"Taide on syyte, ilmaisu, intohimo.”
Günter Grass
Kulttuurin alalta nousevat tai nostatetut kohut ovat useimmiten turhauttavia, koska niissä on tavallisesti kyse kaikesta muusta kuin taiteesta ja kulttuurista. Kulttuurihype ällöttää, koska se on yleensä niin läpikotaisen moralistista.
Hypokrisia eli teeskentely, tekopyhyys ja teennäinen kriittisyys on seurannut saksalaisen kirjailijan ja kuvataiteilijan Günter Grassin paljastusta siitä, että kirjailija toimi nuoruudessaan – ei vapaaehtoisiin ilmatorjuntajoukkoihin vaan, vaan Heinrich Himmlerin Waffen SS –panssarijoukkoihin ilmoittautuneena. Kyseessä on tyypillinen kulttuurihype.
Sen välittäjä oli FAZ eli Frankfurter Allgemeine Zeitung, joka näyttää keränneen aiheesta kokonaisen juttusarjan. Amerikkalainen lehdistö tarttui aiheeseen kesäpiikin tavoin ja juttuja aiheesta julkaisi jopa keskieurooppalaista kulttuurikenttää varsin laiskasti seuraava kotimainen lehdistö.
Usein unohdetaan, että Peltirummun, Kissan ja hiiren, Kampelan ja monen muun kirjoittaja on koulutukseltaan kuvataiteilija ja tekee vieläkin siedettävää grafiikkaa ja veistoksia, joista esimerkkejä näkyi eräässä helsinkiläisgalleriassa viime syksynä. Graafikkona ja piirtäjänä kirjailija Grass on kuitenkin keskinkertaisuus, joka varmaan varsin hyvin tietää roolinsa kirjailijana ja kuvataiteilijana. Mutta eivät hänen voimakkaasti kertovat kuvalliset tarinanasa ja veistokset huonoja ole.
Günter Grassin litografia: Kuvitusta H.C. Andersenin satuihin.
Grass on ollut myös poliittinen aktivisti. Hänestä tuli 1970-luvulla eurooppalaisen vasemmiston runsasta julkisuutta nauttiva hahmo, joka toimi mm. sosiaalidemokraatti Willy Brandtin haamukirjoittajana. Debatti Grassin maineesta ja syytteet omasta menneisyydestään valehtelemisesta jakautuu poliittisesti hyvin korrektina. Oikeisto syyttää ja vasemmisto vähättelee.
Lech Walesa – jonka vahvimpiin puoliin kuulemma kirjallisuus ei ole koskaan kuulunut – innostui vaatimaan kirjailijan nuoruuden kaupungin, puolalaisen Gdanskin kunniakansalaisuuden peruuttamista. Myös Grassin Nobel –palkintoa on hurskastelun puuskutuksessa vaadittu palautettavaksi.
Toisaalta Günter Grassin oma hypokrisia on silmiinpistävää. Hän on saanut kirjallisuuteensa vaikutteita kaivamalla saksalaista historiaa. Vastaanottaessaan 1999 Nobel-palkintoa hän kertoi Ruotsin akatemialle kaivaneensa:
“vuorikaupalla raunioita ja ruumiita, hedelmiä Saksan historian kohdusta. Mitä enemmän lapioin, sitä suuremmaksi se kasvoi. Sitä ei yksinkertaisesti voinut jättää huomiotta.”
Lapioidessaan Günter Grass kuoppasi samalla myös osan omaa menneisyyttään. Hän keksi tarinan ilmatorjuntajoukoista, koska ne olivat vapaaehtoisia joukkoja ja Waffen SS – joka oli myös vapaaehtoinen valinta – oli natsipuolueen ikioma armeija, paljon pahempi vaihtoehto.
Günter Grass, Der Butt, 1977.
Kirjailijan lausunto kysymykseen siitä, miksi hän paljasti salaisuutensa kuudenkymmenen vuoden jälkeen on paljastava: ”Se painoi minua“, sanoi Günter Grass. ”Vaikenemiseni näinä vuosina on eräs syy miksi kirjoitin kirjani.” Kyseessä on omaelämänkerrallinen ”Beim Häuten der Zwiebel“ (Sipulia kuorimassa) joka on kohun saattelemana saanut tietysti myyntimenestyksen.
Ainakaan moraalittomasta vaikenemisesta saksalaisia ei voi syyttää oman natsiajan menneisyytensä kanssa. Saksan natsimenneisyys antaa vain kalpean aavistuksen siitä, minkälainen keskustelu syntyy niin sanotusta proletariaatin diktatuurista, sitten kun se ottaa syntyäkseen. Putinin vallassoloaikana se tuskin alkaa, eikä itänaapuriamme voi ainakaan avoimesta keskustelusta kiittää.
