William Kentridgen animaation transformaatioita Suuntana surrealismi-näyttelyssä.
Olen lähes kaikkiruokainen. En ole pystynyt harjoittamaan sellaista taiteellista anoreksiaa, johon monet ystäväni ja tuttuni näyttävät tukeutuvan. Pitäisikö minun tuntea syyllisyyttä siitä, että en ole koskaan pystynyt päättämään, kummasta pidän enemmän: Irwin Goodmanista vai Nelson Goodmanista?
Surrealismi oli ainoa taidesuuntaus, josta en nuorena pitänyt. Erityisesti inhosin useimpia eteeni sattuneita Salvador Dalin maalauksia ja hänen grafiikkaansa. Yritin ymmärtää Dalia lukemalla hänen elämänkertansa, mutta koin, että kirja oli hyvä, tarina oli hyvä, mutta hänen taiteensa oli yhä surkeaa. Inhon väristykseni lisääntyivät, kun luin Dalin kyltymättömästä rahanhimosta ja huomasin, miten taideväärentäjät ja keinottelijat alkoivat käyttää hänen taidettaan ja sen hypessä kylpeviä hyväkseen 1980-luvulla Suomessakin.
Tein pesäeron – en surrealismiin – vaan surrealismin sisälle. Tuokaa minulle Tanguy, Ernst, tai Delvaux, mutta älkää yrittäkö tyrkyttää niitä Daleja, ajattelin. Entä Mirón toisen maailmansodan jälkeiset kankaat? Älkää vaivautuko.
Magritte kiinnosti kovasti. Näin hänen valokuviensa näyttelyn Tukholman Modernassa kauan sitten. Se avasi näkökulman hänen taiteeseensa. En aluksi tajunnut ollenkaan, mitä tolkkua Arshile Gorkyn maalauksissa oli. Sitten näin valokuvan tästä taiteilijasta, jolla oli hyvin pitkät, kapeat sormet. Sen jälkeen jokainen näkemäni Gorkyn teos on ollut suosikkini.
Tästä päätellen olen suomalainen. Surrealismi ei koskaan juurtunut Suomeen, eikä juuri kukaan suomalainen tehnyt uraansa surrealismin ohjelmaa toteuttaen. Kollaasi, joka oli dadan ja surrealismin lapsi, on muutamia nerokkaita poikkeuksia lukuun ottamatta ollut melko vähän harjoitettua luterilaisessa pohjoisessa. Toinen surrealismin suosima kuvakeino, transformaatio on koettu pelkästään muodon, ei niinkään mielen muutokseksi.
Surrealismi täytti kaikki modernismin lukuisten eri suuntausten tunnusmerkit: sillä oli etujoukko, manifesteja, evankelista, keräilijöitä ja seuraajia. Sen taiteilijat tekivät melko selkeästi tunnistettavaa taidetta ja sillä oli teoriapohjaa. Surrealismi ei ole kuitenkaan, kuten Tennispalatsin tiedotustilaisuudessa korostettiin, taidesuuntaus, vaan elämäntapa. Sillä on takanaan tuhansien vuosien perinne.
Sen seuraajia olivat Pablo Picasso, Jackson Pollock ja Fluxus-ryhmä, CoBrA-ryhmä, Christo ja nykytaiteilijoista vaikkapa William Kentridge. Ja kuten israelilaisen taidemuseon kokoelmasta koottu lähes pedantti ja opettava, mutta hyvin nautittava Suuntana surrealismi-näyttely Helsingissä osoittaa, kuvaan kuuluvat myös italialaisen Giorgio Morandin maalaamat esineet, jotka yhä hoipertelevat kuin juopuneina tai vääntelevät kuin lämpöväreilyssä.
Postmodernismin jälkeisessä ajassamme on tila surrealismille. Voimme kohauttaa olkapäitämme sen paheille: visuaalisille vitseille, joskus julisteenomaiselle kuvakikkailulle, pursuavia selityksiä tolkuttavalle snobismille ja tavallisesti suureelliselle markkinoinnille. Niitä paheitahan on myös oma aikamme tulvillaan. Dalin spektaakkelit olivat lopulta varsin viattomia ja terveitä verrattuna siihen hypeen, jonka Andy Warholin tai Damien Hirstin kaltaiset muut kaupalliset taiteilijat pystyivät nostattamaan.
Surrealismi yritti selvittää toden ja epätoden välistä maata. Oikean ja keinotekoisen todellisuuden välinen alue tarvitsee kartoittajansa. Tuo välitila tuntuu tänään olevan paljon suurempi kuin eilen, joskus kipeä ja kiehtova, kulkemisen ja katsomisen arvoinen, sekä kuten aina ennenkin, hyvin todellinen.
