Ylistys mielikuvitukselle

Tunnistan leijonan, Jouko Turkan löytämät kiviveistokset. 11.1.–2.2.2014 Kuva/Tila näyttelytila, Helsinki.

Kuvataideakatemian näyttelytilassa on kaksi pöytää kiviä. Ne on tarkoitettu kosketeltaviksi ja käänneltäviksi, vesikannusta voi kaataa vettä, jolloin graniitin muoto selkenee ja väri muuttuu tummaksi. Jos ei halua koskettaa kiviä, voi niitä tarkastella, käännellä ja väännellä kattoon ripustettujen lankojen varassa olevista valokuvista, jotka kuvaavat myös kiviä. Jouko Turkka selostaa videossa mitä hän näkee kivissä.

Teatteriohjaaja Jouko Turkan lähipiiristään löytämät kivenmurikat ovat herättäneet vilkkaan nettikeskustelun. Näyttelyn ovat koonneet Turkan lisäksi Jaakko Ruuska, Pekka Kantonen ja Esa Kirkkopelto.

Näyttely on riemukas ja hauska mielikuvituksen laboratorio. Taiteen tekeminen ja ymmärtäminen perustuu ihmisen kykyyn herättää eloon elottomia esineitä. Kivien avulla Turkka elollistaa luontoa ja liittää tämän ikivanhaan tapaan selittää kaikki ympärillä oleva eläväksi.

Tällainen mielikuvitus, jota kutsutaan animatismiksi on itse asiassa eräs vastaus kysymykseen siitä, miksi taidetta ylipäätään on alettu tekemään. Ja taiteen ymmärtämisen ja vastaanoton edellytys on mielemme kyky liikuttua liikkumattomista kuvista.

Animismi taas sisältää käsityksen, että henkisen ja materiaalisen tai fyysisen maailman välillä sekä sielujen ja henkien välillä ei ole eroa. Poikkeusta eivät tee siitä myöskään muut eläimet, kasvit, kivet tai maantieteelliset piirteet, kuten vuoret tai joet tai muut luonnonilmiöt, kuten ukkonen, tuuli tai varjot. Animismi hylkää kartesiolaisen dualismin.

Videossa Turkka myös tulkitsee – tällä kertaa ei näyttelijänä ihmistä tai hänen rooliaan – vaan kivien muotoja. Turkan puheen innokkuus ja vakuuttavuus on nautittavaa, hänen löytämisen ilonsa ja mielikuvituksen kihelmöivä herkullisuus on kosketeltavaa.

Kiven piirtäminen on myös vanha, klassiseen piirustuksen opetukseen ja harjoitteluun liittyvä aihe. Jokainen kiviä piirtämään yrittänyt käsittää, että niiden muodot ja värit ovat tavattoman vaikeasti piirrettäviä ja että tässä yksinkertaisessa arkipäivän materiaalissa on kokonainen pienoismaailma. Vain mestari pystyy herättämään kiven eloon.

*   *

P.S. Keskustelu ”Turkan kivistä” on käynyt vilkkaana. ”Kivet” on mielestäni harhaanjohtava aihe, näyttelyssähän ei ole kyse kivistä eikä Turkastakaan sinänsä, vaan siitä, miten Jouko Turkka kokee ja tulkitsee kiviä. Ja siitä, miten kävijät voivat innostua ”katsomaan” kiviä, eli käyttämään mielikuvitustaan. Ja siitä, pystyykö Turkka innostamaan kävijöitä mielikuvituksensa käyttöön? 

Huomasin vasta kirjoitukseni julkaisun jälkeen, -- kiitos erään Facebookissa käymäni keskustelun --  että näyttely täyttää kaikki melko uuden taiteenalan, realaatioestetiikan tai relaatiotaiteen kriteerit. Kirjoitin viime syksynä Kulttuurinavigaattorissa relaatioestetiikasta Heta Kuchkan  näyttelyn yhteydessä.

Minä koin teoksen selkeänä ja yksinkertaisena oivalluksena, mielestäni Jouko Turkan kaltainen innostava näyttelijä pystyy innostamaan katsojia tulkintaan ja mielikuvitukseen. Ainakin minun arvostukseni Jouko Turkkaa kohtaan kasvoi, hän on loistava taiteilija. Tuo vanha kettu onnistui yllättämään!

• Otso Kantokorpi Teatteri & Tanssi-lehdessä 
• Pauli Tapio, Yksityistä kirjeenvaihtoani, Kaksi mielipidettä Jouko Turkan kivinäyttelystä 
• Kirsikka Mohringin mielipide Facebookin Akku-lehdessä 
• Keskustelua Kulttuurinavigaattorin Facebook-sivulla, johon osallistun minäkin   

Manifesta 2018 Helsinkiin!

Kaikki alkoi siitä, kun huomasin tutun nimen Galleria Forsblomin avajaisissa näyttelyn vieraskirjassa. Hieraisin silmiäni, siinä luki ”Kasper König”. En tunne henkilökohtaisesti miestä, mutta tunnen tietysti hänet nimeltä. Olen muun muassa nähnyt kaksi hänen aloitteestaan järjestettyä Skulptur Projektea Münsterissä, Saksassa. Ja Kölnin Ludwig-museon johtajana hän oli pitkään, tuttu paikka sekin.

Muistin sitten, että König on Pietarissa ensi kesänä avattavan Manifesta-näyttelyn pääkuraattori. Ryhdyin googlaamaan tietoja Manifestasta ja törmäsin muutama päivä aikaisemmin julkaistuun hänen haastatteluunsa FAZissa, jonka Anna Prizkau teki Pietarissa. Päättelin siitä, että König oli tullut Helsinkiin vastikään Pietarista.

Prizkaun haastattelu on kiinnostava, koska se kertoo 26. kesäkuuta avattavasta eurooppalaisen nykytaiteen biennalin Manifestan rakentamisen taustoista. Kerroin niistä hieman Facebook-sivullani.

Sitten mieleeni juolahti, että miksi Manifestaa ei voisi järjestää myös Helsingissä? Manifestahan organisoidaan joka toinen vuosi eri puolilla Eurooppaa ja Helsinki olisi varmasti hyvä paikka sellaiselle. Ensi kesän Pietarin Manifesta 10:n jälkeen se järjestetään Zürichissä vuonna 2016.

Verrattuna isoihin ja periteisiin kansainvälisiin ja toistuviin taidetapahtumiin, Venetsian biennaaliin, Kasselin Documentaan tai Ars-näyttelyihin Manifesta on ehkä luonteeltaan epämuodollisempi ja tapahtumapainotteisempi. Tosin tällaisten isojen kansainvälisten näyttelyiden konsepti muuttuu jatkuvasti näyttely näyttelyltä. Odotan uteliaisuudella Pietarin näyttelyä eli editiota, jossa isäntänä toimii peräti Eremitaasi.

Pystytin asiaa kannattaville Facebook sivun, jonka otsikko on Manifesta 2018 Helsinkiin. Sivulle näyttää jo nyt ensimmäisenä päivänä tulevan paljon tykkäyksiä.

