Runogeneraattorista kriitikon älylaseihin

Arto Kytöhongan tuotantoa esittelevästänäyttelystä Lahdessa vuonna 2012. Kuva Matti Halmevuo.

Runoilija ja kirjailija Arto Kytöhonka (1944-1992) oli aikansa edistyksellinen. Hän toimi muun muassa SARVin Kritiikin Uutisten päätoimittajana 1970-luvulla. Kytöhonka oli kiinnostunut mikrotietokoneista niiden alkuvaiheessa, ennen kuin ne tulivat kulutustavaroiksi. Eräs Kytöhongan keksinnöistä oli runogeneraattori, joka lienee sitten Arton keksinnön keksitty monta kertaa uudelleen.

Kirjailija Anita Konkka kirjoittaa blogissaan ensi kokemuksistaan 1980-luvulla tietokoneen kanssa, jossa oli merkkipohjainen käyttöjärjestelmä: ”...mutta onneksi minulla oli kärsivällinen opettaja, kirjailijakollega Arto Kytöhonka, jolta voi kysyä tyhmiä kysymyksiä eikä hän nauranut niille.”

Työvälineet ovat muuttuneet paljon sitten merkkipohjaisten käyttöjärjestelmien. Tekstinkäsittely, graafiset käyttöliittymät ja tietoverkkojen yleistyminen ovat mullistaneet myös kriitikon työprosessia. Mahtaako enää ollakaan toimitusta, joka ottaa vastaan paperille tulostettuja juttuja?

Olemme siirtyneet kotisivuista blogeihin ja sosiaaliseen mediaan, valokuvauskameroiden käytöstä älypuhelimiin ja kannettavista tietokoneista tableteihin. Muutoksen tuulet tulevat jatkumaan. Aikaisemmin musiikkikriitikko teki pikaiset muistiinpanonsa ohjelmalehtisen sivuun tai partituuriin. Kuvataidekriitikko saattoi vetäistä muutamia viivoja, kirjaimia tai sanoja kynällään taidenäyttelyn teosluetteloon tai muistilehtiöönsä.

Ehkä juuri erilaiset tallennusvälineet ovat tulevaisuuden kriitikon uusia työkaluja. Jo nyt musiikkikriitikko saattaa äänittää muistiinpanonsa pienellä nauhurilla ja kuvataidekriitikko kuvaa näyttelystä teoksia digikameralla tai älypuhelimella muistiinpanoina kirjoittamistaan varten. Oman kokemukseni mukaan huonokin kännykän kuva taideteoksesta on parempi muistiinpano kirjoittaessani kuin epämääräinen söherrys paperin reunassa.

Tekijänoikeuksilla rahastavien tahoilla saattaa olla jotain huomautettavaa tällaiseen kriitikon työskentelytapaan. Mutta kriitikoiden pitää vaatia täydet työoikeudet kriitikon työn suorittamiselle, eikä tulevaisuuden tekijänoikeuksissa tule toivottavasti olemaan mitään esteitä tällaisille kriitikon muistiinpanojen tekemiselle. Kriitikon on saatava kuvata ja nauhoittaa vapaasti ja kaikkialla tehdessään työtään.

Tänä vuonna tulevat kulutustavaramarkkinoille Google-lasit. Niillä on mahdollista soittaa puheluja ja lähettää viestejä, sekä navigoida webissä. Niillä pystyy ottamaan myös valokuvia ja videoita. Tällaiset laitteet saattavat helpottaa ja auttaa myös kriitikkoa vaikeassa työssään.

Tuskin maltan odottaa aikaa, jolloin kriitikot vaeltavat kulttuuritilaisuudesta toiseen älylasit päässään, kirjoittavat juttunsa pienillä tableteillaan paikan päällä ja lähettävät kritiikkinsä toimituksiin, jakaen ne samalla myös blogeihin. Juttusopimukseen ja -palkkioon kuuluu luonnollisesti myös se, että jutun julkaisemisen jälkeen kriitikot keskustevat kritiikistään lukijoidensa kanssa sosiaalisessa mediassa. Toivottavasti kaikki aikamme valveutuneet Arto Kytöhongat saavat mahdollisuuden kokeilla mahdollisimman pian, miten uudet älylasit istuvat kriitikon nenänvarteen.

Itse olen kamppaillut viime aikoina kahden laitteen, uuden iPad Airin ja Nokian älypuhelimen kanssa. Ne eivät suostu keskustelemaan keskenään, eli Apple ei ole sallinut lähettää kännykästä sillä otettuja kuvia tablettiin bluetoothin kautta. Prosessi, jota olen tottunut tekemään vuosikaudet. Kuvien siirtoon kyllä löytyy työkaluja, mutta laadukkaan Apple-yhtiön pyrkimys monopoliseen asemaan tällä tavalla harmittaa.

Vekotinhulluuden lisäksi kehitys on tuonut muitakin uutuuksia kriitikon työhön ja rooliin. Kyseenalaistaako sosiaalinen media kriitikon auktoriteetin? Onko kritiikki yhdensuuntaista viestintää? Miten kritiikkiä jaetaan? Onko sosiaalisessa mediassa eri taiteenalojen kriittistä keskustelua? Mikä on laatua blogeissa ja sosiaalisessa mediassa? Miten kriitikko toimii sosiaalisessa mediassa?

 

Posted with Blogsy