ei ole kuitenkaan pyrkimystä naturalistiseen näköisyyteen. Ne ovat hahmoja, joita voisi kutsua karikatyyrin tai ekspressionistisen maalauksen tavoin liiotelluiksi.
Ourslerin henkilöt eivät pullistele kuin Yhdysvaltain ulkopolitiikka, vaan he ovat tahattoman naiveja, alistettuja, avuttomia, poljettuja tai särkyneitä mieliä, jotka anovat sääliä. Ja tietysti he saavat katsojalta sen mitä pyytävätkin, roppakaupalla myötätuntoa.
Helsingin näyttely on äänekäs ja värikäs, hieman levoton katsaus monimediataiteilijan tuotannon kokonaisuuteen. Kysyin taiteilijalta hi-tech -painotteisen shown esittelyn päätteeksi, mikä merkitys piirtämisellä on hänelle.
Tony Oursler sanoi, että piirtäminen on hänelle tärkeä tapa ja keino jäsentää ja tutkia omia ajatuksiaan. Piirtäminen palauttaa hänet usein perusteisiin ("back to the basics") ja on lähes atavistinen, jopa meditatiivinen työskentelykeino.
Tony Oursler, retrospektio Helsingin kaupungin taidemuseo Tennispalatsissa 19.2. 2006 asti.
sunnuntai 11. joulukuuta 2005
Vuoden esteettinen teko vai vuoden kopio?
Vuoden esteettinen teko –kunniapalkinto myönnettiin amerikkalaiselle, Suomessa syntyneelle arkkitehdille ja ympäristötaiteilijalle Stuart Wredelle. Teos ja teko oli Kesämonumentti, jääkuutio Eduskunnan lisärakennuksen edessä elokuussa 2005.
Kesämonumenttia vastaava samanlainen teos ja tapahtuma on toteutettu ainakin kerran. Kesällä 1991 sen toteutti oululainen kuvanveistäjä Ari Koch osana ZET Oulun Veistoskatua.
Teos oli esillä Kirkokadun ja Kauppurienkadun risteyksessä – muistelen että tapahtuma toteutettiin myös elokuussa. Kyseessä oli suuri jääkappale, joka asetettiin sulamaan. Jäädytetyn teoksen muoto oli kuutio ja suuruus silmä-arviolta sama kuin Wreden teoksessakin. Kuten Wreden tapauksessa, myös Kochin teos suli nopeammin kuin arveltiin, noin viikossa.
Wreden tunnustuksen myönsi Suomen estetiikan seura, jonka mielestä Kesämonumentti kiinnitti huomiota katoavan ympäristötaiteen mahdollisuuksiin. Raadin mukaan Wreden teos “herätti näkemään luonnon prosessien voiman ja niihin liittyvät esteettiset ominaisuudet”.
STT:n uutisessa sanotaan: “Vuoden esteettinen teko -kunniapalkinto on myönnetty vuodesta 1997 henkilölle tai yhteisölle, joka toiminnallaan, tuotteillaan tai ajatuksillaan edistää keskustelua taiteen, kauneuden ja esteettisen arvon kysymyksistä.”
Stuart Wrede toki ansaitsee palkintonsa ansiokkaana ympäristötaiteilijana, mutta kopio aikaisemmin tehdystä teoksesta ja tapahtumasta herättää myös paljon kysymyksiä todellakin.
Stuart Wreden teos toteutettiin kotimaisen vallan keskustassa, Eduskunnan lisärakennuksen edessä. Ari Kochin teos toteutettiin maaseutukaupungin keskustassa. Niinpä voi kysyä, tukeeko Wreden teoksen palkitseminen muutenkin pönäkkää suomalaista kulttuurisentralismia? Kesämonumentin toteutushan liittyi Eduskunnan lisärakennuksen vihkiäisseremonioihin, jossa kotimainen nomenklatuura juhli näyttävästi kuin Linnan juhlissa konsanaan.
Voisiko Ari Koch haastaa Stuart Wreden tekijänoikeuden loukkauksesta? No ei ehkä, sillä idea ja teko eivät taida saada teossuojaa. Jo kesällä teoksen nähdessäni tuli kyllä mieleen, että Wreden teos hipoo tekijänoikeuden loukkauksen rajaa.