Toiminta-ajatukseni on yksinkertaisesti seuraava: Seurataan kevään aikana, saako ajatus kannatusta. Kesällä tai ensi syksynä otetaan yhteyksiä niihin tahoihin, jotka olisivat mahdollisesti halukkaita Manifestan Helsingissä järjestämään. Mahdollisia olisivat esimerkiksi Kiasma, Helsingin taidemuseo, Amos Andersonin taidemuseo, Helsingin Taidehalli, Taiteilijaseura, Checkpoint Helsinki tai ketä vielä? Jos kiinnostusta asiaan on, otetaan yhteyttä Manifestan organisaatioon ja ehdotetaan Helsinkiä. Asian päättää siis lopullisesti Manifestan organisaatio ja päätös pitäisi varmaan saada varmistettua tämän vuoden loppuun mennessä.

Tämä on siis ehdotukseni, toivottavasti se saa kannatusta. Ilmoittelen Facebook-sivulla aiheesta, jos asiassa ilmenee jotain uutta. Ja ottakaa yhteyttä, jos jotain tulee mieleen tästä asiasta!

Vuoden taidekirjallisuus elää ja voi hyvin

Olen ollut tämän vuoden ajan Suomen Taideyhdistyksen nimittämässä lautakunnassa, joka arvioi Suomessa julkaistua uusinta suomalaista kuvataidealan kirjallisuutta. Raati palkitsi eilen Suomen Taideyhdistyksen kirjallisuuspalkinnolla Harri Kalhan, jolta on julkaistu kolme kirjaa ja yksi taiteilijaessee tämän vuoden aikana. Se on sekä määrällinen, että laadullinen työvoitto.

Harri Kalhan Kokottien kultakausi.

Harri Kalha on valistunut kuvataidetta ja varsinkin taideteollisuutta popularisoiva esseisti. Hän on kirjoittaja, joka pystyy vangitsemaan lukijansa mielenkiinnon, hän tuo teksteihinsä omistautuvaa henkilökohtaisuutta ja esittelee teorioita ilman akateemista jäykkyyttä. Harri Kalha jatkaa suomalaisen taidekirjallisuuden suuren esseistin Yrjö Hirnin traditiota.

Hyvä uutinen on myös se, että suomalainen kuvataidetta koskeva kirjallisuus voi hyvin. Palkintoraati kävi läpi yli kuusikymmentä kuvataidetta koskevaa, tämän vuoden aikana julkaistua suomalaisten kirjoittajien julkaisua.

Kirjoitin aikaisemmin Kulttuurinavigaattorissa taiteilijoiden kirjallisista omakuvista - kirjoitetuista selfieistä – kuten ajan sana kuuluu. Hannu Väisäsen Taivaanvartijat, (Otava) ja Henry Wuorila-Stenbergin Hämärän näkijä, (Like) kirjat edustavat tätä vanhaa, nyt uudelleen henkiin herännyttä taiteilijaelämästä kertovaa kerronnan lajia.

Kuvataidetta koskevan kirjallisuuden ydinalaa ovat taidenäyttelyjen yhteydessä julkaistavat kirjat, jotka ovat periaatteessa näyttelykatalogeja taidekokoelmista, yhteisnäyttelyistä tai taiteilijoiden yksityisnäyttelyistä. Ne julkaistaan kuitenkin tavallisesti itsenäisinä kirjoina, joiden monografiat ja esseet voivat olla kirjallisen ilmaisun helmiä. Taideyhdistyksen raadin palkitsema Harri Kalhan Birger Kaipiaista (SKS) koskeva kirja on eräs alan häikäiseviä uutuuksia. Ja hienoa on myös se, että Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kustantamo, joka on ollut jo pitkään tunnettu eri kulttuurialojen kustantajana, on erikoistunut erityisen laadukkaaseen taidekirjojen julkaisutoimintaan.

Mieleeni näyttelykatalogeista jäivät myös Tuomo Sepon kokoelmasta tehty julkaisu Taiteelle koko elämä (Oulun taidemuseo) , Mikko Orasen toimittama Timo Heinon kirja (Helsingin taidemuseo), sekä Marja Kanervon ja Eija-Liisa Ahtilan tuotantoa käsittelevät kirjat (Kiasma).

Amos Andersonin taidemuseon tuottamat julkaisut ovat alan laatua. Mieleeni jäi tältä vuodelta erityisesti Laura Gutmanin ja Susanna Luojuksen toimittama kirja Art deco ja taiteet (SKS) sekä näyttelynä, että kirjana. Niiden tuoma yllätys on se, että art deco, tuo Keski-Euroopassa ja Yhdysvalloissa voimakkaasti esiintynyt taidesuuntaus esiintyi – vastoin aikaisempaa yleistä käsitystä – melko vahvana myös Suomen taideteollisuudessa. Amos Andersonin taidemuseon laadukkaita taidekirjoja ovat tältä vuodelta myös vuoden merkittävän nykytaidenäyttelyn Rouva Näkymätön julkaisu, sekä hieno August Uotilan näyttelykatalogi.

Valokuvausta koskevat julkaisut ovat tulleet vahvaksi ja näkyväksi osaksi kuvataidekirjallisuutta. Niistä mieleeni jäi varsinkin Vesa Ojan Finglish (Musta Taide), joka kertoo mieleenpainuvasti amerikansuomalaisten elämästä ja samalla amerikkalaisuuden arjesta. Mukana kuvissa on muun muassa amerikansuomalainen taiteilijaystäväni Eric Aho. Haluaisin lähettää tämän kirjan lahjaksi amerikansuomalaisille ja amerikkalaisille ystävilleni ja tuttavilleni. Historiallisesti merkittävä on Gallen-Kallelan museon julkaisema Sergei Prokudin-Gorskin tuotantoa selvittävä kirjanen Väri on valoa.

Sara Hildénin taidemuseo julkaisi uhkean kirjan säätiön modernin ja nykytaiteen ulkomaisesta kokoelmasta. Helsingin historiaa vuodesta 1945 vuoteen 2010 käsittelee kuvateos otsikolla Voimat jotka rakensivat Helsinkiä (Otava).

Uusia ja erilaisia näkökulmia kuvataidealan kirjallisuuteen tuovat vuoden aikana julkaistut seuraavat kirjat. Virpi Harjun toimittama Oikeuden näyttämöt (Valtion taidemuseo, Suomen lakimiesliitto) kertoo lainkäytön instituutioiden visuaalisuuteen ja kuvankäyttöön liittyvistä aiheista. Otso Kantokorven toimittama Vaivaisukkojen paluu (Maahenki) tuo jo aikaisemmin Suomessa esillä olleeseen aiheeseen uusia näkökulmia. Jari Tammisen vahvasti kuvitettu Häiriköt, Kulttuurihäirinnän aakkoset (Voima) esittelee kotimaisia ja ulkomaisia alan klassikoita Harro Koskisesta Banksyyn. Julkaisu yllättää lukijansa elinvoimalla ja energialla ja samaa voi sanoa myös Jan-Erik Anderssonin omalaatuista taloaan, taidetta ja elämää yhteenkietovasta kirjasta Elämää lehdellä (Maahenki).

