Puheenvuoro Oulun taiteilijaseura 50 vuotta -seminaarissa 26.1.2013 Oulussa.
Muutama vuosi sitten taiteilija Minna L. Henrikssonilta nähtiin töitä, joissa hän esitteli
taidemaailmojen verkostoja, siinä toimivia organisaatioita, henkilöitä ja
suhteita. Teossarjan varhaisversio oli esillä Oulun taidemuseossa syksyllä 2009
ja Helsingin Taidehallissa seuraavana keväänä. Kuva yhdestä teoksesta oli myös
Taide-lehdessä. Henriksson havainnollisti ja vertasi kaaviokuvissaan Helsingin,
Zagrebin ja Ljubljanan taidemaailmoja. Nämä työt herättivät uteliaisuutta,
mutta ne eivät juuri kertoneet mittasuhteista, siitä minkä kokoisia eri
kaupunkien taidemaailmat ovat.
Sanaa taidemaailma käytetään yleisesti, mutta harva pysähtyy
miettimään mitä se on. Missä suhteessa taidemaailma on muuhun maailmaan,
kenellä on siihen sisäänpääsy, keillä on sen kansalaisuus, miten se toimii,
ketkä sitä hallitsevat ja miten siinä käytetään valtaa? Yritän puheenvuorossani
keskittyä pohtimaan taidemaailman kokoa.
Pelkistys pieneen
Suomen kuvataidemaailmasta sanotaan usein, että se on pieni.
Esimerkiksi kuvataiteilija Osmo Rauhala
on määritellyt, että neljä henkilöä, jotka ovat taidemuseoiden johtajia,
kuraattoreita ja taidekriitikoita, muodostaa ”neljän koplan” joka hallitsee
Suomen kuvataidemaailmaa.
Arvelisin, että halu nähdä taidemaailma pienenä – varsinkin
erityisesti kuvataiteen maailma – kuvastaa enemmänkin näkijän omaa halua nähdä
se pienenä, kuin perustaa arvio taidemaailman koosta monipuoliseen kokemukseen
tai tietoon. Tällaista tapaa redusoida eli pelkistää vallankäyttö voi nimittäin
soveltaa mihin tahansa ”maailmaan”. Voi pelkistää suomalaisen politiikan tai
talouden keskeisimmät vallankäyttäjät muutaman henkilöön. Tai voi nimetä viisi
henkilöä, jotka ovat Suomen arkkitehtuurin vaikutusvaltaisimpia. Mistä tahansa
ammattikunnasta tai ryhmästä voi tehdä tällaisen pelkistyksen.
Jos tarkastellaan asioita tarpeeksi etäältä, ne näyttävät
pienenevän. New Yorkin taidemaailma voidaan pelkistää viiteen henkilöön, samoin
Ranskan tai Englannin taidemaailma. Epäilen, että tätä reduktiivista
tarkastelutapaa käytetään ainakin Suomessa myös kuvataidetta väheksyvässä, jopa
pilkkaavassa mielessä. Taidemaailma on joidenkin mielestä käsitteenä
diminutiivi, synonyymi väheksymiselle.
Vaikutusvaltaisimpien henkilöiden luetteleminen ei tarkoita
sitä, että joku ”maailma” olisi kooltaan pieni. Suomen taidemaailman kokoa voi sen
sijaan havainnollistaa tekijöiden määrällä. Varsinaisten tekijöiden,
“alkutuottajien” eli kuvataiteilijoiden määrä Suomessa on noin kolme tuhatta
ammattilaista tai ammatillisesti toimivaa taiteilijaa. He ovat siis
ammatillisesti toimivia taiteilijoita, harrastajien määrää ei kukaan liene
laskenut, mutta heitäkin taitaa olla melkoisesti. Kuvataiteilijat ovat
kuitenkin vain yksi visuaalisten alojen ammattiryhmä. Usein unohdetaan, että
myös arkkitehdit, eri taideteollisuuden ja käsityöammattien sekä kuvataidetta
soveltavien alojen ammattilaisten määrä on Suomessakin, kuten kaikkialla vielä
paljon suurempi.
Muistelen, että Oulun taiteilijaseurassa oli
viitisenkymmentä jäsentä kriitikon urani alussa 1980-luvulla, nyt määrä lienee
nelinkertaistunut. En tosin osaa laskea, missä suhteessa Oulun taiteilijaseuran
jäsenmäärän kasvu on suhteessa kaupunkilaisten määrän kasvuun nykyisessä
yhdistyneessä Suur-Oulussa, mutta melkoinen porukka on kysymyksessä kumminkin.