Toisaalta, jos teosraja ei ylity, silloin kumpikaan tapahtuma ei ole teos. Onneksi tekijänoikeuslaki ei sentään määrittele, mikä on taidetta ja mikä sitä ei ole.
Kymmenet tuhannet näkivät Ari Kochin teoksen ja tapahtuman Oulun keskustassa. Lienee turha mainitakaan, että Helsingin Sanomat ei maininnut asiasta mitään.
Tämän päivän monumenttien kauneus on siis paitsi hyvin katoavaa, varsin kontekstipainotteista ja valitettavan lyhytmuististakin.
maanantai 5. joulukuuta 2005
Ilmaiseksi museoihin!
Vihreä liitto ilmoitti eilen sunnuntaina kannattavansa ilmaisia museokäyntejä Suomeen. Kulttuurinavigaattori kannattaa lämpimästi samaa. Poimin kuudentoista kotimaisen taidemuseon pääsymaksutiedot, jotka on listattuna tämän jutun lopussa.
Lisäksi etsin tiedot taidemuseoiden henkilöstön sukupuolijakaumasta. Ilmoittautuihan Vihreä liitto feministiseksi puolueeksi eilisessä puoluekokouksessa. Feministinä myös Kulttuurinavigaattori kannattaa taidemuseoiden henkilökunnan valintaa tasa-arvo- ja heterogeenisyysperiattella. Taidemuseoilla on vielä paljon kehitettävää tässä asiassa.
Olen kuullut Ruotsin museoiden ilmaiskäyntikokeilusta myönteistä palautetta. Museoiden kävijämäärät kasvavat, pääsymaksuttomuus lisää varsinkin nuorten museokävijöiden määrää. Ilmaiset museot olisivat myös turisteille houkutin. Kuvitellaanpa vaikka, kuinka paljon hyvää mainetta Suomi saavuttaisi matkailijoiden mielissä!
Laissa Valtion taidemuseosta (566/2000) sanotaan viidennen pykälän toisessa momentissa:
”Pääsy Valtion taidemuseon järjestämiin maksullisiin näyttelyihin ja muihin tilaisuuksiin voi olla maksuton erikoisryhmiin kuuluville, jos maksuttomuus on taidekasvatuksen, tutkimuksen, ammatillisen toiminnan, museotoiminnan edistämisen tai muun vastaavan syyn kannalta perusteltua.”
Tämä siis koskee Valtion taidemuseota eli Ateneumia, Kiasmaa ja Sinerbrychoffia ja niitä jotka käyttävät museoiden palveluita ammatikseen.
Yhdysvalloissa on esim. New Yorkin osavaltiossa laki, jossa kielletään sellaisen julkisen museon pääsymaksun periminen, joka nauttii valtionavustusta. Museot saattavat periä kävijöiltä vapaaehtoista avustusta.
Poimin netistä tiedot kuudentoista kotimaisen taidemuseon pääsymaksuista. Mukana ei ole ryhmien, opastusten tai yhteislippujen hintoja.
Kallein pääsymaksu on yksityismuseo Dirichsenin taidemuseo (8 €) Helsingin Kuusisaaressa. Kalliita ovat myös käynnit Valtion taidemuseoissa, Ateneumissa (7,5/6,5 €) ja Kiasmassa (5,5 €), sekä Turussa (6 €). Hämeenlinnan taidemuseo perii museokäynnistä 6 € ja ilmoittaa korottavansa eläkeläisten ja opiskelijoiden pääsylippujen hintoja eurolla, sekä poistavansa ensi vuonna (2006) alennetut hinnat kokonaan työttömiltä ja taiteilijoilta.
Taidemuseoiden edullisimpia pääsymaksuja ovat Tornion Aine (2 €), Kajaanin (2€) ja Kemin (2 €) taidemuseot. Muistelen Kemin taidemuseossa olleen takavuosina ilmainen sisäänpääsy, joten ahneus on sielläkin tullut eteen.
