Bulkkijournalismi latisti Picasson vastaanoton

Tage Danielssonin elokuvasta Picassos Äventyr (1978).

”Anne Baldessari kehotti että on korkea aika antaa töiden puhua. ’Nyt pitää tutkia, kokea ja katsoa itse töitä, tuntea niistä välittyvä energia ja unohtaa muu.’” (Sanna Eskelinen, Eeva 10/09)

 ”Buenos dias Señor Pablo. Industria Picasso, huh?” Dolores [Leena Olin] elokuvassa Picasson seikkailut.

Istun rauhallisessa huoneessa Kuvataiteen keskusarkistossa Ateneumissa keskellä Helsinkiä ja luen Picasso-näyttelystä kerättyjä kolmea lehdistömapillista uutisia, reportaaseja, haastatteluja, kritiikkejä, pikku-uutisointeja, lähtöjuttuja ja kainalojuttuja. Huomaan pian, että suurin osa aineistosta jämähti toistamaan samoja, kuluneita aiheita kuin uralleen juuttunut gramofoni: Picasson kuuluisuutta, Ateneumin näyttelyn kustannusten ”seitsennumeroisen luvun” arvoituksellista suuruutta (raha on suuruuden mitta) ja raviurheilumaisia arvioita siitä, kuinka monta sataa tuhatta kävijää näyttely tulee saamaan.

Suomalaisen hengenelämän raakamaterialismista kertoo Hämeen Sanomien (21.9.2009) pääkirjoitus, jossa todetaan Picasso-näyttelyn todistavan, että ”Näyttely on myös selvinä euroina mitattavaa bisnestä.” Kirkkonummen Sanomissa (24.9.2009) kansanedustaja Raija Vahasalo (kok.) toteaa, että Picasson Poika ja piippu-maalauksen hinnaksi nuijittiin 2004 104 miljoonaa dollaria: ”Siinä on hämmentävä yksityiskohta pohdittavaksi, kun syventyy Ateneumin näyttelyn ilmaisuvoimaan.”  

Vähitellen kuvani Picasso-näyttelyn lehdistövastaanotosta alkaa selvitä. Se muistuttaa jotain sellaista, jota taidetta koskevan journalismin ei pitäisi missään nimessä olla. Aiheesta julkaistiin artikkeleita liukuhihnatyyliin, Picasso tarjottiin suomalaisille bulkkijournalismina. 

Omakohtaisuus vakan alle

Muutaman seinän takana taidemuseon näyttelytilat kuhisevat yleisöä, joka katselee Picasson teoksia. Ajattelen, että jokainen hetki näyttelytiloissa tuo yleisölle tuhansia uusia ja eläviä kokemuksia ja havaintoja taiteesta, mutta tällaisista asioista ei kerro lukijoilleen juuri mikään Picasson näyttelyn lehtileike.

Picasson Suomen vierailusta ei tullut toimittajille ja taidekriitikoille omakohtaista elämystä. He jättivät koteihinsa yleensä niin tavallisen ja ainakin takavuosina yleisen subjektiivisen tarkastelutavan ottaen käteensä koulumestarin karttakepin. Picasson taiteesta ei kerrottu lukijoille, kuulijoille ja katsojille itsetarkkailun eli introspektion keinoin, vaan toistamalla itsen ulkopuolella olevia asioita. Jos kokemuksista kerrottiin, ne tulivat yleensä näyttelyn kuraattorin Anne Baldessarin tai museojohtaja Maija Tanninen-Mattilan repliikkien myötä. Monia muitakin sijaiskokijoita käytettiin, kuten Otso Kantokorpi Tapani Mikkosta ja Juha Hälikkää. (Taide 5/09)

Ajattelin esteettistä relativismia, joka mukaan kauneuden arviointi on suhteessa yksilöihin, kulttuureihin, aikakausiin ja konteksteihin, eikä kauneudella ole mitään yleisiä kriteerejä. Onko aikamme sisäistänyt relativismin kaanonin niin syvästi, että se pitää taiteesta kokemisen kertomistakin tiedotusvälineissä tabuna?

