Taidevarkauksien Top Ten

Sunnuntai-iltapäivänä elokuussa 2004 kaksi naaamioitua ryöstäjää tuli Oslon Munch -museoon ja anasti päivänvalossa kaksi Edvard Munchin teosta, Huudon ja Madonnan. Museossa kävijät todistivat, että varkaat uhkasivat henkilökuntaa aseilla ja siirsivät maalaukset rakennuksesta. He pakenivat mustalla Audilla.


Yhdysvaltain liittovaltiollinen poliisi FBI julkaisi viime viikolla taidevarkauksien Top Ten –listan. Listan laati toimiston uusi taidevarkauksien tiimi. Poliisi vetoaa yleisöön saadakseen vihjeitä varastetuista teoksistaan verkkosivuilla, joissa on myös kuvia varastetuista teoksista ja tapausselostuksia.

Kulttuurinavigaattori kommentoi Top Ten listaa seuraavasti.

Ensinnäkin kaikki varkaudet ovat ns. kulttuuriryöstöjä. Ne ovat käsittääkseni vakavampia rikoksia kuin “tavallisten” taide-esineiden varkaudet, koska useimmat niistä kohdistuvat eri kansojen kansallisomaisuuteen tai siihen verrattavaan kulttuuriperintöön. Tällaisten teosten ryöstelyn motiiveja voisi verrata terrorismiin.

Toisaalta tällaisten taideteosten varastaminen on ehkä typerintä mitä joku rikollinen voi tehdä. Niillä ei ole juurikaan myyntimarkkinoita eikä niiden arvoa voi edes mitata rahassa. Tällaisten teosten myyminen on paljon vaikeampaa kuin niiden varastaminen.

Listan kärjessä on Yhdysvaltain johtaman sotilasliittouman Irakin valtauksen aikana keväällä 2003 Baghdadin Irakin kansallismuseosta ryöstetyt taide-esineet. Miehitysjoukothan olisivat voineet helposti estää ryöstelyn suojaamalla museota ja tekemällä paremman suunnitelman maan valtaamiseksi. FBI:n mukaan useita esineitä on löydetty, mutta 7 000 – 10 000 artefaktia on kadoksissa. Raportissa todetaan, että Irakin arkeologisten paikkojen ryöstely jatkuu massiivisessa mitassa. Irak on ns. Kaksoisvirranmaan aluetta, jota voi pitää eräänlaisena eurooppalaisen sivistyksen syntypaikkana.

Ja vielä yksi havainto. Maalaamatta pirua seinälle voi todeta, että kaksi kymmenestä merkittävimmästä varkaudesta tapahtui Pohjoismaissa. Onneksi niistä toisessa, Tukholman “Natikassa” varastetut teokset löydettiin.

Tässä FBI:n taidevarkauksien Top Ten.

• Irakissa ryöstetyt ja varastetut 7 000 – 10 000 artefaktia keväällä 2003.
• Isabella Stewart Gardner museossa Bostonissa varastetut 12 maalausta 1990.
• Kaksi Renoiria ja yksi Rembrandt Ruotsin Nationalmuseumissa (jotka löydettiin) 2000.
• Oslon Munch -museossa varastetut Munchin Huuto ja Madonna, 2004
• Benevenuto Cellinin Suolakellari Wienin taidehistoriallisessa museossa 2003.
• Caravaggion Syntymä (San Lorenzon ja San Francescon kanssa) Palermossa 1969.
• Davidoff-Morini Stradivarius -viulu newyorkilaisessa asunnossa 1995.
• Kaksi Van Goghin maalausta Amsterdamin Vincent Van Gogh museossa 2002.
• Cezannen Näkymä Auvers-sur-Oiseen Oxfordin Ashmolean -museossa 1999.
• Leonardon Kehräävä Madonna Skotlannin Drumlanrig linnassa 2003.

Polttomerkkien paisteessa

Omistaja merkitsi karjansa eläimet korvamerkeillä, jotta ne erottuisivat muiden karjanomistajien eläimistä. Sitten keksittiin nopea ja tehokas keino, brändi eli polttomerkki.


Vaikka niiden rakentaminen on kaikkea muuta kuin nopeaa, brändit ja brändääminen ovat myös nykyaikaisen yhteiskunnan erottautumisen eli distinktion keino. Nokian johtaja Jorma Ollila kertoi televisiohaastattelussa, kuinka brändi on hänen yhtiössään melkein pyhä asia.

