Kukapa kriitikkoa ymmärtäisi? Kaikki tuntuvat tietävän, mitä kriitikon pitäisi kirjoittaa ja minkälaisia kriitikot ovat. He ovat ainoa kansanryhmä, jota vastaan voi nostattaa jopa vihaa ilman tuomarin puuttumista peliin. Se kuuluu ammattikuvaan, ajatellaan.
Advokaattius, se että he ovat omien taiteenalojensa asianajajia, advokaatteja, on Aamulehden päätoimittajan Matti Apusen mielestä suurin kriitikoiden ja kulttuurijournalismin vika. Kulttuurijournalismi ei ole enää vastavoima, hän kirjoitti Aamulehden kakkossivulla (Matti Apunen, Kulttuurijournalismin muistolle, Aamulehti 22.3.2009).
Apusen ajatuksessa on jotain perää. Kulttuurijournalismista on tullut kulttuurin markkinointiosasto ja sponsori. Se tekee ennakkojuttuja lehden sponsoroimasta kulttuuritapahtumasta siksi, että tapahtuma saisi sponsoreita. Se haastattelee taiteilijoita, jos heidän brändinsä katsotaan tarvitsevan nostattamista.
Taidepuhe, sana jota alettiin käyttää 1980-luvulla, on pääasiassa taiteen markkinointia.
Kriittinen diskurssi, joka on ollut osa kulttuurielämän perinnettä ikiajoista asti, on alkanut korvautua moninaisuuden diskurssilla.
Kulttuurista kirjoitetaan yhä enemmän yleistoimittajan tietopohjalla. Analyyttinen näkökulma on haihtunut olemattomiin. Eri taiteenalojen merkityksiä ei enää pohdita kulttuurisivuilla. Kritiikki on poistunut kritiikistä. Taide on lähes poistunut kulttuurista. Kulttuuri alkaa hiipua sanomalehdistä.
Matti Apusen ja Niklas Herlinin (ks. Kukoista kulttuuri aina!) kannanottojen kaltaisissa parahduksissa on uutta se, että niiden esittäjät eivät ole 1960-luvulta, ”kritiikin vuosikymmeneltä” ponnahtavia kulttuuriradikaaleja, väärinymmärrettyjä taiteilijoita tai palstatilaa halajavia kulttuurituottajia. He ovat 1980-luvun ”juppisukupolven” edustajia, kulttuurioikeistolaisia, jotka yleensä vihaavat niska punaisena ”taistolaisia” ja näkevät vainoharhaisina vasemmistolaisuutta, kuten kunnon porvarin kuuluukin. 1980-luvun sukupolvi on alkanut muistella kultaista nuoruuttaan. He ovat johtavissa journalistisissa asemissa.
Kyseessä on paradigmaattinen muutos suomalaisessa kulttuurijournalismissa, joka on näkynyt jo pitkään näkynyt varsinkin niin sanottujen maakuntien ykköslehtien, Aamulehden, Keskisuomalaisen tai Kalevan kulttuurisivuilla. Ongelma on vaan siinä, että kulttuuri ilman taidetta ei toimi journalismissa. Sen toteuttajat ovat journalismin luusereita. Aamulehden surkeasti hoidettua ja hupenevaa kulttuuriosastoa lukee lukijoista 35 prosenttia, kun Hesarin vastaava luku on 76 prosenttia.
Romanttinen, postmodernista asenteesta peräisin oleva finaalisuus alkaa jo kyllästyttää. Kuolleiksi julistettiin peräkanaa historia, politiikka, kulttuuri ja taide. Nyt vuorossa on kulttuurijournalismi.
Maalaustaiteen kuolemaa on julistettu 1900-luvun alusta asti ja esittäjinä olivat toinen toistaan muodikkaammat, ajankohtaisimmat ja viimeisintä sanaa edustavat modernistiryhmittymät. Postmodernismi oli varsin modernistinen suuntaus, kun se antoi ymmärtää olevansa uusin, lopullisin ja viimeisin sana kulttuurilinnan kuninkaana. Monet taiteen kuolemaa ennustaneet ovat jo aikoja sitten poistuneet autuaammille kulttuurin kentille, mutta taide on jäänyt elämään maan päälle, kuten historia ja politiikkakin, pensselinheiluttajen kummallisista tekosista puhumattakaan.
Taide on tänään osa postmodernismin jälkeistä varsin rikasta ja monipuolista kulttuurielämää. Jos kulttuurijournalismi ei siihen halua osallistua, on se journalismin - ei taiteen eikä kriitikon vika.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti