 |
| Leo Lindstenin maalaus ja Roy Lichtensteinin teos Mäntän pop-aiheisessa näyttelyssä. |
Superpop! taidemuseo Göstassa, Mäntässä 14.6.
–28.9.2014 ja muita näyttelyitä.
Mäntän uuden Gösta-museon avajaisnäyttely tarjoaa näkökulmia helposti tunnistettavaan, melko perusteellisesti jo aikaisemmin
Suomessa ja muuallakin kartoitettuun alueeseen, pop-taiteeseen.
Jos Mäntän pop-katsausta pitäisi arvioida lyhyesti, se olisi
sana: itsestäänselvää.
Performanssin, videotaiteen, käsitetaiteen tai uuden
maalauksellisuuden nousu 1980-luvulta olisivat esimerkkejä nykytaiteen
historian valkoisista sivuista ja mustista aukoista. Jos sivistys- ja
kulttuurihenkeä olisi suomalaisissa taidemuseoissa enemmän kuin kiinnostusta
yleisömääriin, tällaisiakin aiheita voisi taidemuseoissamme kartoittaa ja tuoda
esille.
Populaarikuvastosta ja kulutustavarakulttuurista aiheita
ammentava pop oli vain yksi kiivaasti muuttuneen taide-elämän suunnista 1960-luvulla.
Aikaan liittyi monenlaisia ilmiöitä, kuten op-taide ja käsitetaiteen varhaiset
ilmiöt. Kuluttamista kommentoivat pop-taiteen perilliset eivät ole nykyisinkään kuin yksi pala
kuvataiteen kenttää.
Pop syntyi reaktiona kulutustavaroiden lisääntymiseen
länsimaissa. Jääkaappien, pesukoneiden, autojen, televisioiden ja
mikroaaltouunien lisääntyneen myynnin yhteydessä syntyi uusi ilmiö, kulutusjuhla.
Kuluttamisesta tehtiin hyve ja länsimaisen yhteiskunnan kansalaisten
velvollisuus. Kulutusjuhlan tulo oli niin suuri muutos elämäntavassa, että
popin esilletulo taiteessa ei kummastuta.
Pop oli syntynyt Englannissa, mutta amerikkalaiset
taiteilijat omaksuivat voimakkaasti suuntauksen ideat ja toivat ne esille
uhkeissa teoksissaan 1960-luvulla. Jos poppia ei olisi, se keksittäisiin. Ja synnyttihän
pop kulutuskulttuurin kommentoimiseen pohjautuvia ideoita niin Ranskassa,
Japanissa kuin Länsi-Saksassakin. Neuvostoliitossa syntyi kielletyn
epävirallisen taiteen sots-suuntaus, sosialismin pop, joka ironisoi kommunistipropagandan kaanonia.
Mäntän näyttely kertoo avoimesti, että suomalaiset
taiteilijat eivät ottaneet omakseen mitään eurooppalaisista popin versioista,
vaan mallit tulivat suoraan Yhdysvalloista. Gösta-museon näyttelysalissa
riippuvat rinnakkain Leo Lindstenin ja Roy Lichtensteinin maalaukset. Eikä parhaiden Lindsteneiden ja huonojen Lichtensteinien välillä ole tosiaankaan
suurta eroa.
Mäntässä voi todeta, että Suomesta kyllä löytyy Andy Warholeja
ja Damien Hirstejä ja Roy Lichtensteineja julkisissa- ja yksityiskokoelmissa. Mutta
näyttely todistaa myös, että meillä on vain Warholin, Hirstin ja Lichtensteinin
sekundaa.
Mäntän pop-näyttely hämmästyttää, koska se kertoo siitä, miten
huonoja tuloksia kaupallisuus ja hype voivat tuottaa. Taidemaailman
huomattavimmat kaupalliset taiteilijathan nousivat arvostukseen juuri pop-taiteen
myötä taidemarkkinan voimistuttua 1960-luvulta. Eikä markkinan veto näytä
hellittävän tänäänkään, vaikka onneksi siitä ei ole nykytaiteen
maailmassa tullut määräävä sormi.
* * *
 |
| Jani Leinonen, Choice is Yours, 2011. |
”Äänestä tai
kapinoi, toivo tai epätoivo, Porsche tai Ferrari, moniavioisuus tai
yksiavioisuus, hinta vai laatu.” Jani Leinosen teos Mäntän näyttelyssä kuvaa
kulutustavarakulttuurin kaksipiippuisia vaihtoehtoja, kapitalismin
kartesiolaista dualismia.
Ja Riiko Sakkisen MuNA, Museum of No Art koostuu
museoshopista, jossa myydään MuNA:n esineistöä: kahvikuppeja, t-paitoja ja
mittanauhoja. Hänen luomallaan mielikuvitusmuseolla ei ole lainkaan
taiteellista sisältöä, vaan se koostuu museokaupan markkinarihkamasta, tuosta ”sivistyneen
ihmisen” kitschistä.
Sakkisen osuus kertoo taidemuseoihin liittyvästä
kuluttamisesta. Museolle kävijä on tänään vain numero kävijätilastossa ja asiakas museoshopissa.
Aikaisemman sivistyksen, kulttuurin, taiteen ja oppimisen vaalimisen sijaan nykyinen
kaikkialla rehottava kapitalismi näkee taidemuseon vain kävijämäärien, turistien
pyydystämisen, hypetyksen ja kuluttamisen tukikohtana.
Todellisuuden vastine taidemuseolle ilman taidetta on
Helsinkiin suunniteltava taiteellisesti maho Guggenheim. Sillä ei ole aiheesta
käytyjen keskustelujen mukaan mitään kokoelmaa, eikä taidetta tai taiteellista toimintaa
koskevaa suunnitelmaa. Guggenheim on suuri Museum of No Art, MuNA.
* * *
Vaikka avajaisnäyttelyn pääaihe on pelattu varman päälle,
toki Mäntän uusi Gösta-taidemuseo on näkemisen arvoinen. Rakennuksessa puuta on
käytetty dekoratiivisesti ja se näyttää isommalta ulkoa kuin sisältä. Suurehko
taidemuseo liittyy hienosti ympäristöön, jossa on myös veistospuisto
siltoineen. Teoksista mieleeni jäi Kari Södön laaja Väliaikainen
Joenniemen Taavetinsaaren metsässä.
Pop-aiheisen näyttelyn ja Riiko Sakkisen kokonaisuuden
lisäksi Mäntässä on esillä Eija–Liisa Ahtilan hieman pedanttinen, mutta
tuoreita näkymiä tarjoava nelikanavainen video Tutkimuksia draaman
ekologiasta 1. Vanhemman taiteen ystäville on taidetta Göstan vanhalla puolella ja Mäntän kuvataideviikot tarjoaa nykytaidetta Pekilossa ja muuallakin.
 |
| Kaarina Kaikkosen Totuuden henki on ripustettu Mäntän kirkon kupeeseen. |
* * *
Kulttuurinavigaattorin Fb-sivulla on kolme kuvaamaani videota Gösta-museon julkisuvusta kamera-ajoina polkupyörällä ajettuna. Niihin pääsee näistä:
