Sisältö on pilkahdus.
Willem de Kooning
lauantai 26. helmikuuta 2005
Jeff Koonsista sanottua
 |
| Jeff Koons, Michael Jackson ja Bubbles 1988. |
En ole koskaan ajatellut Jeff Koonsia Andy Warholin poikana. Olen ajatellut itseäni ehkäpä Michelangelon poikana.
Jeff Koons 1992
…(Jeff Koons) sopii Bushin Amerikkaan samalla tavalla kuin Warhol sopi Reaganin.
(Jeff Koonsin taide) on äärimmäinen ilmentymä suureen rahaan kiinnittyvästä hurskastelusta.
Koons on sellaisen taidejärjestelmän täydellinen tuote, jossa taidemarkkinat säätelevät lähes kaikkea, myös paljolti sitä, mitä taiteesta tulee sanottua.
Robert Hughes The Guardianin haastattelussa kesällä 2004
Jeff Koons: Kitschin kuningas.
BBC News
Siitä tulee väistämätöntä, kiistatonta ja sellaista kuvan hurmiota, josta taide saa alkunsakin, jotain sellaista kuin bysantin ikonit Kristuksesta ja pyhimyksistä.
Donald Goddard
Totta puhuen monet pitävät Koonsin taidetta ällöttävänä. Todennäköisesti ristiriitaiset mielipiteet vain lisäävät näyttelyn kiinnostavuutta.
Marja-Liisa Lappalainen Ilta-Sanomat Plussa
Hänen näyttelynsä on kokonaisuutena hyvin esteettinen ja tunnelmaltaan jopa hieman nostalginen.
Timo Valjakka, Helsingin Sanomat 28.1.2005
Koons on yksi merkittävimpiä nykytaiteen, erityisesti 1980- ja -90 -lukujen ikoneita.Koons kuuluu tällä hetkellä maailman kymmenen kalleimman nykytaiteilijan joukkoon!
Mikko Oranen, Skenet
Aniharvoin suomalaisessa taideilmastossa vierailee tähti ikään kuin suuremmasta todellisuudesta, jossa tavanomaiselta vaikuttava tupakkamainos hohtaa glamouria.
Mika Suvioja, Etelä-Suomen Sanomat 21.2.2005
Näyttely on kuin suuri tavaratalo, jossa kaikki tuotteet ovat aseteltu kauniisti, ja katsoja toivoo omistavan edes yhden niistä.
Tanja Etutalo, Tutka
…en ole paneutunut Jeff Koonsin taiteeseen syvällisesti. Minusta hän on epäkiinnostava ja huono taiteilija.
Otso Kantokorpi, Aamulehti (preview) 22.1.2005
Koonsista ei saa selvää, onko hän oikea taiteilija vai taitava markkinamies. Ainakin hän on pölynimurikauppias, josta ovelta ovelle –kauppiaat voisivat ottaa oppia. Riittää kun vie imurit galleriaan ja ottaa rahat pois.
Erkki Pirtola, Aamulehti (preview) 22.1.2005
Koonsin teoksilla on tietty merkitys taiteelle ja taidemaailmalle. En ole koskaan pitänyt hänen taidettaan kitschinä.
Helena Sederholm, Aamulehti (preview) 22.1.2005
Koonsin taiteellinen puheenvuoro saa lisäpainoa siitä, että teokset ovat niin hyvin tehtyjä. Pelkistetty ripustus on paradoksaalisesti jossain määrin kaunis. Koons asettaa jälleen kerran kysymyksen siitä, mitä taide on.
Pettymys aiheutuu siitä, että kysymys asetetaan kokonaan vailla kriittisyyttä tai ironiaa. Taiteilija haluaa sen sijaan olla vapahtaja, ja vapauttaa katsojan keinotekoisista maun kategorioista. Ehkä ajatuksella on kantavuutta Bushin Amerikassa.
---jos Koons olisi edes hivenen kriittinen, arvostaisin tapaa, jolla hän nostaa peilin aikamme kasvojen eteen. Peilissä näkyvä kuva ei olisi kaunis, vaan banaali ja tyhjä – ja siksi satiirisessa mielessä oikean tuntuinen.
Itse en kuitenkaan kaipaa sellaista terapeuttista kastetta banaaliuteen, jota Koonsin arkkikeskiluokan makua glorifioiva evankeliumi tarjoaa.