Nokian onkin täytynyt nostaa brändinsä huippuasemaan, koska yhtiön tuotteiden erottaminen muiden vastaavista on niin vaikeaa. Vai miten muuten kaikki nuo Nokiat, Sony Ericssonit tai Motorolat toisistaan eroaisivat? Ne pärisevät, niillä voi hyvin kysyä keskustelukumppaniltaan, missä olet ja hän saattaa siihen vastatakin.

Brändi ja brändääminen on ulottunut kaikkiin tuotteita ja palveluita välittäviin organisaatioihin. Pääkaupunkiseudun kaupunkien brändiä mitattaessa kysyttiin niiden asukkailta mm. veden laatua. Vantaalaisten suussa vesi maistui huonoimmalta. Tietysti kyse oli puhtaasta asenteesta, koska kaikissa seudun kaupungeissa vesi on samaa.

Kyseessä ei ole missään nimessä uusi asia. Törmäsin brändeihin nuornamiessä, kun opettelin piirtämään ja maalaamaan. Winsor&Newtonit, Kohinoorit tai Grumbacherit tuntuivat säteilevän laatua jo niiden nimiä tavatessa. Joku oli hoksannut 1800 -luvun alussa laittaa öljyväriä väripigmentin ja pellavaöljyn valmiina sekoituksena tinaputkeen ja vielä kauniin etiketin päälle. Brändäys ja tuotteistaminen liittyivät siis yhteen jo industrialismin alkuaikoina.


Miksi brändäys on niin suosittua tänään? Nykyajassa täytyy olla jotain tavattoman vahvaa rationalismia ja sokeuden mitat saavaa ylimielisyyttä. Jos asioiden erottumiseen tarvitaan laumoittain guruja, aikamme täytyy olla kaikkein yksitoikkoisinta ja ikävintä ihmiskunnan historiassa.

Jos Nokian täytyy kehittää kokonainen yrityksen sisäinen brändiuskonto, miten on laita taiteen alalla? Erottuminenhan on taiteessa enemmän kuin tavallista. Distinktio on osa taiteen kehittymisen dynamiikkaa.

Esimerkki itsebrändäyksestä on vaikkapa saksalainen Joseph Beuys (1921-1986), joka oli aikansa kulttitaiteilija. Huopahattu, kalastajanliivit ja farkut toistuvat hänestä otetuissa kuvissa. Hän antoi kuvaajalleen tarkat ohjeet ottaa hieman ylivalotettuja valokuvia ja kuvata performanssejaan käsivaralla. Beuys teki elämästään myytin. Sodan aikana tapahtuneesta lento-onnettomuudesta kerrottiin aikoinaan monta tarinaa.


Myös Joseph Beuys suojeli brändiään. Hän jätti kertomatta, että sai mukavan summan tililleen kuukausittain lentäjän eläkkeenä. Se ei sopinut avantgardetaiteilijan brändiin.

Fraktuuran tarina

Helsingin kaupungin taidemuseon Meilahden filiaalissa esitettävän Goethe Abwärts -näyttelyn katalogin otsikot ovat osuvasti fraktuuraa. Goottilainen kirjainsuku, johon fraktuurakin kuuluu, viittaa tavallisesti johonkin vanhaan, ja sen muunnelmia tapaa esimerkiksi sellaisissa paikoissa kuin Sisu-askin kyljessä, Kalevalan joissain painoksissa tai Turun Sanomien ja The New York Times -sanomalehtien nimissä.

Fraktuura yhdistetään kuitenkin ennen kaikkea Saksaan ja saksalaisuuteen. Jo 1700-luvun lopulla kirjaimet haluttiin kiinnittää saksalaiseen kansallisromantiikkaan.

Julkaisut painettiin aikoinaan fraktuuralla Suomessakin, kunnes sanomalehtien leipätekstit alkoivat kilpailla Länsi-Euroopassa käytetyn latinalaisen antiikvan kanssa. Yrjö Jäntin mukaan fraktuuran ja antiikvan välistä taistelua käytiin lähes 70 vuotta, kunnes antiikva sai lopullisen voiton maailmansotien välisenä aikana.