Eikö taiteeseen ja kritiikkiin kuitenkin kuulu sen herättämistä tunteista ja ajatuksista kertominen? Miksi toimittajat eivät kertoneet omista, näyttelyn herättämistä tunteistaan ja miksi kriitikot karttoivat kirjoittamasta omakohtaisia tulkintoja silloin kun he seisoivat Picasson teosten edessä?  Ehkä he pelkäsivät Picassoa, koska hänestä on niin paljon kirjoitettu, tulkittu ja tutkittu. On helpompi tarttua kirjallisuuteen ja muiden sanomiin asioihin kuin siihen, mitä itse kokee ja ajattelee. Omakohtaisuutta ei kuitenkaan pitäisi pistää vakan alle, eikä tunteistaan kertomista pelätä, vaikka kylmässä ja kaukaisessa Pohjolassa eletäänkin.

Kokemuksia yllättäviltä tahoilta    

Poikkeuksiakin löytyi. Ennakkopöhinän helmi oli Ilta-Sanomissa (17.12.2008) julkaistu Antero Virtasen Pariisin raportti Picasso ja vanhat mestarit, joka kertoi Pariisin ja Lontoon näyttelyiden Picasso-teemoista sekä syvensi tietoa muun muassa maalauksista Algerin naiset ja Aamiainen nurmikolla. 

Marja-Terttu Kivirinta kirjoitti Taide&Design-lehdessä (2/2009) elävästi ja omakohtaiseen havainnointiin perustuen kokemuksistaan Guernica-maalauksen edessä, kuten Jukka Ahdelmakin (Länsi-Savo 18.9.2009).  Dan Sundell (Hufvudstadsbladet 17.9.2009) esitti ilahduttavina poikkeuksina omia tulkintojaan. Omakohtaisia tuntojaan Picasson teoksista mainitsi myös Leena-Riitta Salminen (Kymen Sanomat 18.10.2009)

Picasson poliittisuus oli tabu. Vain Tiedonantajassa (25.9.2009) Juha-Pekka Väisänen kertoi lukijoilleen taiteilijan kommunistipuolueen jäsenyydestä 1944-1973 ja pönäkästä, ”luuppaavasta” lausunnosta ”Olen kommunisti ja maalaukseni ovat kommunistisia maalauksia.” Eräs Picasso-vastaanoton helmistä löytyi yllättävästä julkaisusta, Ruotuväki lehdestä (17/2009), jossa Simo Häkli pohti omakohtaisilla tulkinnoillaan taiteilijan pasifismia otsikolla ”Kolmen sodan Picasso”.

Kaikki tietävät, että Picasso on nero, mutta kun sana ei ole nykyisin poliittisesti korrekti, käsitettä ei pohdittu. Annamari Vänskä tuskisteli miesvaltaista taidemaailmaa ja leimasi Picasson ”äijien äijäksi” Taide-lehden kolumnissaan (Taide 4/09). Suomen ortodoksisen kirkon Joensuun piispa Arseni oli ainoa, joka uskalsi kirjoittaa Picasson neroudesta, joka oli hänen tukintansa mukaan: ”hänen muuntautumis- ja omaksumiskyvyssään sekä estottomassa rohkeudessaan.”

Arseni kommentoi: ”Picasson persoonan heikkouksia on arvosteltu, mutta teokset on jätetty siinä suhteessa melkeinpä rauhaan. Taiteilija ei itse karsinut mitään, vaan katsoi, että se on jälkipolvien tehtävä.” Kirjoituksessa oli oikeastaan ainoa jonkin verran kriittinen lausunto taiteilijasta: ”Nerouden myytti elää kuitenkin Picasson taiteen ympärillä niin vahvana, että harva nykyäänkään uskaltaa sanoa ääneen, että mestarin teoksilla oli silloin tällöin sadun keisarin tavoin ’uudet vaatteet’.” (Savon Sanomat 6.11.2009)

Täyslaidallisesta Picassoa saattaa helposti myös tulla kulttuurikolonialismia. Siksi sympatiaani herättivät artikkelit (Marianna Palmgren, Östra Nyland/Kotka Nyheter 19.9.2009 ja Maaria Niemi Pohjalainen 30.9.2009), joissa jäljitettiin Picasson maalaus Itä-Uudeltamaalta ja ”Vaastastakin löytyy Picasso”.

