Runogeneraattorista kriitikon älylaseihin

Arto Kytöhongan tuotantoa esittelevästänäyttelystä Lahdessa vuonna 2012. Kuva Matti Halmevuo.

Runoilija ja kirjailija Arto Kytöhonka (1944-1992) oli aikansa edistyksellinen. Hän toimi muun muassa SARVin Kritiikin Uutisten päätoimittajana 1970-luvulla. Kytöhonka oli kiinnostunut mikrotietokoneista niiden alkuvaiheessa, ennen kuin ne tulivat kulutustavaroiksi. Eräs Kytöhongan keksinnöistä oli runogeneraattori, joka lienee sitten Arton keksinnön keksitty monta kertaa uudelleen.

Kirjailija Anita Konkka kirjoittaa blogissaan ensi kokemuksistaan 1980-luvulla tietokoneen kanssa, jossa oli merkkipohjainen käyttöjärjestelmä: ”...mutta onneksi minulla oli kärsivällinen opettaja, kirjailijakollega Arto Kytöhonka, jolta voi kysyä tyhmiä kysymyksiä eikä hän nauranut niille.”

Työvälineet ovat muuttuneet paljon sitten merkkipohjaisten käyttöjärjestelmien. Tekstinkäsittely, graafiset käyttöliittymät ja tietoverkkojen yleistyminen ovat mullistaneet myös kriitikon työprosessia. Mahtaako enää ollakaan toimitusta, joka ottaa vastaan paperille tulostettuja juttuja?

Olemme siirtyneet kotisivuista blogeihin ja sosiaaliseen mediaan, valokuvauskameroiden käytöstä älypuhelimiin ja kannettavista tietokoneista tableteihin. Muutoksen tuulet tulevat jatkumaan. Aikaisemmin musiikkikriitikko teki pikaiset muistiinpanonsa ohjelmalehtisen sivuun tai partituuriin. Kuvataidekriitikko saattoi vetäistä muutamia viivoja, kirjaimia tai sanoja kynällään taidenäyttelyn teosluetteloon tai muistilehtiöönsä.

Ehkä juuri erilaiset tallennusvälineet ovat tulevaisuuden kriitikon uusia työkaluja. Jo nyt musiikkikriitikko saattaa äänittää muistiinpanonsa pienellä nauhurilla ja kuvataidekriitikko kuvaa näyttelystä teoksia digikameralla tai älypuhelimella muistiinpanoina kirjoittamistaan varten. Oman kokemukseni mukaan huonokin kännykän kuva taideteoksesta on parempi muistiinpano kirjoittaessani kuin epämääräinen söherrys paperin reunassa.

Tekijänoikeuksilla rahastavien tahoilla saattaa olla jotain huomautettavaa tällaiseen kriitikon työskentelytapaan. Mutta kriitikoiden pitää vaatia täydet työoikeudet kriitikon työn suorittamiselle, eikä tulevaisuuden tekijänoikeuksissa tule toivottavasti olemaan mitään esteitä tällaisille kriitikon muistiinpanojen tekemiselle. Kriitikon on saatava kuvata ja nauhoittaa vapaasti ja kaikkialla tehdessään työtään.

Tänä vuonna tulevat kulutustavaramarkkinoille Google-lasit. Niillä on mahdollista soittaa puheluja ja lähettää viestejä, sekä navigoida webissä. Niillä pystyy ottamaan myös valokuvia ja videoita. Tällaiset laitteet saattavat helpottaa ja auttaa myös kriitikkoa vaikeassa työssään.

Tuskin maltan odottaa aikaa, jolloin kriitikot vaeltavat kulttuuritilaisuudesta toiseen älylasit päässään, kirjoittavat juttunsa pienillä tableteillaan paikan päällä ja lähettävät kritiikkinsä toimituksiin, jakaen ne samalla myös blogeihin. Juttusopimukseen ja -palkkioon kuuluu luonnollisesti myös se, että jutun julkaisemisen jälkeen kriitikot keskustevat kritiikistään lukijoidensa kanssa sosiaalisessa mediassa. Toivottavasti kaikki aikamme valveutuneet Arto Kytöhongat saavat mahdollisuuden kokeilla mahdollisimman pian, miten uudet älylasit istuvat kriitikon nenänvarteen.

Itse olen kamppaillut viime aikoina kahden laitteen, uuden iPad Airin ja Nokian älypuhelimen kanssa. Ne eivät suostu keskustelemaan keskenään, eli Apple ei ole sallinut lähettää kännykästä sillä otettuja kuvia tablettiin bluetoothin kautta. Prosessi, jota olen tottunut tekemään vuosikaudet. Kuvien siirtoon kyllä löytyy työkaluja, mutta laadukkaan Apple-yhtiön pyrkimys monopoliseen asemaan tällä tavalla harmittaa.

Vekotinhulluuden lisäksi kehitys on tuonut muitakin uutuuksia kriitikon työhön ja rooliin. Kyseenalaistaako sosiaalinen media kriitikon auktoriteetin? Onko kritiikki yhdensuuntaista viestintää? Miten kritiikkiä jaetaan? Onko sosiaalisessa mediassa eri taiteenalojen kriittistä keskustelua? Mikä on laatua blogeissa ja sosiaalisessa mediassa? Miten kriitikko toimii sosiaalisessa mediassa?

 

Posted with Blogsy

Paholaisen vuorella

Polkupyörä tärisee ja pomppii syrjäisempien polkujen kivissä ja juurakoissa. Mielessäni jytää kuitenkin Ernst Ludvig-Kirchnerin grafiikka, jota juuri katselin Berliinin Dahlemissa olevassa Brücke-museossa.

Pyöräilen Grunewaldin metsässä, joka sijaitsee Havel-järven itäpuolella läntisessä Berliinissä. Hiljaisessa metsässä kohtaan vain muutamia pyöräilijöitä ja hölkkääjiä. Huhtikuun lämpöaallon vaikutuksesta metsä- tai puistoalue on puhkeamassa lehtiin. Puut ja pensaat kukkivat, linnut ovat äänessä.

Hyppään satulasta ja aloitan nousun Teufelsbergille. Sen naapuri on pienempi mäki, jonka nimi on Drachensberg, leijojen vuori. Nousen kukkulalle, jossa on vuoristokiipeilijöiden harjoitusseinämä. Eräs kiipeilijä keskittyy nousuun pystysuoraa seinämää pitkin.

Teufelsbergin huipulta näkyy Brandenburgiin asti ja katsoja käsittää suuren metsäalueen laajuuden. Vuoren huipulla on tiukasti aitojen rajaama alue, jonka sisällä on entinen amerikkalaisten ja englantilaisten ”kenttäasema” eli kuunteluasema. Sen tunnistaa rakennusten katoilla olevista pallotorneista, metallikehikoista jotka on päällysytetty valkoisella kankaalla. Niiden sisällä olivat tutkalaitteet, joilla miehittäjävaltojen kerrotaan kuunnelleen kylmän sodan aikana Itä-Saksassa olevien puna-armeijan joukkojen viestiliikennettä.

Alueelle pääsee opastetulle kierrokselle pientä pääsymaksua vastaan. 1960-luvulta vuoteen 1992 asti aseman kuuntelupuuhissa toimi enimmillään noin 1 500 sotilasta salaisessa, ympäri vuorokauden jatkuneessa tarkkailussa. Sotilaiden kanttiinin pahoin rapistuneet seinät tervehtivät alueelle tulijaa. Kuunteluaseman alue palvelee nyt toisenlaista viestintää. Siellä on Euroopan suurin graffitikokoelma.

Kylmän sodan loputtua yksityisomistukseen siirtyneeelle alueelle suunniteltiin asuinrakennuksia ja hotellia. Opas kertoo, että koska Grunewald on luonnonsuojelualuetta, sinne ei saa rakentaa mitään. Berliinin kaupunki suunnitteli sinne myös vakoilumuseota, mutta koska sille sopivia paikkoja oli muualla, ajatuksesta luovuttiin. Myös alueen entisöintiä suunniteltiin, mutta ilmeisesti rappeutuneiden rakennusten korjaaminen olisi tullut liian kalliiksi.

Nousemme betoniportaita korkeimman kuuntelutornin ylimmälle tasanteelle. Siellä kohtaamme kaksi valkoisiin suojahaalareihin pukeutunutta, englantia puhuvaa miestä. Heitä kuvataan draamaharjoitusta varten tässä varsin autenttisessa ympäristössä.

Keskustelen kylmän sodan ajasta Hampurista Berliinin matkalla olevan vierailijan kanssa. Hän sanoo, että kylmän sodan loppuminen oli varsin tärkeä asia Saksalle. Puhe siirtyy myös Venäjän rooliin, Ukrainan ja Krimin tilanteeseen. Aihe tuntuu olevan luonnollinen osa tätä paikkaa. Elämme uuden vastakkainasettelun aikaa joka, kuten useat ovat viime aikoina huomauttaneet, suurvaltojen operaatioineen muistuttaa kylmän sodan ilmapiiriä.

Eikä paikan muistia ja merkitystä häivytä sekään, että kuunteluaseman perusti Saksaan nykyisin pahamaineisen National Security Agencyn, NSA:n edeltäjä. On arveltu, että asema oli osa maailmanlaajuista ECHELON-signaalitiedustelu- ja valvontajärjestelmää.

Teufelsbergin tutka-asemien graffitin peittämiä betoniseiniä, metallirakenteita ja repaleisia, tuulessa lepattavia kankaita katsoessa tulee mieleen, että tuo Yhdysvaltain valtion ylläpitämä virasto toimii nyt uudenlaisten, tarkempien ja tehokkaampien laitteiden avulla. Ja kuten tiedot kertovat, viraston tarkkailu ei ulotu vain sotilaiden väliseen viestintään. Se on tehokkaampaa kuin koskaan aikaisemmin.

Huomautan oppaalle, että tavallaan seisomme nyt Berliinin päällä. Hän hymähtää ja vahvistaa asian. Teufelsberg on keinotekoinen, ihmisen tekemä vuori. Alueen puiden, pensaiden, hiekan ja ruokamullan alla on toisen maailmansodan pommituksissa tuhoutuneeen Berliinin rakennusten jäännökset. Aluetta alettiin rakentaa jo sodan päätyttyä 1940-luvulla ja siirtotöiden päätyttyä Berliinin kaupunki päätti tehdä siitä puiston.

Ja mystistä monikerroksellisuutta lisää maisemaan se, että kukkulan alla sijaitsi itsensä Albert Speerin suunnittelema natsien sotilastekninen koulu (Wehrtechnische Fakultät). Liittoutuneet yrittivät tuhota sitä räjäyttämällä, mutta se osoittautui niin vahvaksi, että oli helpompaa peittää se rakennusjätteillä.

Berliinin jätemäki ei ole ainutlaatuinen eikä ainoa. Berliinissäkin niitä on muita ja vastaavia lähes jokaisessa pommitetun Saksan kaupungissa. Teufelsberg on Alexanderplatzin tuntumassa olevan televisiotornin jälkeen Berliinin korkein paikka, joka nousee noin 150 metriin. Vertailun vuoksi voi mainita, että Helsingin Malminkartanon 90 metriin ulottuvaan jätemäkeen kuljetettiin 3,5 miljoonaa kuutiota rakennusjätettä. Teufelsbergin alueelle sitä siirrettiin arviolta 75 miljoonaa kuutiota.

Kysyn konttoritekniikkaa opiskelevalta sivutoimiselta oppaalta alueen tulevaisuudesta. Hän sanoo, että sitä on vaikea tietää.

Opas kertoo vuoren nimen tulevan lähellä olevasta pienestä järvestä. Siihen heitettiin keskiajalla noituudesta tuomittuja naisia. Paikalliset asukkaat kertoivat järven veden muuttuneen punaiseksi, jonka jälkeen järvea alettiin kutsua nimellä Teufelssee. Ja kun sodan jälkeen rakennusjätteiden kuljetus alkoi, aluetta alettiin kutsua Teufelsbergiksi.

Totisesti totuus tästä alueesta on sen nimessä. Teufelsberg on paholaisen vuori.

Posted with Blogsy

Olen berliiniläinen

Kirjoitan ja kuvaan muistojani ja kokemuksiani Berliinissä huhtikuussa 2014. Travelogini otsikko "Ish bin ein Bearleener" viittaa Yhdysvaltain presidentti John F. Kennedyn kuuluisaan puheesen Berliinin Schönebergin raatihuoneella 26. kesäkuuta 1963. Saksaa osaamaton Kennedy kirjoitti muistiin saksankielisen lauseen ”Ich bin ein Berliner” (Olen berliiniläinen) ääntämisohjeen: "Ish bin ein Bearleener".

Kennedy puhui kylmän sodan kuumimpina vuosina. Hän puolusti vapautta itäsaksalaisen kommunismin sijaan. Puhe pidettiin vasta pystytetyn Berliinin muurin äärellä.