Vanhat kirjaimet heräsivät kuitenkin henkiin 1930-luvun Saksassa. Ne alkoivat esiintyä saksalaisuutta uhkuvissa diktatuurin painojulkaisuissa. Jos natsibrändiä iskostivat hakaristi ja rautakorkosaapas, tuli fraktuurastakin osa Saksan Kolmannen Valtakunnan huolellisesti laadittua yrityskuvaa. Perustelu oli samaa rataa lähes kaiken muun natsi-rationalismin kanssa: kun antiikva ei ollut arjalaista, niin sitten die Fraktur oli tietysti erinomaisen perisaksalaista.

Mutta tammikuussa 1941, kun Natsi-Saksan Euroopan ja Venäjän valloitus näytti onnistuvan, Berliinistä kävi kummallinen direktiivi. Martin Bormann julisti salaisessa kiertokirjeessä, että fraktuura olikin Judenlettern (juutalaiskirjain) ja kirjaimen käyttö kiellettiin saksalaisissa kirjoissa ja julkaisuissa.

Syitä tähän natsien kelkankäännökseen on arveltu olevan useita. Yksi oli se, että Saksan suunnitteleman yhdentyneen Euroopan kansat eivät yksinkertaisesti ymmärtäneet fraktuuraa. Myös natsien käyttämä käsikirjoitus oli fraktuurapohjaisia koukeroita, joten Suur-Saksassa muhi todellinen viestintäongelma. Aikoinaan puuleikkauksiin suunnitellut kirjaimet eivät myöskään vastanneet ajan kirjapainotekniikkaa.

Vähemmän ylevä syy oli siinä, että esimerkiksi Ranskassa natsien takavarikoimissa ja käyttöönottamissa kirjapainoissa ei enää ollut fraktuuratyyppejä, eikä niitä ehditty valmistamaankaan. Tarve julkaista oli suurempi kuin natsien aatteellinen, ahdas nationalistinen estetiikka.

Sodan jälkeisessä Saksassa fraktuurakirjaimia käytettiin jälleen, koska köyhillä kirjapainoilla ei ollut varaa hankkia uusia tyyppejä. Vuoteen 1955 mennessä vanha kirjain oli korvattu uusilla Saksassakin.

Tänään fraktuuraa ei näy leipätekstinä edes uusnatsien julkaisuissa, vaan kirjainta käytetään otsikko- ja koristetarkoituksiin.

Mediasopivaa vai sopimatonta?

Kulttuuriministeri Tanja Karpela joutui viime keväänä mediamyllyyn. Hänen ongelmakseen tuli – ei se, miten saavuttaa julkisuutta, vaan – se, miten ex-missin, kansanedustajan ja kulttuuriministerin pitäisi säädellä julkisuuttaan. Aihe läikkyi yli laitojen ja kohu päättyi siihen, että julkisuudesta tuli varsin repivä asia hänelle itselleen.

Kulttuuriministerin julkisuudesta käyty venttiilinvääntö on paradoksaalinen vastakohta sille, mitä muut miettivät joskus päänsä puhki. Muun muassa taiteilijat, heidän kuraattorinsa, kustantajansa ja sponsorinsa haluavat julkisuutta, jota media varsin niukasti putkestaan lorottaa.

Yhden lööppi on toisten kuoppa. Saattaa jopa käydä niin, että media sulkee täysin hanansa, eikä vuosikausia sydämellä ja verellä valmistettu taidenäyttely, esitys tai konsertti saa liikkeelle yhtään kriitikkoa, yhtään kulttuuritoimittajaa tai yhtään paikallisradion mikrofonikättä.

Vaikka maassa koulutetaan yhä enemmän taiteilijoita ja tuotetaan yhä enemmän taidetta, kulttuuria ja taidetta koskeva viestintä ei ole pysynyt ajan tasalla. Aikoinaan taidekritiikki oli lähes ainoa taidetta ja vielä olemattomia kulttuuriosastoja välittävä informaation muoto.

Tänään amerikkalainen kohutaiteilija Jeff Koons saa liikkeelle kymmeniä toimittajia karismaattisella esiintymisellään. Juhani Palmu on toinen äärimmäinen esimerkki median tautologisen junttihömpän generaattorin kaltaisesta vuorovaikutuksesta. Jeff Koonsin näyttely sai aikaan Suomessa neljä taidekritiikkiä, eikä Juhani Palmun saama kritiikkikään voi ylpeillä lukumäärillään.