Omaperäinen oli myös Marja Ylösen artikkeli (Satakunnan Kansa 31.10.2009), jossa pohdittiin, taide-elämyksen ympäristökuormitusta otsikolla ”Tuhoaako Picasso-näyttelykin maapalloa.”

Miten blockbusterin kanssa maataan?

Tietysti blockbusterin ja erityisesti Picasso-blockbusterin kanssa on vaikea asettua makaamaan. Tiedotus ja markkinointi toimivat kuin kone ja se vedättää eniten niitä kirjoittajia, joiden kokemus Picassosta on vähäisin. Ensimmäistä kertaa näyttelyssä kokeiltiin ennakkolippujen myyntiä, josta saatiin näppärä uutisaihe. Siitä bulkkijournalismi veisteli uutisia, joita se sylki ulos maailmalle kuin painokone.

Muistelin lausuntoa, jonka antoi viime keväänä The Guardianissa eräs museoalan titaaneista, Britannian National Galleryn uusi johtaja Nicholas Penny. Hän sanoi, että suuren, seksikkään blockbusterin aika on ohi. Hän sanoi yrittävänsä saada aikaa vähemmän melua ja tuottavansa enemmän odottamattomia, ehkä tutkitumpia näyttelyitä.

Heikki Kastemaa

Julkaistu Kritiikin Uutiset 4/2009 lehdessä. 

Pissikset isoina

Stiina Saaristo, Ein kleines Monster I, 2009.

Sana pissis tuli aikoinaan suomalaiseen kielenkäyttöön. Oli uutta, kun isin ja äitin kiltit tytöt tulivat ilkeiksi. Pissikset saattoivat kulkea jengissä, polttaa tupakkaa ja toistella innokkaasti sanaa ”vittu”. Tyttörintamalla tapahtui, ydinperheen halkeamisen seurausta kai se oli, jonkinlaista tyttömachoilua.

Stiina Saariston XXXXXL-tytöt kertovat siitä, kun pissis alkaa tulla keski-ikään. Näissä kuvissa tyttöattribuutit ovat kursailemattomasti kohdallaan.

Kuvissa pursuilee lihaksikas barokki, lähtökohta on yksityiskohta. Intiimi ja subliimi yhtyvät näissä kadotetun viattomuuden ikuisissa syntymäpäiväjuhlissa.

Stiina Saaristo on kotimainen Botero, groteski vääntäjä, postmodernismin ilahduttava iltatähti. Hänen kuvissaan on sitä draughtsmanshippiä, mutta pitäisi kai sanoa että se on draughtswomanshippiä. Hän voittaa Amos Andersonin näyttelyllään piirtämisen Suomenmestaruuden.

Ennen kuin lapsuus varsinaisesti löydettiin, lapsi kuvattiin pienenä aikuisena. Muistattehan, nuo aikuisen pienoismallit, aikuisen vaatteisiin puetut, isopäiset ja isosilmäiset lapset.

Paul van Somer, Portrait of a Child with a Rattle, 1611.

Stiina Saariston kuvat parodioivat lapsuutta. Henkilöt ovat romanttisen lapsikuvan vastakohtia, he ovat aikuisia lapsen puvuissa, aikuisia lapsia.

Molemmissa tapauksissa lopputulos on mekaaninen. Romanttinen lapsikuva ei salli lapsen olla lapsi, eikä pikkutytön mekkoon itsensä pinnistävä aikuinen anna itsensä olla aikuinen. Pitää olla toinen, kolmas tai sadas, jotain muuta kuin oma itsensä.

Jonkinlainen mekaanisuus on aikamme merkki. Mekaanisia ovat tietokoneet, kännykät ja Stiina Saariston kuvien henkilöt.

Valittamisen taide kiertää maailmaa

”Elämä Tokiossa, kuten kaikkialla muuallakin maailmassa on ärsyttävää ja epäreilua. Hyvät miehet ovat naimisissa. Työkaverit naputtavat kynsiään pöydilleen. Pyykki tulee pesulasta yhä likaisena. Yhteiskunta on liian kilpaileva. On mahdotonta saada tarpeeksi nukuttua.”

Phyllis Korkki raportoi tänään The New York Timesissä  noin sadan tokiolaisen ryhmästä, joka kokosi valituksensa, jotka säveltäjä Okuchi Shunsuke muunsi lauluksi esittäen ne sitten harmonikan, sellon ja tamburiinin säestyksellä eri puolilla kaupunkia. 

