Odottamattomia kohtaamisia Erkki Pirtolan kanssa

Kuolema tulee usein liian varhain ja ehkä aina yllättävästi. Erkki Pirtolan kuolemaan liittyy osaltani kummallinen yhteensattuma. Kävin samana lauantai-iltapäivänä Helsingin Jätkäsaaressa galleria Rankassa, jossa oli yhteisnäyttely 31.1. asti otsikolla Sukupolvihäiriö.

Muistelin Erkkiä, kun katselin tuota hauskasti nurkkaan ripustettua koostetta hänen töistään eri vuosilta. Se oli näyttelyssä epäilemättä hyvässä seurassa.

Erkki Pirtola on eräs harvoja suomalaisia taiteilijoita, jolla ei ole yhtenäistä, johdonmukaista, loogiseen jatkumoon perustuvaa tyyliä. Sellaisen katsottiin olevan ennen aivan sopimatonta varteenotettavalle ammattitaiteilijalle, mutta nykyisin se on pikemminkin ansio.

Tapasin Erkki Pirtolan ensimmäistä kertaa hänen yksityisnäyttelyssään komeassa, niin sanotussa Haapasen huvilassa Tampereen Pyynikinmäellä. Tampereen nykytaiteen museo, jossa näyttely järjestettiin, oli ensimmäinen nykytaiteen museo Suomessa. Jos en väärin muista, Pirtolan näyttely oli Tampereella samoihin aikoihin kuin Joseph Beuysin ja Andy Warholin näyttelyt, siis vuoden 1986 tienoilla. Muistan kun Erkki esitteli töitään innokkaasti. Huomasin hänen olevan loistava analyytikko ja sanankäyttäjä. Tuolloin jo melko kokenut taidekriitikko vaikutti olevan myös melkoinen itsekriitikko.

Eräs tapaamisemme, sekin täysin odottamaton, oli viitisen vuotta myöhemmin. En muista mihin tapahtumaan se liittyi, mutta muistan paikan selvästi. Erkki kuvasi minua Kemin torilla ja muistan nähneeni myöhemmin tuon taitavasti kuvatun videonpätkän. Erkki editoi videonsa kuvatessa ja hänen videonsa muodostavat kummallisia koukeroita. Ne ovat sekä tajunnallisia, että dokumentaarisia, usein mutkikkaita kertomuksia. Olen kuullut huolestuneita ääniä – myös häneltä itseltään – hänen valtavan videokokoelmansa tallentamisesta. Sen digitalisointi ja järjestäminen arkistoitavaan muotoon olisi kansallisesti tärkeä tehtävä.

Kohtasin Erkki Pirtolan myös vuonna 2005. En tosin tavannut häntä silloin henkilökohtaisesti, mutta luin hänen kirjallista tuotantoaan koskevan kansionsa, joka on nykyisen Kansallisgallerian Kuvataiteen keskusarkistossa. Kirjoitin kolmesta merkittävästä suomalaisesta kuvataidekriitikosta analyyttisen jutun Kritiikin Uutisiin, jonka Erkki Pirtolan osuus on tämän blogin lopussa. Huomasin, että Pirtolassa konkretisoitui taiteen ja taidekritiikin historiassa toistuva ilmiö, se että taiteen avantgardeen liittyy usein innovatiivinen kritiikki.

Tosin Erkki ei ehkä pitänyt avantgarde-sanasta, hänhän vastusti monissa kirjoituksissaan modernismin etujoukkojen valtaryhmittymiä. Erkki Pirtola oli postmodernisti sen kukoistusaikoina 1980-luvulla, tai ainakin määrätietoinen antimodernisti. Mutta aikaansa hän oli edellä, hän teki appropriaatiotaidetta ennen appropriaatiotaidetta.

Pari vuotta sitten osuimme samaan Mäntän kuvataideviikkojen avajaisbussiin Helsingistä. Erkki kertoi saaneensa päätökseen Pohjois-Suomen ja Lapin ite-taiteen projektin. Tämä koko Suomen kattava ite-taiteen ja taiteilijoiden kartoitus oli valtava työ. Hän kertoi myös taustoista ja siitä, miten vaikea useiden ite-taiteilijoiden kanssa oli työskennellä.

Silloin tuli mieleeni, että Erkki Pirtola on ollut eräänlainen taiteen ja nykykansantaiteen Videolönnrot. Hän harjoitti Herderin kulttuurikritiikkiä, jonka mukaan ei ole olemassa yhtä, vaan monia kulttuureita, ja että kulttuuri ja taide liittyvät ennen kaikkea elämäntapaan.

Taide oli hänelle elämäntapa ja elämäntapa oli hänelle taidetta. Hänellä oli valtavan hyvä kosketus maailmaan.

Erkki Pirtolan kollaasi SARV, 1985.

Kirjoitin tämän tekstin Erkki Pirtolasta Kritiikin Uutisissa 4/2005. Se oli osa isompaa juttua, jossa vertasin kolmea merkittävää kuvataidekriitikkoa, Erik Kruskopfia, Maila-Katriina Tuomista ja Erkki Pirtolaa.



Kapina ja video


Jos kriitikot olisivat pappeja, Erkki Pirtola olisi korkeakirkollisen leipäpapin sijasta loistava maallikkosaarnaaja. Ilta-Sanomiin ja Taide-lehteen kirjoittanut Pirtola on viime aikoina tullut tunnetuksi ”ITE” taiteen esiintuojana.

Varhaisista kirjoituksista Komposti-lehteen julkaistiin 1980-luvun lopulla antologia Kirjoituksia Kompostista. Pirtolan Komposti-kausi, kuten yleensä vaihtoehtoliikkeet, oli herderiläistä kulttuurikritiikkiä. Siinä etsittiin vaihtoehtoja monokulttuuriseksi elähtyneelle suomalaiselle ilmapiirille. Kulttuuri oli elämäntapa ja asenne, taide ja kritiikki olivat sen toteuttamisen keino. Pirtolan kritiikki oli strategiaa.

Pirtola lopetti sen, minkä J-O Mallander aloitti. Erkki Pirtolan kritiikkiä 1970-luvun lopun kriitikkona voisi verrata Leo Lindsteniin, joka vaikutti kymmenkunta vuotta aikaisemmin. Elina Heikka on kirjoittanut osuvasti Leo Lindstenistä ja undegroundin ja kansallisromantiikan ”epä- pyhästä allianssista”:

”Yhtä lailla kalevalainen kansankulttuuri ja Suomen luonto kuin seksuaalisuuteen liittyvien tabujen rikkominen tai itämaisten uskontojen puoleen kääntyminen edustavat antimodernia utopiaa olemisen luonnollisesta tilasta yhä pitemmälle teknistyvässä ja organisoituvassa modernissa maailmassa.”

Entä mikä erottaa Pirtolan 1970-luvun lopulla ja Lindstenin kymmenen vuotta aikaisemmin? Lindsten jatkoi epäilevää ja osittain torjuvaa suhtautumistaan kansainvälisen taiteen joihinkin suuntauksiin, kuten kotimaisilla kriitikoilla oli ollut tapana 1800-luvulta alkaen. Erkki Pirtolan suhde kansainvälisyyteen on avoin.

Varhaisissa teksteissä on kriitikoille harvinaista koomisuutta. Pirtolan koomisuus syntyy anagrammeista (uudet sanat kirjaimia vaihtamalla), oksymoroneista (antiteettinen retoriikka, kaksi näennäisesti vastakkaista käsitettä), moniselitteisyydestä, fragmentaarisuudesta ja reversaaleista (sanan kääntäminen toisinpäin). Taiteen avantgardeen on liittynyt tavallisesti innovatiivinen kritiikki.

Kriittisyys suuntautuu usein taiteen ulkopuolisen maailman pahuuteen ja pinnallisuuteen. Taide on salaliitto maailman pahuutta ja ilkeyttä vastaan, hyvien välinen sopimus pahoja vastaan. Pirtolalle moderniteetti ei ole eteenpäin kiitävä voima, vaan ihmistä, ihmisyyttä ja ihmiskuntaa koskeva uhka, joka pelkistyy metaforanomaiseen keskuskäsitteeseen, “autoon”.

Pirtola kysyi, että jos taiteen marginaalit ovatkin keskeistä ja “taiteeseen” sidottu taide “mariginaalia”. Silloin:

“Todellinen taiteen emämaa löytyykin lastentarhoista, Steiner-kouluista, undergroundista, hullujenhuoneilta, presidentin muistikirjasta, betonigraffiteista, oudoista yöllisistä performansseista, ufokuvista, viidakkoshamaanin houreista...” (IS 24.4.1990)  

Mitä olen oppinut Wikipediasta?

Suomalais-ugrilaisten kielten Wikimediat ja Wikipediat kokoontuivat lippujensa alla viime kesänä Obinitsan kylässä Virossa. 

Maailman media pohtii juuri nyt Wikipediaa. Linkitin Facebook-sivulleni Time-lehden ja Al Jazeeran tuoreet, arvioivat artikkelit Wikipediasta, joka täyttää tänään 15 vuotta. Se tarkoittaa siis englanninkielistä verkossa julkaistavaa tietosanakirjaa.

Suomenkielisen Wikipedian 15-vuotista tietä juhlitaan vähän yli vuoden päästä, 21. helmikuuta 2017.

Vapaaehtoisin voimin koottava ilmainen tietosanakirja on osoittautunut suosituksi kaikkialla maailmassa. Se kamppailee useimmissa maissa suosiosta aikamme viestintäjättien, kuten Googlen, YouTuben ja Facebookin kanssa sijoittuen tavallisesti kymmenen suosituimman verkkosivuston joukkoon.

Olen toiminut tämän vuoden alusta Wikimedia Suomi -yhdistyksen puheenjohtajana. Yhdistyksen tarkoituksena on tukea ja edistää Wikipediaa ja muita kansainvälisen Wikimedia Foundationin verkkopalveluiden tuntemusta ja käyttöä.