Nykyisin taiteilijat koulutetaan jo taidekouluissa esiintymään ja valitsemaan taidettaan selostavat “soundbytet” huolellisemmin kuin värit teoksissaan. Mediakorrektiin taiteeseen – voitaisiin ihan hyvin käyttää tätä sanaa sen vastinen “poliittisesti korrekti” tavoin – kuuluu myös pari valittua fraasia uusimmilta ranskalaisilta muotifilosofeilta, joista on tullut uuden taiteen small talkia.

Onko niin, että yhteiskunnan medioituminen luo omia pelisääntöjään, jolla on varsin vähän tekemistä taiteen pelisääntöjen kanssa? Niin sanotun uuden journalismin on pelätty “Seitsenplussaistavan” myös laatulehtiä. Esimerkiksi Tanja Karpela –kohun takana oli myös muutamien vaikutusvaltaisten journalistien kädenvääntöä.

Jos ennen olisi pyöritetty nykyisenkaltaista mediasopivien taiteilijoiden jauhelihamyllyä, emme olisi koskaan kuulleetkaan sellaisista taiteilijoista kuin Henri de Toulouse-Lautrec, Helene Schjerfbeck, Wäinö Aaltonen tai Jan-Erik Andersson. Jälkimmäinen on kansainvälisesti tunnettu turkulainen nykytaiteilija, jolla on vaikea puhevamma, Wäinö Aaltosen kuurouden monet tietävät, kuten Helene Schjerfbeckin tai Toulouse-Lautrecin vammaisuudetkin.

Sopisivatko he nykymedian mukaiseen malliin, vai olisivatko he mediasopimattomia taiteilijoita? Henry de Toulouse-Lautrec, Helene Schjerfbeck, Wäinö Aaltonen ja Jan-Erik Andersson.

Pienimmänkin kunnankirjaston vaatimattomassa harrastajataidenäyttelyssä käynyt tietää, että taiteessa on ensimmäiseksi kyse siitä, mikä on yleisön silmiä tai korvia lähinnä, taiteilijan työn tulos. Tämä ei junttihömppään rakastuneen median kalloon mahdu.

Yleisön ja lukijoiden sivistäminen tarkoittaa sitä, että kulttuurin tuloksia sanallistetaan, niistä puhutaan. Tätä sanotaan keskusteluksi. Median pitäisi kantaa vastuu myös sellaisesta taiteesta, joka ei uuden journalismin edustajien mielestä ole mediayhteensopivaa.

Eiväthän kaikki taiteilijat ole lipeväkielisiä amerikkalaisia pölynimurikauppiaita.

Bodomkäräjien kuvittajan mysteeri

"Bodom -todistaja näki jalat ja mieshahmon" otsikoi aamun Hesari. Espoon käräjäsalissa ruoditaan 45 vuoden takaista veritekoa. Asiallisetkin julkaisut pullistelevat Bodom -oikeudenkäyntiä, mutta minua ei kiinnosta asia oikeastaan pätkääkään.

Sen sijaan olen koko viikon ajan yrittänyt ratkoa Bodom -oikeudenkäynnin kuvituksen mysteeriä. Helsingin Sanomat palkkasi jenkkityylin kuvittajan oikeudenkäyntiin, kun valokuvaaminen on käräjäistunnossa kielletty.

Hannu Lukkarinen, kokenut ja vauhdikkaista kuvituksistaan tuttu graafikko istuu siis Espoon käräjäoikeuden istuntosalissa ja tarkastelee valppaasti kaikkea mitä hänen ympärillään tapahtuu.

Minä olen silmä kovana yrittänyt seurata, miten Hannu Lukkarinen on Hesarin kuvitukset tehnyt. Satun nimittäin tietämään, että Hannu Lukkarinen on jo pitkään tehnyt kuvituksensa elektronisesti, siis digitaalisesti piirtämällä ja maalaamalla.

Kuten alan ammattilaisilla on tapana, epäilen hänenkin käyttävän Corel Painter -kuvanteko-ohjelmaa ja Wacomin paineentunnistavaa piirustuslautaa.

Olen tottunut kuvaa katsomalla ratkaisemaan - olen nääs sellainen jätkä - miten se on tehty. Hannu Lukkarisen Bodom -kuvitus ei pikasilmäyksellä anna minkäänlaisia vinkkejä digitaalisen kuvituksen suuntaan.