Arvaatkin varmaan, mistä on kysymys. Noin kuusi vuotta sitten helsinkiläiset kuvataiteilijat Tellervo Kalleinen ja Oliver Kochta-Kalleinen aloittivat ilmiön nimeltä valituskuoro. Sen läpimurto oli Helsingissä Ars 06 -näyttelyssä Birminghamin valituskuoron nimellä, jonka jälkeen koottiin Helsingin valituskuoro. Tokion valituskuoro on kahdeksas, jonka kanssa taiteilijapariskunta on työskennellyt yhdessä, mutta performansseja on ollut eri puolilla maailma yhteensä yli 60 Melbournesta Singaporeen ja Philadelphiasta Firenzeen.

Idea perustuu yksinkertaiseen ajatukseen. Jos ihmiset käyttävät niin paljon energiaa valittamiseen, taiteilijapariskunta järkeili, miksi tätä energiaa ei voisi siirtää johonkin positiiviseen?

Mukaan yritetään saada kaiken ikäisiä, eikä laulukokemusta vaadita. Se sulkisi pois paljon ihmisiä, sanoi Mr. Kochta-Kalleinen. Kaikkien valituskuorojen jäsenet yrittävät pitää kasvonilmeensä loukkaantuneina, vaikka tällä naamiolla on taipumusta johtaa huonosti peiteltyyn tai jopa peittelemättömään vahingoniloon.  

Tokiolaisen Mori taidemuseon kuraattori Mami Kataoka sanoi pyytäneensä Kalleisia auttamaan valituskuoron kokoamisessa, koska hän näki sen ainutlaatuisena osallistuvan taiteen muotona, jossa kuoron jäsenet voivat tuottaa taideteoksen säveltäjän kansssa.

Marraskuussa alkaneessa performanssissa monet kuoron jäsenet käyttivät kasvoillaan suojaimia, jotka ovat näinä aikoina yleisiä Tokiossa sikainfluenssan takia. He aloittivat yksinkertaisesti hyräilemällä musiikin mukaan, ottivat sitten pois suojukset ja alkoivat laulaa.

Kiinnostavaa NYT:in raportissa on, että taiteilijoilla on koossa sen verran aineistoa, että he voivat verrata eri puolilla maailmaa pystytettyjen kuorojen valituksia. Ylipäätään eri kuoroista taltioidut videot osittavat, että jotkut valitukset ovat yleismaailmallisia (seksin puute näyttää olevan ongelma kaikkialla), toisia taas värittävät kulttuurin erityispiirteet. 

Tokiossa valitukset työstä olivat yleisempiä kuin muissa kaupungeissa, sanoi Mr. Kochta-Kalleinen. (kuten ”En voi kieltäytyä työnteosta lomapäivisin.” tai ”Pomoni muuttaa omat virheensä minun tekemikseni.” ”Minua pelottaa joka kolmas kuukausi, koska olen töissä kolmen kuukauden sopimuksilla.”)

Helsingissä luettelon yläpäässä olivat valitukset kännyköistä. (”Kännykkäni akku on aina lopussa.” ”Kaikki soittoäänet ovat ärsyttäviä.” ”Ystäväni pitää kännykästään enemmän kuin minusta.”)

Chicagossa oli paljon valituksia joukkoliikenteestä.

Pietarissa valitukset heijastivat ”syvää olemassaolon traumaa” ja täyttymätöntä rakkautta, sanoi Kochta-Kalleinen. (“Miksi olemme aina tyytymättömiä johonkin?” “Miksi rakastamme, jos rakastaminen on niin tuskallista?”)

Huolimatta valituksesta ja valituspaikasta se, että pystyy laulamaan asian  seisoessaan toisten rinnalla on usein ilmeisen katarktista. Sitä ainakin todistavat valituskuorolaiset. Kochta-Kalleisen mukaan Tokion kuoro tulee olemaan viimeinen, jota he ohjaavat henkilökohtaisesti. Hän sanoo uupuneena arvelevansa, että olemme kuulleet tarpeeksi valituksia.