Testasin samalla myös valitsemieni taidemuseoiden "helmikanaindeksin". Kunkin museon tietojen lopussa on sukupuolinen tasa-arvosuhde eli taidemuseon nettisivuillaan ilmoittaman henkilökunnan sukupuolijakauma N=naisia M=miehiä. Sukupuolijaoltaan tasa-arvoisimmiksi sijoittuvat Lahden taidemuseo, Sara Hildén Tampereella ja Turun taidemuseo.
Hämeenlinnnan taidemuseo
6 €
Lapset 0 - 18 v. ilmaiseksi
Eläkeläiset 3 €
Opiskelijat 3 €
Varusmiehet 3 €
Työttömät 3 €
Taiteilijat 3 €
(2006)
Normaalihinta 6 €
Eläkeläiset 4 €
Opiskelijat 4 €
Lapset ja nuoret alle 18 v.ilmaiseksi
11N 2M
Lahden taidemuseo ja Julistemuseo
5€ / 2 €,
opiskelija- ja koululaisryhmät 1 €/ hlö
2N 2M
Kajaanin taidemuseo
2 / 1 €
alle 18-v. ilmaiseksi
Koululais- ja päiväkotiryhmät ilmaiseksi
Keskiviikkoisin klo 16-20 vapaa pääsy
4N 2M
Oulun taidemuseo
3 €
Opiskelijat, eläkeläiset, työttömät, varus- ja siviilipalvelusmiehet, yli 10 hengen ryhmät, Oulun kaupungin työntekijät (kaupunkikortti) 1 €
Alle 18-vuotiaat lapset ja nuoret vapaa pääsy
Opiskelija- ja koululaisryhmät opettajan seurassa, päiväkoti- ja perhepäivähoitoryhmät, taideterapiaryhmät vapaa pääsy
Museoaineiden, taideaineiden ja arkkitehtuurin opiskelijat,Taiteilijat ja arkkitehdit. Museoalan työntekijät (Suomen Museoliitto, ICOM, Pohjoismainen konservaattoriliitto) vapaa pääsy
Opettajat, Suomen opasliiton jäsenet, Oulun Saskiat, vammaisten avustajat vapaa pääsy
Kaikki kävijät perjantaisin vapaa pääsy
13N 3M
Rovaniemen taidemuseo
4€
Opiskelijat, eläkeläiset, työttömät, varus- ja siviilipalvelumiehet 2€
Alle 18-vuotiaat vapaa pääsy
Kaikki kävijät lauantaisin vapaa pääsy
8N 1M
Aineen taidemuseo, Tornio
2 €/hlö
4N 1M
Kemin taidemuseo
2 €
lapset alle 18 v. vapaa pääsy
opiskelijat, varusmiehet ja eläkeläiset 1 euro
ryhmät (min. 10 hlöä) 1,50 euroa / hlö
perjantaisin kaikille vapaa pääsy
5N 1M
Kiasma
5,50 €
Alennuslippu 4 € opiskelijat, eläkeläiset, varusmiehet, siviilipalvelusmiehet
Alle 18 vuotiaat ilmaiseksi. Perjantaisin klo 17-20.30 vapaa pääsy.
Kiasma-teatterin oheisohjelmiston ja erikoisnäyttelyiden ohjelmiston liput produktiokohtaisesti
25N 11M
Ateneumin taidemuseo
Erikoisnäyttelyiden aikana 7,5/6,5 €
Muina aikoina 5,5/4 €
Alle 18-vuotiaat maksutta.
Alennushinta koskee opiskelijoita, eläkeläisiä ja yli 10 hengen ryhmiä.
Museoon on maksuton sisäänpääsy keskiviikkoisin klo 17 jälkeen.
17N 6M
Dirichsenin taidemuseo, Helsinki
8 € / 6 €
3N
Sara Hildénin taidemuseo, Tampere
7/3 €
eläkeläiset 6 €.
Alle 7-vuotiaat ilmaiseksi.
9N 7M
Tampereen taidemuseo
(Lumottu lapsuus) 6 €
eläkeläiset 5 €
lapset (7-16v) ja opiskelijat 2 €.
13N 8M
Hiekan taidemuseo, Tampere
5 €
alennettu 3 €, alle 7-v. lapset ilmaiseksi
3N 1M
Joensuun taidemuseo
4 €
lapset 2€
opiskelijat, eläkeläiset,
työttömät, varusmiehet 2,5 €
3N 1M
Turun taidemuseo
6 €
Opiskelijat, eläkeläiset ja työttömät 3,50 €
Yli kymmenen hengen ryhmät 3,50 € /henk.
Koululaiset alle 16 v. maksutta
8N 5M
Jyväskylän taidemuseo
4 € (museo ei tiedota sisäänpääsymaksusta sivullaan!)
13N 4M
Lisäksi etsin tiedot taidemuseoiden henkilöstön sukupuolijakaumasta. Ilmoittautuihan Vihreä liitto feministiseksi puolueeksi eilisessä puoluekokouksessa. Feministinä myös Kulttuurinavigaattori kannattaa taidemuseoiden henkilökunnan valintaa tasa-arvo- ja heterogeenisyysperiattella. Taidemuseoilla on vielä paljon kehitettävää tässä asiassa.
Olen kuullut Ruotsin museoiden ilmaiskäyntikokeilusta myönteistä palautetta. Museoiden kävijämäärät kasvavat, pääsymaksuttomuus lisää varsinkin nuorten museokävijöiden määrää. Ilmaiset museot olisivat myös turisteille houkutin. Kuvitellaanpa vaikka, kuinka paljon hyvää mainetta Suomi saavuttaisi matkailijoiden mielissä!
Laissa Valtion taidemuseosta (566/2000) sanotaan viidennen pykälän toisessa momentissa:
”Pääsy Valtion taidemuseon järjestämiin maksullisiin näyttelyihin ja muihin tilaisuuksiin voi olla maksuton erikoisryhmiin kuuluville, jos maksuttomuus on taidekasvatuksen, tutkimuksen, ammatillisen toiminnan, museotoiminnan edistämisen tai muun vastaavan syyn kannalta perusteltua.”
Tämä siis koskee Valtion taidemuseota eli Ateneumia, Kiasmaa ja Sinerbrychoffia ja niitä jotka käyttävät museoiden palveluita ammatikseen.
Yhdysvalloissa on esim. New Yorkin osavaltiossa laki, jossa kielletään sellaisen julkisen museon pääsymaksun periminen, joka nauttii valtionavustusta. Museot saattavat periä kävijöiltä vapaaehtoista avustusta.
Poimin netistä tiedot kuudentoista kotimaisen taidemuseon pääsymaksuista. Mukana ei ole ryhmien, opastusten tai yhteislippujen hintoja.
Kallein pääsymaksu on yksityismuseo Dirichsenin taidemuseo (8 €) Helsingin Kuusisaaressa. Kalliita ovat myös käynnit Valtion taidemuseoissa, Ateneumissa (7,5/6,5 €) ja Kiasmassa (5,5 €), sekä Turussa (6 €). Hämeenlinnan taidemuseo perii museokäynnistä 6 € ja ilmoittaa korottavansa eläkeläisten ja opiskelijoiden pääsylippujen hintoja eurolla, sekä poistavansa ensi vuonna (2006) alennetut hinnat kokonaan työttömiltä ja taiteilijoilta.
Taidemuseoiden edullisimpia pääsymaksuja ovat Tornion Aine (2 €), Kajaanin (2€) ja Kemin (2 €) taidemuseot. Muistelen Kemin taidemuseossa olleen takavuosina ilmainen sisäänpääsy, joten ahneus on sielläkin tullut eteen.
Testasin samalla myös valitsemieni taidemuseoiden "helmikanaindeksin". Kunkin museon tietojen lopussa on sukupuolinen tasa-arvosuhde eli taidemuseon nettisivuillaan ilmoittaman henkilökunnan sukupuolijakauma N=naisia M=miehiä. Sukupuolijaoltaan tasa-arvoisimmiksi sijoittuvat Lahden taidemuseo, Sara Hildén Tampereella ja Turun taidemuseo.
Hämeenlinnnan taidemuseo
6 €
Lapset 0 - 18 v. ilmaiseksi
Eläkeläiset 3 €
Opiskelijat 3 €
Varusmiehet 3 €
Työttömät 3 €
Taiteilijat 3 €
(2006)
Normaalihinta 6 €
Eläkeläiset 4 €
Opiskelijat 4 €
Lapset ja nuoret alle 18 v.ilmaiseksi
11N 2M
Lahden taidemuseo ja Julistemuseo
5€ / 2 €,
opiskelija- ja koululaisryhmät 1 €/ hlö
2N 2M
Kajaanin taidemuseo
2 / 1 €
alle 18-v. ilmaiseksi
Koululais- ja päiväkotiryhmät ilmaiseksi
Keskiviikkoisin klo 16-20 vapaa pääsy
4N 2M
Oulun taidemuseo
3 €
Opiskelijat, eläkeläiset, työttömät, varus- ja siviilipalvelusmiehet, yli 10 hengen ryhmät, Oulun kaupungin työntekijät (kaupunkikortti) 1 €
Alle 18-vuotiaat lapset ja nuoret vapaa pääsy
Opiskelija- ja koululaisryhmät opettajan seurassa, päiväkoti- ja perhepäivähoitoryhmät, taideterapiaryhmät vapaa pääsy
Museoaineiden, taideaineiden ja arkkitehtuurin opiskelijat,Taiteilijat ja arkkitehdit. Museoalan työntekijät (Suomen Museoliitto, ICOM, Pohjoismainen konservaattoriliitto) vapaa pääsy
Opettajat, Suomen opasliiton jäsenet, Oulun Saskiat, vammaisten avustajat vapaa pääsy
Kaikki kävijät perjantaisin vapaa pääsy
13N 3M
Rovaniemen taidemuseo
4€
Opiskelijat, eläkeläiset, työttömät, varus- ja siviilipalvelumiehet 2€
Alle 18-vuotiaat vapaa pääsy
Kaikki kävijät lauantaisin vapaa pääsy
8N 1M
Aineen taidemuseo, Tornio
2 €/hlö
4N 1M
Kemin taidemuseo
2 €
lapset alle 18 v. vapaa pääsy
opiskelijat, varusmiehet ja eläkeläiset 1 euro
ryhmät (min. 10 hlöä) 1,50 euroa / hlö
perjantaisin kaikille vapaa pääsy
5N 1M
Kiasma
5,50 €
Alennuslippu 4 € opiskelijat, eläkeläiset, varusmiehet, siviilipalvelusmiehet
Alle 18 vuotiaat ilmaiseksi. Perjantaisin klo 17-20.30 vapaa pääsy.
Kiasma-teatterin oheisohjelmiston ja erikoisnäyttelyiden ohjelmiston liput produktiokohtaisesti
25N 11M
Ateneumin taidemuseo
Erikoisnäyttelyiden aikana 7,5/6,5 €
Muina aikoina 5,5/4 €
Alle 18-vuotiaat maksutta.
Alennushinta koskee opiskelijoita, eläkeläisiä ja yli 10 hengen ryhmiä.
Museoon on maksuton sisäänpääsy keskiviikkoisin klo 17 jälkeen.
17N 6M
Dirichsenin taidemuseo, Helsinki
8 € / 6 €
3N
Sara Hildénin taidemuseo, Tampere
7/3 €
eläkeläiset 6 €.
Alle 7-vuotiaat ilmaiseksi.
9N 7M
Tampereen taidemuseo
(Lumottu lapsuus) 6 €
eläkeläiset 5 €
lapset (7-16v) ja opiskelijat 2 €.
13N 8M
Hiekan taidemuseo, Tampere
5 €
alennettu 3 €, alle 7-v. lapset ilmaiseksi
3N 1M
Joensuun taidemuseo
4 €
lapset 2€
opiskelijat, eläkeläiset,
työttömät, varusmiehet 2,5 €
3N 1M
Turun taidemuseo
6 €
Opiskelijat, eläkeläiset ja työttömät 3,50 €
Yli kymmenen hengen ryhmät 3,50 € /henk.
Koululaiset alle 16 v. maksutta
8N 5M
Jyväskylän taidemuseo
4 € (museo ei tiedota sisäänpääsymaksusta sivullaan!)
13N 4M
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