Eräs tärkeistä vuoden julkaisuista on myös – tosin ei suomalaisten kirjoittama, mutta suomeksi käännetty – Muoti, tyylit ja vaatteet kautta aikojen (Tammi). Kirja on selkeän graafisen asun ja kontekstikuvituksen saanut massiivinen tietolähde.

Aukeama kirjasta Muoti, tyyli ja vaatteet kautta aikojen.

Kulttuurijournalismin ja taidekritiikin yhä heikkenevässä tilanteessa on ilahduttavaa todeta alan kirjajulkaisuiden voivan hyvin. En osaa sanoa, mistä kuvataidealan erilaisten julkaisujen melko hulppea määrä ja laatu johtuu. Kyse voi olla ilmiöstä, joka on vain kertynyt tälle vuodelle. Mutta jälki on tänä vuonna niin vakuuttavaa, että julkaisujen takana täytyy olla todellista pyrkimystä, sattumaa se ei ole.

Valta ja taide 2: Suomen taidemaailman 50 vaikutusvaltaisinta

Katharina Fritsch, Hahn/Cock, 2010 seisoo Lontoon Trafalgarin aukion neljännellä veistosjalustalla.

Edellisessä jutussa pohdin, missä eri yhteyksissä ja miten valtaa käytetään. Tässä jutussa yritän kartoittaa, ketkä ovat Suomen taidemaailman viisikymmentä vaikutusvaltaisinta.

Taidemaailma tarkoittaa tässä kuvataidemaailmaa osana kulttuurielämää. Vaikutusvaltaisimmat istuvat lautakunnissa, toimikunnissa ja erilaisten organisaatioiden hallituksissa. He toimivat instituutioiden, kuten museoiden ja taidekeskusten johtajina, sekä taidenäyttelyiden kuraattoreina. Julkisuuden sanankäyttäjät ovat myös vallan käyttäjiä ja heitä ovat toimittajat, kirjoittajat ja taidekriitikot. Monet taiteilijat käyttävät valtaa. Myös taiteen keräilijät ja taidekokoelmien hankinnoista päättävät ovat vallankäyttäjiä.

Luettelo perustuu omiin valintoihini ja eräiden henkilöiden minulle lähettämiin ehdotuksiin. En ole laatinut Suomen taide-elämän varsinaista ”ranking-listaa”, vaan esitän viisikymmentä henkilöä aakkosjärjestyksessä. Mainitsen vain henkilöiden pääasemat suhteessa kuvataiteeseen, vaikka monet tietysti käyttävät valtaa erilaisissa yhteyksissä samanaikaisesti. Esimerkiksi valokuvaaja Jan Kaila on Frame säätiön puheenjohtaja ja Kuvataideakatemian varadekaani, enkä edes tiedä, mitä muita luottamustehtäviä hänellä on.

Listaa laatiessani mietin kovasti sitä, kuinka paljon julkisuus vaikuttaa valintoihini. Esimerkiksi Framen johtaja Raija Koli käyttää merkittävästi valtaa, mutta hän on kuitenkin melko tuntematon henkilö, joten en valinnut häntä mukaan. Lapin yliopiston rehtori Mauri Ylä-Kotola on entinen Kuvataideakatemian rehtori, mediataiteen asiantuntija ja Lapin yliopiston Taiteiden tiedekunnan ex-dekaani, mutta hänkään ei päässyt top 50 listalle, koska arvelen että hänen vallankäyttönsä suuntautuu nykyisin laajemmallekin akateemiseen maailmaan.

Tarkoitukseni on herättää keskustelua siitä, ketkä valtaa kuvataidemaailmassa käyttävät ja miten sitä käytetään. Konsensus-yhteiskunnan seurauksena vallankäytön arviointi on Suomessa usein vähäistä, tunteenomaista ja osoittelevaa. Ilokseni Otso Kantokorpi huomasi keskustelun aiheesta Facebookissa ja osallistui siihen Alaston kriitikko -blogissaan jo ennenkuin julkaisin listan. Hän epäilee, mielestäni aivan oikein, että vaikutusvallan analysoiminen pelkkien yksittäisten henkilöiden kautta on vinouttavaa.

Tästäkin huolimatta toivon, että kaksi artikkeliani herättää ajattelua taiteen vallankäytöstä ja vallasta. Kuolemanvakavasti listaan ei kannata suhtautua. Tässä valintani, jäiköhän joku pois?

1. Eija-Liisa Ahtila, taiteilija, akateemikko
2. Leena Ahtola-Moorhouse, amanusenssi, Ateneum
3. Ilona Anhava, galleristi
4. Berndt Arell, johtaja, Ruotsin kansallismuseo
5. Tuula Arkio, taidevaikuttaja
6. Pauline von Bonsdorff, professori, Jyväskylän yliopisto
7. Henrik de la Chapelle, puheenjohtaja, Gösta Serlachiuksen taidesäätiö
8. Carl Gustaf Ehrnrooth, sijoittaja
9. Caj Forsblom, galleristi
10. Raoul Grünstein, toimitusjohtaja, taiteellinen johtaja, Korjaamo
11. Leevi Haapala, kuraattori, Kiasma
12. Petra Havu, toiminnanjohtaja, Suomen taiteilijaseura
13. Elina Heikka, johtaja, Valokuvataiteen museo
14. Rauli Heino, galleristi
15. Outi Heiskanen, taiteilija, akateemikko
16. Villu Jaanisoo, taiteilija, professori Kuvataideakatemia
17. Leif Jakobsson, johtaja, Svenska Kulturfonden
18. Maaretta Jaukkuri, kuraattori
19. Jan Kaila, valokuvaaja, puheenjohtaja, Frame säätiö, varadekaani, Kuvataideakatemia
20. Otso Kantokorpi, kriitikko, kuraattori
21. Tuula Karjalainen, taidehistorioitsija, tietokirjailija
22. Kai Kartio, johtaja, Amos Andersonin taidemuseo
23. Päivi Karttunen, varapuheenjohtaja, Saastamoisen säätiö
24. Markus Konttinen, rehtori, Kuvataideakatemia
25. Markus Kåhre, kuvanveistäjä, johtaja Checkpoint Helsinki
26. Hilkka Liikkanen, johtaja, Rovaniemen taidemuseo
27. Liisa Lindgren, intendentti, Eduskunta
28. Krista Mikkola, kuraattori
29. Jukka Mäkelä, taiteilija
30. Teemu Mäki, taiteilija, professori
31. Taina Myllyharju, johtaja, Tampereen taidemuseo
32. Leena Niemistö, taidekeräilijä
33. Elena Näsänen, taiteilija, puheenjohtaja, Suomen taideakatemia
34. Hanna Ojamo, kuvataiteilija, puheenjohtaja Suomen taiteilijaseura
35. Susanna Pettersson, johtaja, Suomen kulttuuri-instituutti, Lontoo
36. Silja Rantanen, taiteilija, professori Kuvataideakatemia
37. Osmo Rauhala, taiteilija
38. Pessi Rautio, päätoimittaja, Taide-lehti
39. Anna Retulainen, taiteilija
40. Leena-Maija Rossi, johtaja Suomen New Yorkin kulttuuri-instituutti
41. Risto Ruohonen, ylijohtaja, Valtion taidemuseo
42. Rafaela Seppälä, taidekeräilijä
43. Pirkko Siitari, johtaja, Kiasma
44. Riikka Stewen, professori, Kuvataideakatemia
45. Maija Tanninen-Mattila, johtaja Helsingin taidemuseo (1.11.2013 alkaen)
46. Paula Toppila, toiminnanjohtaja, Ihme-säätiö
47. Salla Tykkä, kuvataiteilija, puheenjohtaja Valtion media-, sarjakuva- ja kuvitustaiteen toimikunta
48. Markku Valkonen, taidevaikuttaja
49. Thomas Wallgren, puheenjohtaja, Helsingin taidemuseon johtokunta
50. Jan Kenneth Weckman, taiteilija, puheenjohtaja, Valtion kuvataidetoimikunta