Mutta Kalleiset haluavat kuorojen jatkavan. Heidän verkkosivullaan on yhdeksän vaiheen ohje kuoron muodostamiseksi. Esimerkiksi Philadelphiassa koottiin ohjeiden mukaan valituskuoro viime vuonna. Koko homman kasaaminen kesti pari kuukautta ja kun esitys ja musiikki alkoi koostua, se kuulosti ainakin esiintyjien mukaan niin hyvältä, että emme olleet pysyä nahoissamme, kertoi eräs tapahtuman organisoijista.

Se päivä oli Caspar David Friedrichin

Risti ja katedraali vuorilla, 1812.

Nuoruudesta asti ihailin C. D. Friedrichin maalauksia, joita olin nähnyt taidehistorian luennoilla diaprojektorilla valkokankaille heijastettuina, sekä taidekirjoissa. Pääsin jotenkin siihen käsityksen, että Friedrichin maalaukset ovat kaikki monumentaalisen suuria, jykevine, usein mahtipontisine sommitelmineen.

Kun näin myöhemmin ensimmäisen Friedrichini ”livenä” Düsseldorfin Gemäldegaleriessa, se oli kauhea shokki ja järkytys. Maalaus olikin pienen pieni tirriäinen, tuskin A3-paperiarkin kokoinen. Olin nähnyt teoksen kymmeniä kertoja diaesityksissä ja taidekirjoissa ja mielessäni vielä paisutellut sen mahtavuutta. Oikeassa teoksessa oli toki sama tunnelma, pedanttisen pikkutarkasti maalattuna, mutta minun täytyi hoiperrella museon käytävillä jonkin aikaa käsiäni väännellen, toipuakseni järkytyksestä. Opetus: teoksista otettujen valokuvien perusteella ei pitäisi koskaan tehdä lopullisia johtopäätöksiä.

Tukholman Nationalmuseumin Caspar David Friedrich on yhtä nautittavan huolellisesti ja yhtä pedanttisesti tehty taidenäyttely kuin saksalaisen romantiikan taiteilijan maalaukset ja piirustuksetkin. Katsoja voi heittäytyä siihen kuin ohjelmaan tai itse maalaukseen ja antaa näyttelyn ”dramaturgian” joko viedä mukanaan tai valita omat vaellusreittinsä. Tämä näyttely on kuvien virtaa, joka soi, se ei ole pelkkiä tauluja ja tekstejä mekaanisesti yhdisteltyinä museon seinillä.

Nationalmuseum teki selväksi Friedrichin (1774–1840) pohjois-saksalaisen alkuperän. Hän syntyi Pommerin Greichswaldissa, joka oli Ruotsin maakunta, kunnes 1815 siitä tuli osa Preussia. Älkää kuitenkaan mainitko Friedrichin ruotsalaista alkuperää ääneen, onhan hän saksalaisten kansallistaiteilija, Nationalkünstler.

Romantiikan jäljet ulottuvat saippuaoopperasta Mark Rothkon maalauksiin ja toritaulusta Anselm Kieferin teoksiin. Jos päästämme itsemme irti ahtaista kansallisrajoista, voimme vain todeta, että me olemme kaikki saksalaisen romantiikan lapsia. Me katsomme ja tunnemme vuoristomaiseman nousevan rytmin ja valöörien vaihtelun kukkuloiden välillä, siintävässä atmosfäärissä Caspar David Friedrichin maalausten opastamina. Friedrichin kuunvalo, sumu meren yllä, ylevä vuoristo, meren äärettömyys tai taivasta vasten lähes kiduttavina kiemurtelevat puunoksat ovat tulleet koko maapallon yhteiseksi tajunnaksi, visuaalisiksi käsitteiksi jotka ovat yhtä ajankohtaisia niin nykytaiteessa kuin eilenkin. Friedrichin taide kertoo siitä, kuinka vahvasti todellisuuteen liittyvää kokemista taide muokkaa ja kuinka todellisuus muistuttaa taidetta.

Tästä todistaa myös Nationalmuseumin näyttely, jossa kahdeksan nykytaiteilijan teokset kommentoivat Friedrichin laajaa vaikutusta. Mukana tässä osassa katsausta ovat Karin Mamma Andersson, Ann Böttcher, Cecilia Edefalk, Denise Grünstein, Håkan Rehnberg, Jan Håfström, Lars Nilsson ja Sigrid Sandström.

Denise Grünstein, Första resan.