Mutta hetkinen, tuo viivarasterin näköinen tummanruskea kynänjälki todistaja Heikki Salosen käsivarressa ja leveät mustat sävykkäät siveltimenvedot hänen selkänsä takana…

Kolme vaihtoehtoa

Hannu Lukkarisen Bodom -kuvituksen mysteerissä on tasan kolme vaihtoehtoa. Aa, kuvat on tehty joko täysin perinteisellä kynä ja vesivärimenetelmällä paperille. Epäilen tätä, sillä jos esim. täyden vesivärisysteemin kanssa ilmestyy oikeussaliin, siitä saattaisi syntyä performanssi, jossa Hannu Lukkarinen voittaisi dramaattisimmatkin silminnäkijälausunnot.

Mahdollisuus bee on, että graafikko käyttää digitaalisia välineitä alusta loppuun, siis ottaa mukaansa esim. kannettavan tietokoneen ja piirustuslaudan oikeuden istuntoon.

Kolmas, varsin mahdollinen vaihtoehto on ns. hybridi menetelmä eli perinteisten ja digitaalisten välineiden sekoitus. Tämä tarkoittaisi sitä, että Hannu Lukkarinen istuu käräjäsalissa luonnoslehtiö kädessä, piirtää luonnoksia ja sen jälkeen skannaa luonnoksen ja täydentä sen värittämällä kuvanteko-ohjelmalla.

No, on neljäskin vaihtoehto, nimittäin se että Lukkarisella on pienen pieni digikamera, jolla hän salaa kuvaa istunnossa ja tekee lopullisen kuvan valokuvan pohjalta. Arvelen että tämä vaihtoehto on poissuljettu.

Kirottua. Nuo mehevät, luonnosmaiset piirustuskynän jäljet voisivat ihan hyvin olla kynällä paperille vedettyjä. Tai sitten ei.

Hannu Lukkarinen peittää jälkensä taitavammin kuin Bodom -järven murhaaja.

Tekijä tunnustaa: “Myönnän kaiken”

Ihmisen silmä on utelias elin. Loppuviikosta jännitys kuvitusten alkuperän selvittämiseksi oli kihelmöinyt niin kutkuttavaksi, että päätin kysyä asiaa suoraan syylliseltä. Näin vastaa Hannu Lukkarinen:

“Vaihtoehto numero kolme on oikea ratkaisu. Käytän perinteisten ja digitaalisten välineiden sekoitusta. Corel Painter ja Wacom-digipöytä, ihan oikein! Lisäksi kuvat lähetettävään muotoon Photoshopissa. Niin ja kone on tietenkin MacIntosh. Tietenkin. Digikameraa en omista...kylläkin kamerakännykän, mutta en ole tullut hankkineeksi softaria jolla saisin sen kuvat esiin vanhassa Macissani.

Piirrän siis normaalisti kuvat lyijykynällä luonnosvihkoon oikeussalissa koettaen herättää mahdollisimman vähän huomiota paikallaolijoiden keskuudessa.

Tämä on tärkeää, sillä käräjäsali on sanalla sanoen vakava paikka. Siellä ratkaistaan ihmisten elämä. Syytetyn ja todistajien tulee saada keskittyä rauhassa osaansa, jota oikeussalissa joutuvat näyttelemään. Siellä ei mikään piirtäjän performanssi ole paikallaan, vaan täytyy pyrkiä olemaan huolellisesti seinän värinen.

Saatuani kuvat valmiiksi ajan pikaisesti kotiin koneeni ääreen. Minulla on pari tuntia aikaa lisätä kuviin värit ja rakentaa niihin efektejä. Poistun tavallisesti puolen päivän aikaan käräjäoikeudesta ja kello kolmelta kuvien pitää olla valmiina rikostoimittajan koneella Hesarissa.

Alkuperäinen tilaus koski mustavalkokuvia, mutta sitten kuviin haluttiinkin väriä sivun ulkoasun vuoksi. Haluttiin estää liiallinen synkkyys.”

Hannu Lukkarisen mielestä ratkaisu oli oikea.

“Suomalainen oikeussali on paikka, josta on hyvin vaikea löytää mitään draamaa jenkkityyliin, vaan siitä on huolellisesti koetettu tehdä niin steriili kuin suinkin mahdollista. Draama täytyy siellä kaivamalla kaivaa esille, ja siinä kaivutyössä synkistely voi mennä liiallisuuksiin.