muutettu 27.10.2013 Pertti Niemistö > Leena Niemistö

Valta ja taide 1: Lautakuntia, johtajia, julkisuutta, taiteilijoita ja rahaa

Taidepalkinnot ovat osa taiteen vallankäyttöä. Ars Fennica 2014 palkintoehdokkaat ovat (vas.) Oliver Kochta-Kalleinen & Tellervo Kalleinen, Leena Nio, Pauliina Turakka-Purhonen, Riitta Ikonen ja IC-98.

Mietin kahdessa jutussa Suomen kuvataidemaailman vallankäyttöä ja vallankäyttäjiä. Ensimmäisessä mietin sitä, missä eri yhteyksissä ja miten valtaa käytetään. Toisessa jutussa pähkäilen, ketkä mahtavat olla Suomen taidemaailman viisikymmentä vaikutusvaltaisinta?

Juttu sai alkunsa, kun ArtReview lehdessä julkaistiin vastikään kansainväliset taidemaailman vuosittainen sadan kansainvälisen kuvataidemaailman vaikutusvaltaisimman henkilön lista. Kirjoitin Facebookiin lyhyen esittelyn tämänvuotisesta listasta, ja lisäsin vielä:

”Koska vallan, vallankäytön ja vaikutusvallan pohdinta on osa demokratiaa, Top 50 Suomen vaikutusvaltaisinta olisi hyvä keskustelun aloittaja tästä aiheesta.”

1. Luottamushenkilöt

Asiantuntijat istuvat nimitettyinä ja valittuina erilaisissa lautakunnissa, toimikunnissa, organisaatioiden hallituksissa ja työryhmissä. He tekevät paljon taustatyötä, tavallisesti korvauksetta, valitsevat taiteilijoita ja teoksia, pohtivat päätöksiä, palkintoja ja ehdotuksia. Palkintolautakunnan jäsenellä voi olla korkea pino kirjoja luettavanaan, hallituksen jäsen lukee paljon papereita, matkustaa kokouksiin ja käyttää puheenvuoroja. Heidän valtansa saa usein varsin usein vähän julkisuutta. Päätöksiä ei usein perustella julkisesti tai julkisuuteen pääsevät vain voittajat.

Lautakuntien ja toimikuntien työskentelyssä korostuu vertaisarviointi, jossa yksi tai useampia henkilöitä arvioi vastaavan kelpoisuuden omaavien työtä. Tätä vanhaa keinoa on käytetty jo satoja vuosia tieteellisessä julkaisemisessa arvioitaessa artikkelin sopivuutta julkaisuun. Menetelmää on sovellettu myös kulttuurin eri alojen arvioimiseen, ja se oli kai itse asiassa idea jo 1960-luvulla, kun kulttuurihallintoa synnytettiin. Yhdysvalloissa ja EU:ssa vertaisiarviointia on käytetty hallinnon arvioimisessa. Erään lukemani amerikkalaisen tutkimuksen mukaan vertaisarvioinnin ongelmaksi koettiin jossain määrin kaveripeli, siis sama josta suomalaista kulttuurihallintoa on syytetty. Kukaan ei ole kai kuitenkaan tuominnut vertaisarvioinnin perusperiaatetta, ainakaan rakentavampaakaan toimintaperiaatetta ei ole ehdotettu. Ehkä siinä on kehittämisen mahdollisuus.

Suomessa harjoitetussa konsensus -tyyppisessä päätöksenteossa toiminnan tulosten arviointi tahtoo unohtua. Kuvataiteesta on tullut yhä populistisemmaksi käyneessä ilmastossa ja kriitikkojen äänten vaimentuessa taiteiden heittopussi. Puoluepoliittinen vallankäyttö ei onneksi ulotu enää syvälle kaikkiin lautakuntiin ja toimikuntiin, mutta parlamentaarisesta kirjosta pidetään vielä kiinni päätöksenteon yläpäässä. Vasemmisto ja keskusta ovat perinteisesti esiintyneet avoimin puoluepoliittisin merkein kulttuuripolitiikassa, siinä missä oikeistolaiset ovat toitottaneet sitoutumattomuuttaan. Uusoikeisto tuli esiin 2000-luvun alussa kulttuuripolitiikkaan ja nyt populistinen politiikka alkaa raivata tietä myös taiteen kentillä.

2. Toimittajat, kirjoittajat, kriitikot

Valta kytkeytyy julkisuuteen. Noin kolme tuhatta Suomen ammattitaiteilijaa kamppailee julkisuudesta ja sen portinvartijoita ovat toimittajat, taidekriitikot, kirjoittajat ja tutkijat.

Kriitikko arvioi teoksia, näyttelyitä, taiteilijoita ja kommentoi ajankohtaisia tapahtumia tai linjaa asioita. Kriitikko tuntee kentän ja on yhteydessä toimituksiin. Jos lautakuntien ja toimikuntien vallankäyttö on harmaata ja näkymätöntä, lehtiin kirjoittavat toimittajat ja kriitikot käyttävät valtaa äärimmäisen julkisesti. He käyttävät valtaa valitessaan niitä näyttelyitä, joissa käyvät ja joista kirjoittavat. Kerrotaan, että 1950-luvulla yhden ainoan kriitikon sana painoi niin paljon, että se määräsi taiteilijan tai kirjailijan kohtalon. Suomessa kriitikot ovat yhä enemmän mielipidemonopolin harjoittajia, sanomalehdissä julkaistaan yhä vähemmän kritikkiä ja taiteilijoiden määrän kasvu aiheuttaa kovaa kilpailua julkisuudesta.

Kriitikko ei ole yhtenäinen ammatti, vaan yhä useammin arvostelija toimii ja käyttää valtaa useissa eri tehtävissä. Kriitikot ovat kuraattoreita ja vaikuttavat luottamustehtävissä, he ovat toimittajia, kirjoittajia tai opettajia.

Vähemmän julkisuutta saavat taidealan kirjoittajat, tietokirjailijat ja tutkijat. Näyttelykatalogeja, taidekirjoja ja kuvataidealan julkaisuja ilmestyy kuitenkin runsaasti ja ne ovat osa taiteen valtaverkostoa. Siihen linkittyvät myös erilaiset taidehistorialliset ja teoreettiset tutkimukset.

Kirjojen määrä on lisääntynyt, mutta niin kirjallisuudessa kuin kuvataiteessakin kritiikki näivettyy. Riitta Kylänpää kirjoittaa kirjavuodesta 2013 Suomen Kuvalehdessä: ”Hyvien kritiikkien sijasta media on keskittynyt seuraamaan kirjailijoiden menestystä ja kunnioittaa sitä. Palkinnot ja käännössopimukset ovat olennaista kulttuurin uutisointia.” Kirjailija ja esseisti Tommi Melender toteaa: ”Mitä vahvemmat kirjallisuuspalkinnot, sitä heikompi kirjallisuuskritiikki.” Saman voi sanoa kuvataiteestakin, jossa julkisuuden valtaväylä keskittyy yhä enemmän taidepalkintoihin.

3. Taidemuseot ja byrokraatit

Taidemuseot ovat taide-elämän valtakeskuksia. Ne valitsevat teoksia näyttelyihin ja hankkivat teoksia kokoelmiinsa ja välittävät tietoa taiteesta yleisölle. Lisääntyvä ammattitaiteilijoiden määrä tuottaa yhä enemmän taidetta ja tarvitsee enemmän ja suurempia näyttelytiloja. 

Taidemuseoiden henkilökunta vääntää rahahanoja tiukemmalle vähentyneiden museoiden ostomäärärahojen takia. Monet taidemuseot vastaavat myös esimerkiksi julkisen taiteen hankinnasta.

Johtajat ovat taidemuseoiden julkisen vallan kasvoja. Heidän lisäkseen taidemuseoissa työskentelee myös organisaattoreita ja tutkijoita. Oman henkilökunnan lisäksi taidemuseoiden verkostoon kuuluu ihmisiä hyvin erilaisista ammattialoista, kuten ulkopuolisia kuraattoreja, taidekauppiaita, tutkijoita, konservaattoreita, taidehuolitsijoita ja taiteilijoita.

Virkavaltaa tapaa usein kulttuuri-instituutioden saavutettavuudessa ja avoimmuudessa. Taiteilijoiden ja taidemaailman prekariaatin verotus ja kohtelu on usein byrokraattista. Hyvät veljet ja hyvät siskot muodostavat itseään suojelevia verkostoja, junttia ja kartelleja taidemaailmassa, kuten kaikkialla muuallakin. Taidemaailman ”reaalimaailman facebook” muodostaa erilaisia alueellisia, ideologisia ja taiteellisia taskuja, jotka eivät juuri kohtaa toisiaan. Kuvataiteen maailma on kasvanut niin isoksi, että sitä ei voi pitää enää yhtenäisenä ryhmänä.

4. Taiteilijat

Toisin kuin näyttelijä tai muusikko, kuvataiteilija esiintyy julkisuudessa paljolti teostensa kautta. Taiteilija siis vaikuttaa ensisijaisesti esittämällä omia teoksiaan. Monet taiteilijat ovat hyvin tarkkoja siitä, missä yhteyksissä ja tilanteissa heidän työnsä ovat esillä. Eroavaisuuksien eli distinktioiden luominen on tärkeää, vallankäytön ilmiö sekin. Yhdentekevää kunnianhimoiselle taiteilijalle ei ole myöskään se, mihin taidemuseoon tai kokoelmaan hänen teoksensa hankitaan.

Taiteellisen työnsä lisäksi taiteilija saattaa olla asiantuntija esimerkiksi taidesäätiön taidehankinnoissa, tai toimia erilaisissa merkittävissä organisaatioissa ja ammatillisissa yhdistyksissä tai lautakunnissa ja toimikunnissa. Toiminta opetustehtävissä on vallankäyttöä.

Taistelu toimeentulosta tarkoittaa kamppailua työpaikoista, koulutuksesta, apurahoista, palkinnoista, työtiloista, julkisuudesta ja asemasta. Osa taiteilijoiden valtaa on, kuten kaikkialla muuallakin, vaikutusvaltaa. Se tarkoittaa toimintaverkostoiden rakentamista ja ylläpitoa, vaikuttamista yhdistyksissä, kouksissa ja seminaareissa. Valta on myös vaikuttamista kuuluisuuden ja julkisuuden kautta.

Taidemaailman vallankäyttöä luonnehtii sen kaikilla tasoilla korkea selektiivisyys. Eli valintoja tehdään suuresta – usein kasvavasta – määrästä teoksia, näyttelyitä tai taiteilijoita. Minusta tuntuu joskus, että kaikkialla taiteen tuottaminen on ehtymättömän luonnonvaran kaltainen resurssi, josta kriitikot, kuraattorit, ostajat ja päättäjät poimivat mieleisensä.

5. Rahan valta

Rahasta on kyse, kun päätetään asioista lautakunnissa ja toimikunnissa. Julkisuus on tärkeää, toistelee Pauliina Laitinen-Laiho Ylen taloustoimittajan radiohaastattelussa taidekaupan kuvioista. Taidemuseoiden toiminta- ja hankintamäärärahojen niukkuutta tuskailevat useiden taidemuseoiden johtajat, eikä taiteilijoidenkaan kukkaro yleensä pullistele. Epävarmuus tulevasta luonnehtii taidemaailman ilmapiiriä tänään. Taidemuseot eivät enää pysty hankkimaan parasta taidetta, kun rikkaimmat yksityiset ostajat poimivat parhat palat kokoelmiinsa.

Art Review -julkaisun kansainvälisen taidemaailman vaikutusvaltaismpien sadan luettelon kärjessä on vuonna 2013 Quatarin Sheikha Al-Mayassa, joka on maan entisen johtajan tytär ja nykyisen sisar. Hänen valintansa tämänvuotisen, 12 vuoden ajan julkaistun luettelon ensimmäiseksi perustuu ilmeisesti pelkästään hänen valtavaan taiteen investointikapasiteettiinsa. Sen arvioidaan olevan yli miljardi dollaria, eli 600 miljoonaa euroa vuodessa.

Taidemaailma on valtavien tuloerojen maa. Sen useimmat kansalaiset ovat tyhjätaskuja, joiden on jotenkin elettävä myös rahavallan kanssa. Kaksi tänäänkin vaikuttavaa historiallista ilmiötä, renessanssi ja kapitalismi syntyivät samaan aikaan. Kansainvälinen taidekauppa alkoi laajentua 1970-luvulla ja siitä on tullut globaali ilmiö.

Kansainvälisen taidekaupan kasvun taustalla on 1980-luvulta yleistyneen monetaristisen talousjärjestelmän myötä hieman lisääntynyt ja paljon rikastunut superrikkaiden joukko. Osa siitä on kiinnostunut myös taiteen hankkimisesta ja sen yhä uusiin tähtitieteellisiin summiin yltävään ostovoimaan taidehankintoinnoissa media uhraa valtavasti huomiota.