Lukumäärien
pakkomielle
Tekijöiden lisäksi taidemaailman kansalaisia ovat
taidemuseoiden ja gallerioiden väki, kuraattorit ja kriitikot. Välillisesti
taidemaailmaan on yhteyksissä valtavasti väkeä pellavakankaan ja
akvarellipaperin tekijöistä alkaen. Laajassa mielessä myös elokuva ja televisio
ovat visuaalisia taiteita. Jokainen alalla toimiva voi helposti huomata, että
kuvataiteen, kuten myös muidenkin visuaalisten alojen niin sanotut
kerrannaisvaikutukset ovat melkoisia turismista tietotekniikkaan.
Kuvataiteen esittämisen foorumien koot ovat kasvaneet ja
niiden määrä on lisääntynyt.
Taidegallerioita on enemmän ja taidemuseoiden näyttelysalitkin ovat suurempia.
Kun aikoinaan aloitin kuvataidekriitikon urani, kuvataide tarkoitti
tavallisesti melko pienikokoisia tai korkeintaan keskisuuria maalauksia,
grafiikkaa ja veistoksia, nykyisin kuvataide on myös paljon muuta ja teosten
formaatit ovat kasvaneet. Valokuvat olivat pieniä ja mustavalkoisia, nyt ne
ovat isoja ja värillisiä. Oulussakin oli vielä 80-luvulla käsittämätöntä, että
valokuvia ja vaikkapa maalauksia esitettäisiin samoilla seinillä, samoissa
tiloissa, mutta nykyisin se on taiteen arkea. Kuvataiteeseenkin on tullut
teosten ja näyttelyiden lajityyppi, jota voisi kutsua taiteen huomiotaloudeksi,
eli useimmiten suuria, näyttelyjä varten tehtyjä teoksia, jotka hämmästyttävät
ja ällistyttävät. Mielestäni tässä ei ole mitään ihmettelemistä, taide on
nykyisin showta enemmän kuin koskaan.
Aikaisemmin Oulussakin kuvataidenäyttely oli harvinaisuus ja
jopa erikoisuus, mutta 1980 luvulta alkaen taidenäyttelyistä on tullut osa
jokapäiväistä kulttuurielämää. Nykyisin puhutaankin enemmän kokonaisuuksista:
keskustelemme taidenäyttelyistä enemmän kuin yksittäisistä teoksista; vertaamme
taidegallerioiden näyttelyohjelmistoja kuin ne olisivat elokuvan genrejä,
lajityyppejä.
Mitä voisi sanoa taiteen yleisöstä? Ainakin sen, että
kuvataiteenkin yleisö on varsin kirjavaa. Nykytaiteen museo Kiasma kerää
vuosittain vajaa 200 000 kävijää ja Ateneumissa kävi viime vuonna 400 tuhatta
kävijää. Kaksi sataa tuhatta kävijää on valtava määrä ihmisiä Suomessa.
Esimerkiksi Kansallisteatterin yleisö oli vuonna 2011 hieman yli sata tuhatta
henkeä. Lukumääristä on tullut aikamme kulttuurin pakkomielle. Kun kohkataan
liikaa esimerkiksi taidemuseoiden kävijäluvuista, unohdetaan helposti, mikä on
taidemuseon ja museolaitoksen perustehtävä ja päämäärä. Kassamagneetit,
blockbusternäyttelyt ovat korvanneet kansansivistyksen ja kulttuurimarkkinointi
tiedottamisen.
Omasta mielestäni Suomen taidemaailma ei ole pieni paikka.
Toimiessani taidekriitikkona Helsingissä ja aikaisemmin Oulussa, en ole juuri
kokenut, että taidemaailma olisi alkanut hengittää niskaani. Arvelisin, että
ahtautta, ennakkoluuloja, näköalattomuutta ja niskaanhengitystä on monella
muulla alalla enemmän kuin taiteilijoiden ja taidemaailman piirissä.
Kuvataidemaailman kasvun seuraus on sama kuin kaikilla
muillakin kulttuurin aloilla: kulttuurin tarjonta ei ole ongelma, vaan kysyntä.
Kulttuurin ja taiteen rikkaus ja hedelmällisyys on kyllä täytetty, mutta
pysyykö yleisö mukana sen jälkikasvussa ja pystyvätkö yhä useammat koulutuksen
saaneet taiteilijat saamaan toimeentulonsa ammatissaan?
Kritiikin
vähentyminen
Kritiikki on ainoa taidemaailman osa, joka ei ole
lisääntynyt, vaan kutistunut. Suomen kuvataiteen tervaskanto, 1950-luvulta
kuvataiteesta Hufvudstadsbladetiin kirjoittanut taidekriitikko ja toimittaja Erik Kruskopf totesi taannoin, että
1950-luvun modernismista käyty keskustelu, jota hän uransa varhaisvaihessa oli
todistamassa, oli aikanaan paljon laaja-alaisempaa kuin nykytaidetta koskeva
keskustelu. Kruskopf hämmästeli asiaa, koska hänen mielestään juuri nykytaiteen muutokset ovat olleet
erityisen radikaaleja ja arveli että siksi polemiikkia voisi olla enemmän.
Kruskopf totesi, että kompleksisuus ja tarjonta ovat nykyisin jopa niin suuria,
että arvostelijan on helpompi jättää kirjoittamatta nykytaiteesta.
Pari viikkoa sitten The
Guardianin kriitikko Jonathan Jones
kirjoitti, että kuvataidekriitikoillekin pitäisi kirjallisuuskritiikin esimerkkiä
noudattaen alkaa myöntää vuosittain kirveenkäyttöpalkintoja kaikkein
brutaaleimmasta kritiikistä. Kriitikot ovat tulleet hänen mielestään aivan
liian liehitteleviksi. Kulttuurin noususuhdanne on hänen mukaansa kasvanut niin isoksi ja kestänyt
niin pitkään - se alkoi Jonesin mukaan Britanniassa jo 1980-luvulla - että sen
myötä on täytynyt tulla paljon roskaa. Olisi vain hauskaa puhkaista muutamia
yliarvostettuja kuplia, kirjoitti Mr. Jones ja tarttui sitten kirveeseensä. Hänen
blogikirjoituksessaan kunniansa saivat
kuulla Grayson Perry, Tracey Emin ja Antony Gormley. Jonathan Jones arvosteli viime elokuussa Guardianissa Damien Hirstiä toteamalla, että hän oli aikoinaan niin lupaava,
mutta on nyt kansallinen häpeä, elävä esimerkki siitä, että lahjakkuus ei ole
mitään ja raha on kuningas.
Globaali
taidemaailma
Entä globaali taidemaailma? Venetsian biennaali on usein
maailman arvostetuimmaksi mainittu suuri taidenäyttely, jonka osaa Venetsian
Giardini Castellon puistossa voi pitää eräänlaisena taidemaailman
pienoismaailmana. Se koostuu eri maiden paviljongeista, joissa järjestetään
näyttelyitä ja erilaisia tapahtumia. Päästessäni näkemään ensimmäisen Venetsian
biennaalini vuonna 1986 ihmettelin sitä, miksi taidemaailma, vaikka sitä
kutsuttiin kansainväliseksi, pitäytyi niin paljon euroamerikkalaiseen maailmaan.
Sen ulkopuolella oli vain vähän maita, joista suurimmat olivat Japani ja
Australia, jonka paviljonki oli juuri saatu valmiiksi. Kansainvälisen
taidemaailman maantieteellistä rajoittuneisuutta alettiinkin kritisoimaan noihin
aikoihin ja 1990-luvulla alkoi taidemaailman laajentuminen. Kiinan paviljonki
valmistui Venetsian Giardiniin muutama vuosi sitten ja puhutaan, että
globalisoituneen taidemaailman painopiste olisi siirtymässä pois New Yorkista
Aasiaan tai Afrikkaan. Globaalilla taidemaailmalla ei ole enää tarkkasti
määriteltävää keskusta aikaisempien Pariisin tai New Yorkin tapaan. Berliinistä
ja Moskovasta on tulossa merkittäviä globaaleja visuaalisten taiteiden
keskuksia.
Ensi toukokuun lopussa avattavaan Venetsian biennaaliin
osallistuvat ensi kertaa Bahama-saaret, Barhrainin kuningaskunta, Kosovon
tasavalta, Kuwait, Malediivit, Norsunluurannikko, Nigeria sekä Paraguai. Tämä
luettelo kertoo taidemaailman kansainvälistymisestä, laajentumisesta,
globalisoitumisesta ja kasvusta.
Globaalin taidemaailman markkina on määritelty Euroopan
komission teettämän selvityksen mukaan seuraavasti: vuonna 2010 maailman
taiteen ja antiikkiesineiden markkina, joka sisältää kuva- ja käyttötaiteen,
oli suuruudeltaan 43 miljardia euroa. Tuo luku ei ehkä paljon sano ja globaali
taidemaailma näyttäytyykin sitä satunnaisesti seuraavalle kulttuurijuhlintana,
jossa otsikoita nostattavat enimmäkseen taidehuutokauppojen myyntitapahtumat.