Lars Saari Turun Sanomat 28.2.2005
Hänen teostensa aihepiiri on tuttu suurelle keskiluokalle, joka ostaa samoja tavaroita, nauttii samoista muroista ja pelaa samanlaisilla jalkapalloilla, joista Koons on rakentanut teoksensa. Siksi hänet on nimetty keskiluokan paaviksi, joka on pyhittänyt arjen esineet taiteeksi.
Maila-Katriina Tuominen Aamulehti (preview) 22.1.2005
Samtliga objekt, konstverk om vi så vill, betyder ingenting. De är stumma och livlösa ting. Dessutom utan det paradoxala. I dagens läge ger en visuell ståndpunkt av detta slaga inga utslag på paradoxskalan. Punkt och slut. Det vi ser är blott och bart Buster Keaton vackert snidad i trä ridande på en åsna. Cigarett- och konjaksreklam, plastapor i aluminium. Och så vidare.
---Desvärre tycks mitt resonemang mynna ut i att Jeff Koons är en begåvad och farmgångsrik exhibitionist.
Dan Sundell, Huvudstadsbladet 5.2.2005
Pengar och konst har fortfarande inte blivit en rumsren kombination trots att så vitt jag förstår de allra flesta konstärer inget har emot att någon säljer och köper deras konst. De som vanligtvis är de mest kritiska till konsthandeln är de som inte är del av den, men jag har stött på få (de finns nog) som tackat nej om mögligheten erbjudits.
--- Mest förvånande har de uttalande en del centrala aktörer I konstscenen kommit med varit. Genom något som närmast kan defineras som vulgärargumentation och ytligt populism, publikfrieri, har de hävdad att det Koons sysslar med inte ens förtjänar att kallas konst utan är närmast att betrakta som bluff.
Berndt Arell, Huvudstadsbladet 5.2.2005
--- Om någon kallar honom en bluff (vilket i alla fall inte nått mina öron) spelar midre roll. Också vad man tycker om hans (sinsemellan mycket olika) verk.
Vad Koons med all tydlighet visar är att framgång inte bara är ett resultat av arbete och talang. Man måste också passa in i de mönsterkrav som den massmediala underhållningsindustrin ställer.
Och här har konstkritiken, seriös eller inte, mycket litet att säga till om.
Erik Kruskopf, Huvudstadsbladet 5.3.2005
Kokosi Heikki Kastemaa
perjantai 25. helmikuuta 2005
keskiviikko 23. helmikuuta 2005
Maisema
"Maisema saattaa hyvinkin olla teksti, johon toisiaan seuraavat sukupolvet toistuvasti kirjoittavat pakkomielteitään…"
Simon Schama, Landscape and Memory
Simon Schama, Landscape and Memory
Kirjoittamisen hulluus, nerous ja pakko
Henkilöä, joka kokee itsessään kirjoittamisen pakkomielteen, kutsutaan grafomaanikoksi. Grafomaanikko on ihminen, joka itse asiassa ratkaisee elämänsä ongelmat – ei lukemalla tai katsomalla televisiota tai kasvattamalla ruusukaaleja, vaan – kirjoittamalla.
Grafomaanikko ei useinkaan harkitse tai valitse sitä, kirjoittaako hän vai ei, hän vain kirjoittaa. Kirjoituspakkoisuutta on monenlaista ja se ilmenee monella tavalla. Tauti voi alkaa milloin tahansa, mutta siitä voi myös parantua.
Oletko koskaan kokenut itsessäsi kirjoittamisen pakkoa? Jos olet, tervetuloa kunnianarvoisaan seuraan. Svetlana Boymin mukaan*) esimerkiksi kaikki Venäjän suurten kirjailijoiden romaaneissa esiintyvät grafomaanikot eivät ole mitään muuta kuin heidän alter egojaan.
Joukkoon mahtuvat kirjailijat ja henkilöt, joiden elämää kirjoittaminen hallitsee. Grafomaanikko siis kirjoittaa elääkseen. Pidemmälle edenneestä kirjoittamistaudista voisi sanoa, että potilas myös elää kirjoittaakseen.