Sinä päivänä Tukholma kylpi oudossa, sinistä ja vihreää kuhisevassa auringonvalossa. Grand Hotellin ja kuninkaanlinnan välissä oleva vesi heijasti kajoa, joka välkkyi kirkkaana, mutta salaperäisenä. Se oli viimeinen valonpilkahdus ennen pitkää, monta kuukautta kestävää yhtäjaksoista, arktista pimeyttä. Jo taksissa istuessani alkoi hämärtää ja myöhään iltapäivällä laiva alkoi lipua pois Tukholman satamasta hitaasti ja äänettömästi, kuin varkain, paksussa kaamoksen sumussa kohti määränpäätä, pohjoista satamaa. Se päivä oli Caspar David Friedrichin.

Kienholz Lontoon National Galleryyn

Aamun Guardianissa Kate Conolly kertoo haastattelussaan (Guardianissa myös kuva- ja äänipodcast tulevasta näyttelystä), että 18.11. 2009 avataan Lontoon National Galleryssä neljätoista vuotta sitten kuolleen kalifornialaistaiteilijan Edward Kienholzin näyttely otsikolla The Hoerengracht (Huorien kanaali).

Yksityiskohta teoksesta The Hoerengracht (1983-86).

Otsikko on peräisin 1980-luvulla Kienholzin pariskunnan Berliinin työhuoneella tekemästä installaatiosta, jossa kuvataan Amsterdamin huorakortteleiden ympäristöjä. Näyttelyn kokoaa taiteilijan vaimo Nancy Kienholz, jonka kanssa Ed Kienholz toimi yhteistyössä 1980-luvulta alkaen.

Edward Kienholz herätti huomiota Suomessa osallistumalla teoksillaan kahteen Ars-näyttelyyn. Lontoon katsauksessa on mukana Ars 69:ssa kohua herättänyt Roxy´s (Roxyn luona), vanhaan ja pölyiseen vuoden 1943 bordellimiljööseen sijoittuva huone.

Roxy´s 1961.

Lontoossa on mukana myös Tukholman Modernan kokoelmiin hankittu Mielisairaala (State Hospital), jossa kuvataan kerrossängyissä makaavia potilaita. Tämä, sekä Sara Hildenin taidemuseon kokoelmissa Tampereella oleva Uudestisyntyminen olivat esillä vuoden 1974 Arsissa. Jälkimmäinen teos koostuu alastomasta naisvartalosta, joka makaa pianon päällä, jossa on vesiallas kasveineen ja sammakonpoikasia.

Tällaiset aiheet nostattivat aikoinaan sekä yleisön inhoa että ihastusta. Kieholzin teokset ovat 1960-luvulla syntynyttä vasta- tai vaihtoehtokulttuuria. Niiden aiheet olivat erikoisia, sillä  bordelleja, sairaaloita ja syrjittyjä ei hyväksytty taiteen aiheiksi toisen maailmansodan jälkeen vallassa olleessa korkean ja ihanteellisen modernismin aallossa. Myös 1970-luvun vasemmistokonservatiivit katsoivat kielteisesti amerikkalaistaiteilijan teosten viestejä.

 State Hospital, 1966.

Ed Kieholzin teokset olivat installaatioita ennen installaatioita – sana yleistyi suomenkieleen vasta 1980-luvulla – usein valmiista esineistä ja lasikuituhenkilöhahmoista koottuja interiöörejä, esinekoosteita ja kuvaelmia. Kun installaatiot tulivat laajassa mitassa Suomeen 1980-luvun alussa, konservatiiviset taidepiirit vastustuvat niitä ”näyttelytaiteen sirkushuveina”. Mutta vähitellen asenteet muuttuivat ja jopa Neuvostoliiton viimeisinä vuosina sen virallisista virallisimman taiteilijaliiton taidelehden erään numeron kannessa komeili kuva Ilya Kabakovin installaatiosta.

Roxy’s, State Hospital ja Udelleensyntyminen olivat varhainen osoitus taiteen muutoksesta, joka vähitellen rantautui nykytaiteeseen – ei ainoastaan länsimaissa, vaan kaikkialla maailmassa. Tänään myös sirkustaide on kestävää käyttötaidetta ja Kienholzin teokset ovat nykytaiteen kunnioitettua historiaa. Kienholzin teoksille olisi nyt esiintulon paikka myös Suomessa.