Tässä nimenomaisessa tapauksessa päätyö tapahtuu käräjäsalissa lyijykynällä, eikä tietokoneella tehdä kuville kuin loppusilaus samalla kun ne muutetaan digitaaliseen muotoon, johon ne joka tapauksessa olisi muutettu Hesarin systeemien vuoksi. Useissa kuvissa en muuta yhtä ainutta salissa piirrettyä viivaa, lisään vain sävyjä.

Oikeussali on täynnä toimittajien kannettavia tietokoneita, joten ei olisi mitenkään mahdotonta tehdä kuvat paikan päällä huomiota herättämättä suoraan tietokoneella, mutta kannettavaa minulla ei ole enkä mitenkään pitänyt sitä tarpeellisena tällä keikalla.

Jotenkin on luontevaa istua siellä lyijykynä kädessä, kuten toimittajien vanha kaartikin... samalla tavalla piirsin oikeudenkäyntejä 80-luvullakin Hesarin toimeksiannosta, ennen kuin olin tietokonetta ajatellutkaan. Siitä on nyt kuitenkin jo niin pitkä aika, että tällä kertaa olin käräjäoikeuden käytävillä alussa orpo piru toimittajaporukassa, jossa kaikki tuntevat toisensa, mutta nyt kun ammattilaisten joukko on tajunnut mistä on kysymys niin onnitteluista ei ole tulla loppua ja minut on hyväksytty joukkoon.”

Tekijän loppulausunto ja tuomio

“Tällaiselle erakon työtä tekevälle kokemus on harvinaista herkkua, jopa niin, että tässä alkaa toivoa lisää samanlaista, vaikka alussa keikka ei kyllä mitenkään houkutellut kun vanhastaan tiesi, miten karua se on.”

Kiitos vastauksesta, se helpotti kulttuurinavigaattorin kutkuttavaa uteliaisuutta.

Lopputuomio: Hannu Lukkarisen lennokas, lähes ekspressiivinen kuvitus virkistää ja elävöittää erinomaisesti sanomalehden sivun visuaalista asua. Hän pystyy kuvituksillaan ilmaisemaan, elävöittämään ja havainnollistamaan arkipäiväisiä ja vaikeasti havaittavia asioita korostaen oleellista ja merkittävää.

Hänen nimensä on Putin, Vladimir Putin

Sergej Kalininin ja Farid Bogdalowin Putin on kuvattu Ilja Repinin maalauksen mukaan.

“Kuvakultti Venäjän presidentistä elää siksi, että monikasvoinen Putin korvaa mediayhteiskunnan julkisen elämän kasvottomuutta.”

Näin arvioi Venäjän presidenttiin liittyvän idolatrian eli kuvapalvonnan ilmiötä saksalainen taidehistorioitsijatar Alexandra Engelfried FAZ:in eli Frankfurter Allgemeine Zeitungin toimittajan Kerstin Holmin raportoimana Moskovasta.

Engfieldin mukaan televisiouutiset hellivät kronikoissaan presidentin julkista arkea, jossa Putinia hehkutetaan kuvattuna keskittynein katsein, hyvin informoituna, varmana päätöksenteossa ja tietoisena brändistään. Ministerit ja muut valtiovallan edustajat pyrkivät piilottelemaan taustalla virastoissaan, katseettomin silmin ja lausuntokaavakkeineen.

“Valtavertikaalin maassa Putinin kuva on universaalitalismani. Aihe, joka lupaa poliittisia tulkintamahdollisuuksia ja kaupallisia palkkioita, vetää myös vastustamattomasti puoleensa kuvataiteilijoita.”

Alexandra Engelfried yhdisti hagiografian eli pyhien ihmisten elämästä kirjoittamisen sekä kritiikin. Taiteilijat ovat kuvanneet hallitsijaa milloin virallisin muotokuvin vanhojen venäläisten mestarien tapaan, milloin pronssiin valettuna muskelimiehenä judotakissaan. Ja ikonostaasiin kuuluu tietysti smokkitakkinen, sikari kädessä oleva entisen KGB -johtajan kuva James Bondin tapaan Dmitry Vrubelin ja Viktoria Timofeyevan maalaamana otsikolla Hänen nimensä on Putin, Vladimir Putin.

Tutkijan mukaan Venäjän vallanpitäjää on kuvattu muun muassa "rehellisen kyynisyyden nollapisteestä", taiteellisella askeettisuudella tai kättään tuolin kädennojalla lepuuttavana absoluuttisena hallitsijana.

Bahtinilaista ylösalaisin käännettyä karnevalisointia edustaa novosibirskiläisen The Blue Noses Groupin kollaasi, joka nähtiin myös Kiasman Historiaa nopeammin –näyttelyssä keväällä 2004 Helsingissä. Se saa seuraavanlaisen arvion: “Naiivi barbaariasenne, johon ryhmä pukee karkeat pilansa, toimii kuin uutena venäläisenä muotona ´Jumalan hulluista´. Satiirisissa valokuvissa taiteilijat poseeraavat vitsikkäinä hahmoina, naurettavan osoittelevasti naamioituina Putin-, Bush- ja Bin-Laden-naamareihin.”

Novosibirskiläisen The Blue Noses -ryhmän kollaasi.

Paikkansa vallanpitäjän kuvien joukossa ottavat myös tsaarille uskolliset asennot. Sergej Kalinin ja Farid Bogdalow maalasivat Kremliin sijoitetun jäljitelmän Ilja Repinin juhlallisesta historiamaalauksesta “Valtioneuvoston juhlaistunto”.

Kuten Repinillä tsaari Nikolai II, keskeiseksi hahmoksi nousee Putin, puettuna juhlaunivormuun ja ennenkaikkea ajatuksiinsa vaipuneihin kasvoihin, jota ylikorostetut profiilihahmot kiertävät kuin planeetat aurinkoa.

Ilja Repinin maalaus Valtioneuvoston juhlaistunnosta vuonna 1903.

Vitriolica on "sellainen tyttö"

Puhdas viha

Olipa hän kuka tahansa, tämä henkilö vihaa sinua .

Hän vihaa sinua, perhettäsi, vanhempiasi, lapsiasi, sisariasi, ystäviäsi.

Hän vihaa tapaa jolla elät.
Hänellä ei ole aavistustakaan siitä, miten elät, mutta silti hän vihaa sitä.
Hän vihaa sinua ja perhettäsi ja elämääsi ja maatasi niin paljon, että hän astuu bussiin, joka on täynnä ihmisiä jotka ovat samanlaisia kuin sinä, reppu tai pommivyö täynnä räjähdysainetta.
Hän vihaa sinua niin paljon, että istuu siihen bussiin hetkeksi, katselee sinua, hengittää samaa ilmaa kuin sinä ja pystyy silti tappamaan sinut ja itsensä.


Lontoon terrori-iskujen jälkeen tämän tunteen piirsi ja kirjoitti Vitriolica -nimimerkkinen henkilö verkkoblogissaan Vitriolica Webb's ite.

Vitriolica on Portugalissa asuva englantilainen kahden lapsen äiti. Hänen blogisivunsa ovat tekstejä, piirustuksia, maalauksia ja valokuvia.

Taustalla on graafikko ja kuvittaja, taidekoulutettu ja itseoppinut, taitava piirtäjä, joka ihmettelee ja tarkkailee Portugalin arkea muukalaisen silmin, englantilaisella grazyhuumorilla ja satiirilla suodattettuna. Tekijä on pitänyt verkkoblogiaan varaventtiilinä kohtaamilleen paradokseille.

Hänen alter egonsa verkossa ovat Vitriolica (vitriolic =myrkyllinen) ja Unkemptwomen (hoitamttomat naiset) sekä Violet, seitsemän lapsen äiti.

Vitriolica saa kommenttikirjaansa melkoisesti palautetta. Hän myös kauppaa kuviaan, tosin omien sanojensa mukaan huonolla menestyksellä. Blogiin ilmestyy kuva tai pari päivässä. Intohimoinen, ilmaisullinen blogaaminen näkyy näillä sivuilla.

Kuvien tekemisessä hän käyttää Painter –ohjelmaa (aikaisemmin Fractalin, nykyisin Corelin) ja paineentunnistavaa piirustuslautaa (Wacom). Useat kuvat ovat ilmavia ja niissä yhdistyy osuva piirustustaito ja luonnosmaisuus.

”Henkilökohtaisesti, koska olen sellainen tyttö, en halua nähdä sitä, miten ihmisten työt on tehty, mutta se johtuu siitä, että tavallisesti tiedän vain näkemällä miten kuva on luotu, kuten kaikki ´kuvien piirtämisessä´ mukana olevat ihmiset…”