Kirjoituspakkoisuus ilmenee monella tavalla. Kärsämäellä toimiva Elämänkerta-akatemia toimii siten, että ihmiset kirjoittavat elämänkertojaan ja asiantuntijat antavat palautetta heidän teksteistään. Onnistuneimmista julkaistaan omakustanteita. Kärsämäen idea on kuulemma ollut valtava menestys.
Uusin grafomaanikkojen areena ovat tietysti blogit eli verkkologit. Ne voivat olla puhtaasti henkilökohtaisia pohdintoja ja tunteenvuodatuksia tyyliin ”Rakas päiväkirja”. Ne voivat olla myös tieteellisen tutkijan julkaisuareena. Tai kaikkea siltä väliltä.
Kirjoittamisen pakkomiellettä on tietysti pakko tarkastella kysymällä, kenelle grafomaanikko kirjoittaa? Vastaus on tavallisesti helppo ja nopea: itselleen! Toisaalta päiväkirjan kirjoittaja ei välttämättä kirjoita itselleen, vaikka hänen päiväkirjansa sulkisi vahvakin munalukko.
Esimerkiksi eräs mittava suomalainen päiväkirjajulkaisu Kalervo Palsan päiväkirjat on noin 350 sivua muistiinpanoja 25 vuoden ajalta. Kalervo Palsan päiväkirjat on kirjoitettu selvästi varsin tietoisina siitä, että ne julkaistaan tai ainakin tulevat muidenkin kuin kirjoittajan silmiin.
Niin ja jees, kyllä grafomaanikossa on varmaan ronski ripaus narsismiakin. Mutta ei kai se niin kamalaa ole.
Miksi sitten on pakko kirjoittaa? Ihminen selvittää ja selittää maailman asioita itselleen. Psykologiassa sitä sanotaan rationalisoinniksi eli järkeilyksi. Maailma on joskus hankala ja vaikea paikka ja kummallista kyllä, kirjoittaminen voi auttaa.
Svetlana Boym väittää, että voi erottaa läntisen ja itäisen grafomanian. Läntinen liittyy 1800-luvun lopun kulttuurin ja taiteen lääketieteellistämisen ilmiöön. Esimerkiksi Max Nordau kutsui sitä ”rappion tai dekadenssin taudiksi, psykolingvistiseksi häiriöksi, joka ilmenee ´epistolamaisena maniana´, jota luonnehtii pyrkimys kirjoittaa eroottisia kirjeitä tyyliin, jossa käytetään liikaa metaforia.”
Boymin mukaan läntisen lääketieteellisen ongelman sijaan grafomania on kulttuurinen sairaus Venäjällä. Lännessä se sai alkunsa 1700-luvun englantilaisten romaanien henkilöhahmoista, palvelijoista tai ´lady-scribblerseistä´, jotka kirjoittivat loputtomasti etsien omaa ääntään.
Venäjän kirjallisuudessa grafomaanikko on sitkeästi juurtunut ”huono kirjoittaja”, joka erottuu ”oikeasta” kirjailijasta varsin romanttisella tavalla. Esimerkiksi Milan Kunderan mukaan Goethen erottaa (grafomaanikko-)taksikuskista ”intohimon tulos, ei itse intohimo”.**)
Onko grafomaanikko sitten kitsh-kirjoittamisen kuningatar, kuningas, prinsessa tai prinssi?
Ainakin on selvää, että television jälkeisessä ajassamme eräs huomattavia ilmiöitä on kirjoittamisen pakko.
*) Svetlana Boym, Common Places, Mythologies of Everyday Life in Russia.
**) Milan Kunderan romaani Naurun ja unohduksen kirja.
Grafomaanikko ei useinkaan harkitse tai valitse sitä, kirjoittaako hän vai ei, hän vain kirjoittaa. Kirjoituspakkoisuutta on monenlaista ja se ilmenee monella tavalla. Tauti voi alkaa milloin tahansa, mutta siitä voi myös parantua.
Oletko koskaan kokenut itsessäsi kirjoittamisen pakkoa? Jos olet, tervetuloa kunnianarvoisaan seuraan. Svetlana Boymin mukaan*) esimerkiksi kaikki Venäjän suurten kirjailijoiden romaaneissa esiintyvät grafomaanikot eivät ole mitään muuta kuin heidän alter egojaan.