The Beanery, yksityiskohta.

p.s. The Guardianin Jonathan Jones kirjoittaa kritiikissään, että lopultakin Lontoon National Galleryyn tulee laadukasta nykytaidetta. Näyttelyn teoksesta The Beanery (Halpa ruokala) hän toteaa:  

"– –se on uudelleen luotu kauhistuttava, kuitenkin sitkeän unohtumaton amerikkalainen päivällinen. Se luo haisevan, soivan kauhun mailman, jota ei saa pois mielestään. Tässä kuvaelmassa on sellaista vihaa, satiiria ja pistävyyttä, joka jättää taakseen taiteen enemmistön".

Jones käyttää sanaa tableau, joka kuvaa osuvasti useita Kienholzin teoksia. Sana viittaa kuvaelmiin tai tableaux vivantseihin eli eläviin maalauksiin, joka on ikivanha eurooppalainen traditio. Kieholz omaksui niiden vaikutteita lapsuudessaan.

p.p.s. Guardian julkaisi näyttelystä kaksi kritiikkiä ja yhden Adrian Searlen podcast-haastattelun. Ainakaan Searle ei innostunut Kieholzin Hoerengracht-installaatiosta. Hän toteaa, että National Gallery yrittää vain "sex up" eli tehdä jännittävämmäksi näyttelyohjelmistoaan ja että teos on kuin diskossa tanssiva kirkkoherra.

Tässä Guardianin julkaisema kokonaisuus Lontoon National Galleryn Kienholz-näyttelystä:

• Kate Conollyn haastattelu 
• Nancy Kienholzin haastattelu kuva- ja äänipodcastina
• Jonathan Jonesin kommentti blogissa
• Adrian Searlen kritiikki 
• Charlotte Higginsin raportti näyttelystä 
• Adrian Searlen podcast
• Laura Cummingin näyttelyarvostelu
• Judith Flanders huomasi, että monet mieskriitikot kirjoittavat Kienholzin näyttelystä kertoen samalla seksikokemuksistaan. Se ei ole kirjoittajan mielestä sopivaa taidearvostelussa. 

Uudestisyntyminen/Rebirth.

Jonathan Jones: Italia ja taide ristinsä pitäköön

The Guardianin taidekriitikko Jonathan Jones on sitä mieltä, että Italian pitää saada pitää ristinsä. Hänen blogissaan on oikeastaan vain yksi ajatus, joka puoltaa EU:n tuomioistuimen keskustelua herättänyttä päätöstä. ”Tämä on moninainen, nopeasti muuntuva maailma ja Italian täytyy omaksua monikulttuurisuus yhtä paljossa määrin kuin minkä tahansa muunkin maan.”

Tämä Rafaelin nuoruudentuotannon ristiinnaulittuaiheinen maalaus on taidekriitikko Jonathan Jonesin eräs suosikki Lontoon National Galleryssä.

Mutta sen myönnettyään Jones toteaa: ”-- joka ei ole koskaan katsonut yhtään italialaista taidetta, ei vakavissaan voi kyseenalaistaa tämän kulttuurin syvyyttä, rikkautta ja suosiota ristin suhteen”.

Jonesin mielestä kieltäessään krusifiksin kouluistaan EU:n ihmisoikeuksien tuomistuin hyökkää italialaista identiteettiä vastaan.

Kriitikon bottom line: ”Mitä tahansa ajattelettekin katolilaisuudesta, se on synnyttänyt kaunista taidetta. Italiassa tuo taide on solmittu niin syvälle elävään kulttuuriin, että sen latistaminen merkitsee sodankäyntiä ihmisoikeuksia vastaan. Mielestäni tämä on ruma hyökkäys kulttuurin kudosta kohtaan, jota oikeutetusti ihaillaan kaikkialla maailmassa.”

Kesämuisto kotkan tuntumasta

Kuvasin kaksipäistä kotkaa viime kesänä Helsingin Kielosaarenpuistossa, Talinrannassa. Pekka Jylhän Olen itä olen länsi valmistui sinne vuonna 1999. Kaksipäinen kotka on vanha, monen valtion käyttämä tunnus. Alunperin se lienee peräisin Bysantista.