Suomen rikkaimmat eivät juuri ole kiinnostuneita taiteesta, eivätkä yksityisjetit aiheuta ruuhkia suomalaisilla lentokentillä. Suomessa on taidetta innostuttu hankkimaan isommilla rahoilla 1910- ja 20-luvuilla. Toinen ostobuumi oli monetarismin alkuaikoina 1980-luvun lopulla, mutta se loppui suureen talouslamaan muutamaa vuotta myöhemmin. Kansainvälisten huutokauppatalojen sivutoimipisteet eivät juuri tänne ulotu, eivätkä gallerioidemme liikevaihdot yllä kansainvälisiin mittoihin.

Mutta raha on vallan mittakeppi Suomessakin. Joidenkin arvioiden mukaan noin puolet maan kulttuurin tuesta tulee niin sanotusta julkisesta rahasta eli kunnilta ja valtiolta eli meiltä kaikilta. Toinen puolikas tulee säätiöiltä ja yrityksiltä. Monetarismin alaista kulttuurihallintoa on haluttu säätiöittää. Esimerkkinä käy Valtion taidemuseo, joka muttuu Kansallisgalleria -säätiöksi vuoden 2014 alussa, ilmeisesti paljolti symbolismin merkeissä. Jos asioiden julkisuus on osa vallankäyttöä, taide- ja kulttuurisäätiöt merkitsevät ainakin periatteessa siirtymistä julkisuudelta verhotumpaan toimintaan, valitettavasti. Mutta toivottavasti kulttuuri-instituutioiden säätiöittäminen poistaa taide-elämän poliittisen tahon ”omistajaohjauksen”, josta silloin tällöin on nähty yrityksiä Suomessakin.

Taiteen ensimmäinen mittava sponsorointi Suomessa nähtiin vuoden 1983 Ars 83 -näyttelyn yhteydessä. Yrityssponsorointi kuvataiteessa lienee vähentymään päin sitten sen kukoistusaikojen parikymmentä vuotta sitten. Halukkuutta ja tarvetta mittaviinkin sponsorointihankkeisiin on taide-elämän puolella.

Galleristit käyttävät valtaa valitsemalla taiteilijoita, sekä tuomalla esille ja välittämällä heidän teoksiaan. Galleristien valta on luonteeltaan strategista ja jotkut galleriat pyrkivät pitkiin yhteistyösuhteisiin taiteilijoiden kanssa. Galleriatalli voi tarkoittaa sitä, että galleria maksaa taiteilijalleen peruspalkan, jota vastaan taiteilija luovuttaa tuotantonsa gallerialle. Tällaiset sopimukset ovat tavallisesti tiukasti varjeltuja salaisuuksia, ja niiden olemassolosta on vaikea päästä selville.

Vaikka raha ulottuu lähes kaikkeen päätöksentekoon ja toimintaan kaikkialla, taide-elämä ei kuitenkaan ole onneksi täysin kaupallista, eikä markkinavoimien määräävä sormi tunkeudu kaikkien taiteiljoiden tuotannon tekemiseen, välittämiseen ja vastaanottoon. Yhteiskunnan perustehtäväksi jäänee tulevaisuudessakin taiteen tukeminen ja myös suojelu kaupankäynnin seurausten karkeimmilta piirteiltä.

Moninaisuus on ehkä taiteen tärkein arvo ja voima tänään. Toivottavasti sen ymmärtävät taidemaailman vallankäyttäjät.

Heta Kuchka ja ihmissuhteiden videot

Heta Kuchka, videosta Present, 2012.

Heta Kuchka & Tuija Kuchka, Yritetään yhdessä vielä. Piirustuksia ja videoita galleria Heinossa Helsingissä 14.9.-13.10.2013.

Heta Kuchkan videossa Present (2012) newyorkilaisessa hoitokodissa kuvatut vanhukset istuvat tuolilla ja kuuntelevat pianistin soittavan vanhoja suosikkikappaleita. Ihmisen muistia ja henkisiä kykyjä rappeuttavaa Alzheimerin tautia sairastavat eri ikäiset henkilöt tuntuvat palaavan muistoissaan nuoruuteensa: Yankee Doodle Dandy, Besame Mucho, Amazing Grace, vanhoja ragtime-kappaleita.

Robert, joka on 57-vuotias katsoo kameraan mykkänä ja surullisesti kuunnellessaan Beatlesien Yesterdayn, mutta hänen kasvonsa kuvastavat lopuksi vaimeaa, outoa, itseensä päin kääntynyttä hymyä. Kuchka käyttää videoissaan usein liikkumatonta, jalustalla olevaa kameraa. Sen kuva on armoton kuin piirtäjän kädessä oleva kynä.

Galleria Heinon näyttely koostuu piirustuksista ja videoista, jotka sopivat medioina hyvin yhteen. Heta Kuchkan ja hänen äitinsä Tuijan luonnosmaiset piirustukset ovat avoimia ja välijä, kuten videotkin. Sekä videoiden, että piirustusten psykologinen vaikutus perustuu samaan ilmiöön. Katsojan sympatia herää ja kasvaa raottamalla merkityksen ulkoista kuorta.

Näyttelyn otsikko on peräisin Jamppa Tuomisen iskelmästä. Saman otsikon saaneessa videossa Heta ja hänen äitinsä piirtävät toisiaan pienehkössä huoneessa.

”Miksi omalle äidille on niin vaikea olla kiltti?” kysyy Heta Kuchka ja pohtii: ”Vaikka kuinka monta kertaa oon päättänyt parantaa tapani, niin löydän itseni taantuneena kiukuttelemasta kuin lapsi. Kai kaikki perustuu siihen olettamukseen, että koska mä oon ton lapsi niin toi sit rakastaa mua, no matter what! Pelkään vanhenemista.”

Heta Kuchkan video Muotokuva äidistäni I, 2013 ja piirustuksia.

Ihmisten välinen tila

Heta Kuchkan videoita katsellessa kysyin aluksi, ovatko nämä videot jonkinlaisia nyyhkynovelleja, Perjantain tai Nyyrikin tarinoiden jälkeläisiä tai parodioita? Hänen videoidensa huomiopiste on kuitenkin ihmisten välinen tila ja suhde, hieman samalla tavalla kuin asetelmissa oleellista on paitsi esineet, myös niiden välinen suhde, jota kutsutaan negatiiviseksi tilaksi.

Esimerkiksi videossa Myötä- ja vastoinkäymisissä (2005) Heta Kuchka esiintyy kuvattavana hääkuvausstudiossa valkoisen taustan edessä, täydessä hääpuvussa morsiuskimppu kädessään, hunnutettuna. Kuvaustilannetta valmistellaan huolellisesti ja ilmassa on jännityksen tuntua. Katsojan huomio kiinnittyy morsiusparin väliseen suhteeseen, kun saman morsiamen miehet vaihtuvat kuvaustilanteesta toiseen. Erästä sulhasta Kuchka kohtelee hyvin äidillisesti, suhde toiseen mieheen on etäinen myös fyysisesti, ja eräs hääkuva ikuistetaan parin hellässä, läheisessä kosketuksessa.