Joukkoon mahtuvat kirjailijat ja henkilöt, joiden elämää kirjoittaminen hallitsee. Grafomaanikko siis kirjoittaa elääkseen. Pidemmälle edenneestä kirjoittamistaudista voisi sanoa, että potilas myös elää kirjoittaakseen.
Kirjoituspakkoisuus ilmenee monella tavalla. Kärsämäellä toimiva Elämänkerta-akatemia toimii siten, että ihmiset kirjoittavat elämänkertojaan ja asiantuntijat antavat palautetta heidän teksteistään. Onnistuneimmista julkaistaan omakustanteita. Kärsämäen idea on kuulemma ollut valtava menestys.
Uusin grafomaanikkojen areena ovat tietysti blogit eli verkkologit. Ne voivat olla puhtaasti henkilökohtaisia pohdintoja ja tunteenvuodatuksia tyyliin ”Rakas päiväkirja”. Ne voivat olla myös tieteellisen tutkijan julkaisuareena. Tai kaikkea siltä väliltä.
Kirjoittamisen pakkomiellettä on tietysti pakko tarkastella kysymällä, kenelle grafomaanikko kirjoittaa? Vastaus on tavallisesti helppo ja nopea: itselleen! Toisaalta päiväkirjan kirjoittaja ei välttämättä kirjoita itselleen, vaikka hänen päiväkirjansa sulkisi vahvakin munalukko.
Esimerkiksi eräs mittava suomalainen päiväkirjajulkaisu Kalervo Palsan päiväkirjat on noin 350 sivua muistiinpanoja 25 vuoden ajalta. Kalervo Palsan päiväkirjat on kirjoitettu selvästi varsin tietoisina siitä, että ne julkaistaan tai ainakin tulevat muidenkin kuin kirjoittajan silmiin.
Niin ja jees, kyllä grafomaanikossa on varmaan ronski ripaus narsismiakin. Mutta ei kai se niin kamalaa ole.
Miksi sitten on pakko kirjoittaa? Ihminen selvittää ja selittää maailman asioita itselleen. Psykologiassa sitä sanotaan rationalisoinniksi eli järkeilyksi. Maailma on joskus hankala ja vaikea paikka ja kummallista kyllä, kirjoittaminen voi auttaa.
 |
| Caravaggio, Pyhä Hieronymus, 1606. |
Svetlana Boym väittää, että voi erottaa läntisen ja itäisen grafomanian. Läntinen liittyy 1800-luvun lopun kulttuurin ja taiteen lääketieteellistämisen ilmiöön. Esimerkiksi Max Nordau kutsui sitä ”rappion tai dekadenssin taudiksi, psykolingvistiseksi häiriöksi, joka ilmenee ´epistolamaisena maniana´, jota luonnehtii pyrkimys kirjoittaa eroottisia kirjeitä tyyliin, jossa käytetään liikaa metaforia.”
Boymin mukaan läntisen lääketieteellisen ongelman sijaan grafomania on kulttuurinen sairaus Venäjällä. Lännessä se sai alkunsa 1700-luvun englantilaisten romaanien henkilöhahmoista, palvelijoista tai ´lady-scribblerseistä´, jotka kirjoittivat loputtomasti etsien omaa ääntään.
Venäjän kirjallisuudessa grafomaanikko on sitkeästi juurtunut ”huono kirjoittaja”, joka erottuu ”oikeasta” kirjailijasta varsin romanttisella tavalla. Esimerkiksi Milan Kunderan mukaan Goethen erottaa (grafomaanikko-)taksikuskista ”intohimon tulos, ei itse intohimo”.**)
Onko grafomaanikko sitten kitsh-kirjoittamisen kuningatar, kuningas, prinsessa tai prinssi?
Ainakin on selvää, että television jälkeisessä ajassamme eräs huomattavia ilmiöitä on kirjoittamisen pakko.
*) Svetlana Boym, Common Places, Mythologies of Everyday Life in Russia.
**) Milan Kunderan romaani Naurun ja unohduksen kirja.
sunnuntai 20. helmikuuta 2005
Ympäristötaidetta Keskuspuistossa
Lauantaina 12.2.2005 avattiin New Yorkin Keskuspuistossa Christon ja Jeanne-Clauden The Gates ympäristöteos. Teos esitettiin 12.- 28.2. 2005.