Viime joulukuussa tuli täyteen kymmenen vuotta siitä, kun aloitin suomenkielisen Wikipedian muokkaamisen. Olen muokannut pääasiassa kuvataiteita, arkkitehtuuria ja kulttuuria koskevia artikkeleita, mutta kuten useilla wikipedisteillä on tapana, muokkaukseni ovat ulottuneet mitä erilaisimmille aloille. Viimeisin kirjoittamani artikkeli koski taittorunkoista Brompton -polkupyörää.

Miksi muokkaan Wikipediaa? Eräs syy siihen on ollut se, että käytän tietosanakirjaa työssäni melko paljon, olen toiminut freelance-toimittajana 1980-luvulta alkaen. Minulla ei ole varaa lahjoittaa rahaa Wikipedialle, joten muokkaan sitä.

Enkä muokkaisi Wikipediaa, jos en kokisi sitä kiinnostavaksi. Wikipedia on osa sosiaalista mediaa, mutta kun Twiittaukset ja Facebook-viestit tulevat ja menevät, Wikipedian muokkaukset jäävät. Kuten Wikipedian logo kertoo, kyseessä on valtava, maapallon laajuinen palapeli, jota me kaikki kokoamme osa osalta.

Jos Facebook, Twitter ja blogit perustuvat paljolti itseilmaisuun ja mielipiteisiin, Wikipediassa keskeistä ovat tieto ja tietolähteiden arviointi. Lähdekritiikki on itsestään selvä asia humanistisia tieteitä opiskelleille ja tutkineille, mutta Wikipedia opettaa kaikkia arvioimaan ja käyttämään tietolähteiteitä.

Muokatessani Wikipediaa olen oppinut arvostamaan tarkkuutta. Minua vaivaa usein kotimaisten lehtien uutisoinnissa epätarkkuus, ja epäselvyys on myös sosiaalisessa mediassa yleistä. Niin sanotun trollauksen keskeinen idea lieneekin asioiden tarkoituksellinen hämärryttäminen. Wikipedian tyyliin kuuluu tosiollisuus, täsmällisyys ja tarkkuus. Tietosanakirjan kirjoittaminen ei ole maalailevaa esseismiä, vaan olennaisuuksiin porautuvaa essentialismia.

Olen oppinut myös sisältöjä, eli muokatessani Wikipediaa olen oppinut uusia asioita myös omilta aloiltani. Wikipedia ei ole uuden tai oman tutkimuksen paikka, mutta kun koostin luetteloa nimeltä Aleksanteri II:n patsaat ja muistomerkit huomasin, että Hämeenlinnan lähellä on maailman vanhin pystyssä oleva tsaari Aleksanteri II:n muistomerkki, Parolan leijona.

Toimintani Wikipedian parissa on alkanut ylittämään myös suomenkielisen tietosanakirjan muokkaamisen rajat. Jos joku artikkeli ei anna tyydyttävää tietoa suomeksi, käytän englannin- saksan- ja ruotsinkielisiä versioita. Commons -varastosta saattaa löytyä aihetta koskevia kuvia tai muita tiedostoja. Wikidata, joka yksinkertaisesti sanottuna tarkoittaa eri medioiden taustalla olevan tietokannan kokoamista, on eräs eri Wikiperheen välisiä medioita.

Olen myös oppinut arvostamaan Wikipedian niin sanottua teknistä ylläpitoa. Muokkaaminen ei ole aina helppoa, eikä wikikoodin yksityiskohtien ratkaisukaan ole aina helppoa.

Joskus Wikipedian keskustelusivuilla keskustellaan tolkuttoman pitkään jostakin aiheesta. Nämä keskustelut ovat kuitenkin jotain aivan muuta kuin Facebookin usein mielipiteilyyn perustuvat keskustelut. Wikipedian keskustelujen tarkoituksena on ratkaista tietosanakirjan toimittamiseen liittyviä ongelmia.

Ajan mittaan muokkaajat ovat luoneet paljon erilaisia käytäntöjä, ja niiden hallitseminen ja muistaminen on vaikeaa. Wikipediassa on jossain määrin vieläkin havaittavissa aikaisemmin melko yleinen ongelma, uusien muokkaajien ylimielinen ja joskus töykeäkin kohtelu. Ystävällisyys kanssamuokkaajia kohtaan ei ole kaikkien wikipedistien parhaita ominaisuuksia.

Viisitoista vuotta ilmaista, kaikkien muokkaamaa Wikipediaa on osoittanut, että verkossa julkaistava tietosanakirja on tullut jäädäkseen. Kaikkien tietosanakirja on myös kehittynyt siihen vaiheeseen, että voi kysyä, onko sen artikkelikannan laaja kasvattaminen enää aiheellista? Muokkaajille riittää puuhaa kyllä runsaasti laadun parantamisessa.

Onnea kaikkien tietosanakirjalle, onnea maailmanlaajuiselle Wikipedialle, onnea myös tiedolle ja tiedon välittämiselle! Wikipedia ei ehkä pelasta maailmaa, mutta siinä on mahdollisuus pelastaa sosiaalisen median maailma.