Tuomo ja Paavo (2008) on dokumentti helsinkiläisessä hautaustoimistossa työskentelevistä miehistä, jotka järjestelevät kuolleiden ja haudattavien ihmisten asioita. Kuvausten aikana toinen henkilöistä kuitenkin odottamattomasti kuolee, ja toinen saa kohtalokseen sekä kunniatehtäväkseen vanhan työkaverinsa toimittamisen haudan lepoon. Dokumentti, joka on aluksi kuvaus työsuhteesta, muuttuu videon lopussa draamaattisesti voimakkaaksi henkilösuhteeksi.

Relaatioestetiikka

Heta Kuchkan videot ovat esimerkki nykytaiteesta, jota kutsutaan relaatioestetiikaksi tai relaatiotaiteeksi (engl. Relational art, Relational aesthetics). Sen lähtökohtina ovat ihmissuhteet tai ihmissuhteiden kokonaisuus ja niiden sosiaalinen konteksti. Ranskalainen taidekriitikko ja kuraattori Nicolas Bourriaud määritteli relaatioestetiikan kartoittaessaan 1990-luvun taidetta esseekokoelmassaan "Esthétique Rélationnel" (1997).

Bourriaud väittää relaatioestetiikan saavan teoreettisen horisontin ”ihmisten vuorovaikutusten piiristä ja sen sosiaalisesta kontekstista, pikemminkin kuin oletuksen itsenäisestä ja yksityisestä symbolisesta tilasta”. Relationaaliset taideteokset pyrkivät perustumaan subjektien välisiin kohtaamisiin, ovatpa ne sananmukaisia tai potentiaalisia, joissa merkitys käsitellään kollektiivisesti, pikemminkin kuin yksilöllisen kulutuksen privatisoidussa tilassa.

Relaatiotaiteen käytännöille on tyypillistä niiden päätteiden avoimmuus, ne ovat tekemisissä ihmissuhteiden verkostojen ja niiden sosiaalisten kontekstien kanssa, joista suhteet saavat alkunsa. Relaatiotaide on myös korostanut teoksia lahjoina ja monissa eri muodoissa, kuten aterioina, juhlina, julisteina, roolienhakutilanteina, peleinä, keskusteluina ja muina sosiaalisten tapahtumien tyyppeinä ja yhteistöinä. Taide on taiteilijan ja katsojan välillä vaihdettavaa informaatiota, jonka suhdevaikutus perustuu sen herättämään vastaanottoon.

Suomessa relaatioestetiikkaa on pohtinut muun muassa Veikko Nuutinen, joka on kirjoittanut relaatioestetiikkaa koskevan esseen Teatterikorkeakoulun verkkojulkaisussa . Hän toteaa, että Bourriaudin teoria sijoitetaan yleensä kuvataidekontekstiin, mutta relaatioestetiikan keskeiset kysymyksenasettelut ja jäsennystavat voidaan ulottaa kuitenkin myös teatteriin.

Heta Kuchkan videosta Väliaikaisesti poissa käytöstä, 2010.

*    *

Liitän tähän kuvan oman äitini viestistä minulle. Hän eli satavuotiaaksi ja sairasti seitsemän viimeisen vuotensa ajan Alzheimerin tautia. Kävin silloin tällöin hoitamassa häntä Pohjois-Suomessa, Siikajoenkylässä. Vanhan kalenterin lehdelle hän kirjoitti "Heikille hyvää matkaa tv Hilja". Traagista ja koomista tässä viestissä on se, että äitini ei viimeisinä vuosinaan enää tunnistanut minua pojakseen, siksi hän kirjoitti allekirjoittajaksi "Hilja", muuten hän oli aina "Äiti". Siskolleni, joka oli hänen vakituinen hoitajansa hän kertoi, että "täällä kävi minua päivisin hoitamassa joku virkamies". 

  

Paluu nykyaikaan

Värivalokuvia ennen värifilmiä, Sergei Prokudin-Gorski ja karelianistit I.K.Inha sekä Akseli Gallen-Kallela, Gallen-Kallela museossa Espoossa 7.9.2013 – 26.1.2014.

”Jouduimme pienelle harjulle ja oikealla kädellä avautui sitten eteemme kaunein koskimaisema, mitä olen milloinkaan nähnyt. Joki hajaantuu Kivakkakosken laajoille kallioportaille kuohuiksi, aalloiksi ja kopruiksi, kiehuvaksi elämäksi, rikkaaksi pauhuksi, häikäiseväksi, kimmeltäväksi välkkeeksi, jonka maaemo on kylvänyt täyteen särmäisiä louhiaan, kosteita, kimottavia kallionpolviaan. Niskassa jakaa kosken pieni kalliosaari, jonka ulkopuolitse vesi vilkkaasti hyppeli portaalta portaalle, sisäpuolitse taas kaatui täytenä könkäänä kuin suuresta luonnon ruuhesta. Vettä oli nyt runsaasti, mahtava pauhina hukutti äänemme. Sanattomina seisoimme koskeen pistävällä rantakalliolla. Niskassa kasvava suippolatvainen kuusikko vaihtui alempana hauskoiksi lehdoiksi, joitten kautta vastarannalla kuohui pieniä vilkkaita, mitä viettelevämpiä onkikoskia.”

Näin kirjoitti Paanajärven Kivakkakosken maisemasta valokuvaaja, kirjailija, suomentaja ja toimittaja I.K.Inha kirjassaan Suomen maisemia (1909). Koski sijaitsee silloiseen Kuusamon kuntaan kuuluneen aikoinaan tunnetun matkailukohteen, Paanajärven itäpäässä.

Kuusi vuotta kirjan julkaisemisen jälkeen, maailmansodan toisena kesänä tuijotti toisen kosken, Sunajoen Kivakkakosken kuohuihin venäläinen valokuvaaja Sergei Prokudin-Gorski. Hän oli tullut pohjoisiin erämaihin kuvaamaan Muurmanskiin rakennettavan rautatien syntyä.

Valokuvaaja Sergei Prokudin-Gorski Sunajoen Kivakkakoskella, 1915.

Tämä värivalokuva vuodelta 1915 on säilynyt yhtenä tuhansista Prokudin-Gorskin eri puolilla Venäjää ja Eurooppaa ottamista värivalokuvista. Hänen Suomeen, Karjalaan ja Länsi-Venäjälle suuntautuneiden kuvausmatkojensa suurehkoja värillisiä valokuvia 1900-luvun alusta on mahdollisuus nähdä Gallen-Kallelan museossa Tarvaspäässä.

Värivalokuvaajaksi

Pariisin maailmannäyttely vuonna 1900. Suomen paviljongissa on esillä Akseli Gallen-Kallelan kuuluisat freskot ja I.K.Inhan valokuvia suomalaisesta maanviljelystä. Venäjän keisarillisen teknisen seuran osastolla oli näytteillä Sergei Prokudin-Gorskin mustavalkoisia valokuvia. Sen jälkeen venäläinen valokuvaaja omistautui värivalokuvaukselle opiskellen kolme vuotta Berliinissä ja omaksui tieteellisen valokuvauksen perusteet. Viisi vuotta myöhemmin hän esitteli yleisölle työnsä tuloksia, värikuviaan ja kolmivärivalokuvauksen periaatteita.