Tyhjätaskuna on joskus turhauttavaa seurata globaalin taidemaailman tapahtumia,
joka näyttää olevan miljardöörien ja oligarkkien kulttuurijuhlintaa. Yhä
suurempia myyntilukuja saavuttavat taidekaupat eivät kerro mitään taiteesta. Ne
kertovat vain siitä, että maailmaan on syntynyt aikaisempaa hieman isompi,
monetaristisen kapitalismin hedelmistä nauttiva superrikkaiden luokka, jonka
ostovoima on valtava. Globalisoituneen taidemaailman piirre on ollut myös
suuret taidemessut, joiden merkitys on kasvanut.
Kasvukipuja
Taidemaailma on kasvanut niin suureksi myös Suomessa, että
se ei tahdo mahtua maahamme. Osa taiteilijoista suuntautuu ja erikoistuu
kansainväliseen toimintaan. Kuvataiteilijoita ja eri visuaalisten alojen
ammattilaisia koulutetaan enemmän kuin heistä on kysyntää. Ongelmaan törmätään
silloin, kun pitää päättää koulutuspaikkojen vähennyksestä. Suosittua ja
tasokasta taidekoulutusta on vaikea saada vähennettyä, kuten koulutusta
muutenkin on vaikea vähentää koulutusyhteiskunnassamme.
Vaikka taidekoulutus on lisääntynyt, myös itseoppineisuutta
suvaitaan eri tavalla kuin aikaisemmin, jolloin professionaalisuus oli kaikki
kaikessa. Ylipäätään taidemaailma on kasvaessaan moniarvoistunut, eivätkä
toinen toisiaan seuraavat kuvataiteen ismit enää määrää voimakkaasti nykytaiteen
suuntaa.
Suomalainen taidemaailma on itse asiassa kasvanut niin
isoksi, että kukaan ei pysty oikeastaan seuraamaan tarkasti sen tapahtumia.
Alueellinen kulttuurin autonomia maan eri alueilla on kasvanut. Taidenäyttelyn
pitäminen yhdessä Helsingin tunnustetuimmista gallerioista ei ole enää aivan
välttämätöntä sellaiselle oululaiselle taiteilijalle, joka haluaa olla
kunnianhimoinen. Tosin kehotin jokin aika sitten netissä tutustumaani
oululaista taiteilijaa pitämään näyttelyn Helsingissä ja kerroin hänelle
keskeisimmistä näyttelypaikoista. Maassa on useita melko vilkkaita
taidekaupunkeja, tämä taiteilija piti silloin näyttelyä Turussa. Myös Oulu on
ollut jo pitkään varteenotettava taidekeskus.
Onko laatu kasvanut?
Onko taiteen tuotannon kasvu -- taiteen tekijöiden,
tuottajien ja esittäjien -- määrän lisääntyminen kasvattanut laatua? Mielestäni
on. Suomalaisen ja oululaisen kuvataiteen taso on parantunut. Tämä on
käsitykseni, vaikka olen seurannut kuvataidetta vasta vain nelisenkymmentä
vuotta.
Lieneekö nykytaiteen maailman henkistä kypsyyttä vai
suuruutta se, että monet suuntaukset elävät nyt samanaikaisesti? Ei
aikaisemminkaan varsinaisia tabuja taiteessa ollut, mutta nyt voi sanoa, että
mikään inhimillinen ei taiteelle ole enää vierasta.
Syksyllä Ylen Teema-kanavalla esitetyn Elokuvan
tarina-sarjan osat alkoivat sen juontajan Mark
Cousinin toteamuksella, että elokuvat ovat nykyään miljoonateollisuutta.
Samaa voisi sanoa globaalin taidemaailman markkinoista, taidenäyttelyiden
kävijäennätyksistä ja taidebiennaaleista. Mutta myös taidemaailmasta voisi
sanoa samaa kuin Mark Cousin elokuvista: ”Niitä eivät kuitenkaan aja eteenpäin
lipputulot tai viihdeteollisuus, vaan intohimo ja uudistusmieli.”
Toivotankin onnea ja menestystä 50-vuotiaalle Oulun
taiteilijaseuralle. Muistakaa Mark Cousinin ajatusta soveltaen, että Oulun,
Pohjois-Suomen, Suomen ja maailman kuvataidemaailmojakaan eivät aja eteenpäin
taiteen myynnin tai taidemuseokäyntien määrä, taidemaailman suuruus tai
pienuus, taiteilijoiden toimeentulo tai edes apurahat, vaan intohimo ja
uudistusmieli!