Mitä Kennedy tarkkaan ottaen tarkoitti sanoessaan ”Kaksi tuhatta vuotta sitten ylpeintä, mitä ihminen saattoi sanoa, oli ”civis Romanus sum” (”olen Rooman kansalainen”)? Sanonta viittaa Ciceron julistamaan ajatukseen Rooman kansalaisuudesta ja vaatimuksesta, jonka mukana kansalaiselle tuli oikeuksia, etuoikeuksia ja suojelua. Se ei tarkoittanut välttämättä asuinpaikkaa, vaan sitä, että Rooman kansalaiseksi tunnustautuminen oli erityisen tärkeää myös maan rajojen ulkopuolella, jossa paikallisten hallitsijoiden toivottiin kunnioittavan näitä vapauksia.

”Civis Romanus sum” on myös tunnettu Uudesta testamentista. Apostoli Paavali vangittiin ja tuomittiin Rooman vallanpitäjien toimesta uskonsa tähden. Paavalia ruoskittiin, vaikka hän saattoi todeta olevansa Rooman vapaa kansalainen.

Kennedy sanoi: ”Vapaus on jakamatonta ja jos joku orjuutetaan, kaikki eivät ole vapaita. Kun olemme vapaita, voimme katsoa eteenpäin siihen päivään, kun tämä kaupunki yhdistetään yhdeksi ja tämä maa ja suuri Euroopan manner liitetään yhteen osana rauhallista ja toivorikasta maailmaa. Kun tuo päivä lopulta koittaa, kuten se tulee koittamaan, niin Länsi-Berliinin ihmiset saattavat todeta ollensa eturintamassa lähes kahdenkymmenen vuoden ajan.

Kaikki vapaat ihmiset, missä tahansa he asuvat, ovat Berliinin kansalaisia ja niinpä vapaana ihmisenä voin ylpeänä sanoa: ´Ich bin ein Berliner´."

Pohdin Kennedyn puheen ajatusta kansalaisuudesta ja vapaudesta Ukrainan ja Krimin käänteessä tänään. Onko kieli kansalaisuuden merkki, kuten Putinin Kremlin hallinto näyttää tulkitsevan? Ja turvaako Venäjän kansalalaisuus paremmat vapaudet ja oikeudet kuin Ukrainan kansalaisuus?

Tulin Berliiniin ensimmäisen kerran 1980-luvun lopulla, vuotta ennen Die Wendeä. Asuin Itä-Berliinissä ruotsalaisten suunnittelemassa viiden tähden loistohotellissa ja matkustin päivittäin Länsi-Berliiniin. Kulkemiseni idän ja lännen rajan läpi oli melko vapaata, koska satuin olemaan Suomen kansalainen. Oli tyrmistyttävää huomata, miten Friedrichstrassen aseman kellareiden katakombeja muistuttavissa sokkeloissa ihmiset jaettiin kansalaisuutensa mukaan ryhmiin ja jonoihin heidän pyrkiessään Itäberliiniin.

Matkustelin myös Itä-Saksan muissa kaupungeissa ja huomasin vähitellen, miten vahvasti kontrolloitu ja suljettu yhteiskunta DDR oli. Silloin petyin sosialismin utopistisen ajatuksen toteutuksiin.

Kesti 26 vuotta, kunnes Kennedyn puheessaan esittämä ennustus, ”Die Wende”, Saksan rauhanomainen vallankumous ja yhdistyminen toteutui vuonna 1989.

Seurasin Berliinin kasvua Hauptstadtiksi 1990-luvulla. Nyt edellisestä käynnistäni on aikaa seitsemäntoista vuotta. Muistan tuolta ajalta Berliinin taivaan, joka oli täynnä nostokurkia.

Berliini on kaupunki, jota on tuhottu ja rakennettu yhä uudelleen. Se on aina noussut raunioista ja taas se on tuhottu. Kulkiessani eilen Potsdamer Platzin pöheitä katuja pitkin pohdin hämmentyneenä myös vapautta.

Onko sekin illuusio, haihtuvaa lajia, kuten nämä Brandenburger Torin edessä olevalla Pariser Platz-aukiolla kuvaamani nuorukaisen saippuakuplat? Kauniina, värikäinä ja vaihtelevina muotoina ne syntyvät, mutta hajoavat sitten pienemmäksi ja lopulta poksahtavat rikki kohdatessaan harmaan katukivien kovan, raskaan ja karkean todellisuuden?

 

 

Posted with Blogsy