Vuonna 1908 Prokudin-Gorski kuvasi Leo Tolstoin värillisenä muotokuvana. Hän järjesti suosittuja kuvaestyksiä, joissa värillisiä valokuvia esitettiin ”taikalyhdyllä” yhdistämällä kolme eri värille suodatettua kuvaa. Venäjän ministerineuvosto päätti vuonna 1911 hankkia Prokudin-Gorskin siihenastisen kokoelman ”kansallisen sivistyksen tarpeisiin” ja antoi valokuvaajan käyttöön oman junavaunun, johon hän rakensi pimiön, sekä luvan liikkua myös Venäjän imperiumin levottomilla reuna-alueilla.

Prokudin-Gorski matkusti myös Suomessa kuvaten Saimaan rantoja, Lappeenrantaa ja Karjalan maisemia. Karelianistien tapaan hän suuntasi suomalaisen kansallismaiseman kulttipaikoille, joita kuvattiin maalaustaiteen, valokuvauksen ja kirjallisuuden keinoin. Eräs voimakkaasti suomalaisten kollektiiviseen muistiin iskostuneita mielikuvia on sekä Inhan että Prokudin-Gorskin kuvat samoista paikoista Saimaan kanavasta Lauritsalan lähellä, jossa kanava louhittiin jyrkkään kallioleikkaukseen.

Sergei Prokudin-Gorski, ”Saimaan kanavan kaunein paikka”, 1903 ja I.K. Inhan valokuva samasta paikasta.  

Strategiset kuvat

Suomen karelianistien pyrkimykset olivat kuitenkin erilaisia verrattuna venäläisen valokuvaajan työn kokonaisuuteen. Venäläisen Prokudin-Gorskin missio oli ehkä vähemmän romanttinen kuin karelianistien usein yhtenäiskulttuurinen pyrkimys porautua suomalaisuuden ytimeen Karjalan poluilla, metsissä ja erämaakylissä. Värilliset valokuvat, joissa oli tehtaita, teräspalkkisiltoja ja kiiltäviä kirkontorneja oli suunniteltu vakuuttamaan katsojansa Venäjän imperiumin loistosta ja kunniasta.

Metallipalkkisilta yli Kamajoen Permissä, 1910.

Suomi ja Karjala oli vain pieni osa Prokudin-Gorskin matkoista. Hän matkusti assistentteineen kuvaamaan kaukaisia Siperian kaupunkeja, kyliä ja erämaita, Keski-Aasian Bakua ja Samarkandia ja Euroopasta hänen värivalokuviaan on säilynyt ainakin Italiasta ja Tanskasta.

Prokudin-Gorskin kuvissa yhdistyvät aikansa esteettinen, taloudellinen ja usein myös sotilaallinen strategia. Kanavat, rautatiet, kansallisuudet, kaupunki- ja maaseutumaisemat, nähtävyydet, kirkot, merkittävät rakennukset, tehtaat, koneet ja liikenneyhteydet ovat signaaleja Venäjästä nykyaikaistamisen, modernisaation saatossa. Kuvatessaan Solovetskin luostaria Prokudin-Gorski kuvaa etualalle luostarin uuden sähkövoimalan, jonka takana nousee luostaria kiertävä kivijärkäleistä koostettu muuri ja ikivanhojen kirkkojen sipulitornit.

Prokudin-Gorskin valokuvat ovat raportteja Venäjän valtakunnan tilasta. Kuvat yhteiskunnan eri luokista vangeista virkamiehiin, talonpojista kirjailijoihin ja lapsista maatuskoihin muistuttavat myös Venäjän 1800-luvun maalaustaiteen kriittisestä realismista. Nämä kuvat tulevat maasta, jossa Ilja Repin maalasi Volgan lautturit 1870-luvun alussa.

Valokuvaaja, rakennuspäällikkö ja itävaltalaiset sotavangit resiina-ajelulla Petroskoissa, 1915.

Piktorialismi, joka korosti valokuvien ”chiaroscuroa”, pehmeäsävyisyyttä ja hämyisyyttä oli valtasuuntaus myös Venäjän valokuvauksessa ensimmäiseen maailmansotaan asti. Toisin kuin esimerkiksi I.K. Inhan valokuvat, Prokudin-Gorskin syvätarkat, yleensä yleiskuviin pitäytyvät kuvat edustavat kuitenkin toista 1800-luvun valokuvauksesta perittyä valtavirtausta, naturalismia. Valokuvaus oli kemiaa, tekniikkaa ja tiedettä Prokudin-Gorskille, joka pyrki värien ”luonnollisuuteen”. Hänen kuvansa ovat lähellä ”suoraa” valokuvausta, tilannevedoksia ja dokumenttikuvausta.

Prokudin-Gorskin kuvien arkistoja selatessa huomaa, että lähes jokaisella kuvalla on täsmällisesti kohteensa mukaan määritelty otsikko ja aihe. Poikkeuksena ovat kuvat, joilla ei ole täsmällistä aihetta. Ne ovat orkestroituja ja asetelmallisia, tunnelmallisia valokuvia, joita Prokudin-Gorski nimittää kuva-arkistojensa luetteloissa etydeiksi, tutkielmiksi. Näissä hänen kuvansa lähestyvät maalaustaiteen romantiikkaa ja impressionismia.

Autenttisuuden voima

Venäläistä aatelisssukua ollut Sergei Prokudin-Gorski emigroitui vallankumouksen jälkeen ensin Norjaan, sitten Englantiin ja sitten Ranskaan. Hänen kuoltuaan vuonna 1944 amerikkalainen Rockefeller-säätiö osti perikunnalta valokuvakokoelman joka sijaitsee Yhdysvaltain kongressin kirjaston kokoelmassa.

Valokuvakokoelman lähes kahdesta tuhannesta kuvasta pystyttiin vedostamaan vain muutamia satoja. Digitaalisen kuvankäsittelyn myötä useita vedoksia käsittävät kuvat voitiin helposti yhdistää ja vedostaa valmiiksi kuviksi. Tarvaspään näyttely on eräs monista Prokudin-Gorskin eri alueilla kuvaamasta aineistosta koottu katsaus. Kokoelma digitoitiin ja siirrettiin kokonaisuudessaan nettiin kymmenkunta vuotta sitten.

Näistä värivalokuvista ylistettiin aikoinaan, että ne ovat ”silmänräpäyskuvia luonnollisissa väreissä”. Tänään ihmettelemme niiden autenttisuuden voimaa, koska niiden värinmuodostus vastaa television ja digitaalisen kuvan RGB-periaatetta. Aikamme silmä on adaptoitunut löytämään vastineen sata vuotta vanhojen kuvien väreistä.

Marjanpoimijat, 1909.