Bulgariassa syntynyt Christo oli aikoinaan kriitikko Jean Restanyn 1960 kokoaman Les Nouveaux Realistes (Uudet realistit) ryhmän jäsen. Ryhmässä oli mm. Arman, François Dufrêne, Raymond Hains, Yves Klein, Martial Raysse, Daniel Spoerri ja Jean Tinguely ja myöhemmin Niki de Saint-Phalle. Löydettyjä arjen esineitä muokkaavista teoksista erottuivat Christon muoviin ja kankaaseen käärityt teokset.
Vaimonsa Jeanne-Clauden kanssa työskentelevä Christo on käärinyt mm. Berliinin Reichstagin (1995) ja Pariisin Pont Neuf-sillan (1985). Christon taide on erittäin hyvin suunniteltua ja hänen suuret ympäristöteoksensa herättävät ihastusta ja vihastusta.
New Yorkissa asuvien Christo & Jeanne-Clauden teokset ovat myös eräänlaisia tapahtumia ja niillä on tarkasti suunniteltu alku ja loppu. The Gatesin 7500 porttia tai niiden osat eivät ole myytävänä, sillä komponentit ovat teollisesti kierrätettäviä. Taiteilijakaksikon projektit rahoitetaan pääosin myymällä niistä otettuja valokuvia, julisteita, muita painotuotteita tai vaatteita.
The Gatesista saa melko hyvän käsityksen The New York Timesin taidekriitikko Michael Kimmelmannin ja valokuvaajien diaesityksestä. Kuvia teoksesta on esimerkiksi tällä kamerakännyköiden myötä syntyneellä mobiilia bloggausta eli mobloggausta harjoittavalla sivustolla.
The Gates vaikuttaa hauskalta ja hilpeältä, sahramin oranssit kankaat ja portit tuovat mieleen Keskuspuiston käytäville levittäytyvät vappumarssien lippurivistöt.
Teoksen esitysaika helmikuussa oli tarkoin harkittu. Puiston puut ovat lehdettömiä ja oranssi väri tuo piristystä maisemaan.
Puiston käytävillä kiemurtelevat lippurivit paljastavat myös New Yorkin Keskuspuiston rakenteen. Kaartuvat puistotiet tuovat puistossä kävelijälle odottamattomuuden ja muutuvuuden jännitteen, joka oli puiston suunnittelijoiden tarkoituksena.
Näin The Gates kunnioittaa hienolla tavalla vanhemman polven ”ympäristötaiteilijoiden”, maisema-arkkitehtien Frederick Law Olmstedtin ja Calvert Vauxin ideoita Keskuspuistossa, joka valmistui vuosina 1858-1878. Christo sai idean teokseensa vuonna 1979, jolloin puisto oli huomattavasti heikommassa kunnossa kuin tänään.
 |
| Christo ja Jeanne-Claude, The Gates, 2005. |
Bulgariassa syntynyt Christo oli aikoinaan kriitikko Jean Restanyn 1960 kokoaman Les Nouveaux Realistes (Uudet realistit) ryhmän jäsen. Ryhmässä oli mm. Arman, François Dufrêne, Raymond Hains, Yves Klein, Martial Raysse, Daniel Spoerri ja Jean Tinguely ja myöhemmin Niki de Saint-Phalle. Löydettyjä arjen esineitä muokkaavista teoksista erottuivat Christon muoviin ja kankaaseen käärityt teokset.
Vaimonsa Jeanne-Clauden kanssa työskentelevä Christo on käärinyt mm. Berliinin Reichstagin (1995) ja Pariisin Pont Neuf-sillan (1985). Christon taide on erittäin hyvin suunniteltua ja hänen suuret ympäristöteoksensa herättävät ihastusta ja vihastusta.
New Yorkissa asuvien Christo & Jeanne-Clauden teokset ovat myös eräänlaisia tapahtumia ja niillä on tarkasti suunniteltu alku ja loppu. The Gatesin 7500 porttia tai niiden osat eivät ole myytävänä, sillä komponentit ovat teollisesti kierrätettäviä. Taiteilijakaksikon projektit rahoitetaan pääosin myymällä niistä otettuja valokuvia, julisteita, muita painotuotteita tai vaatteita.
The Gatesista saa melko hyvän käsityksen The New York Timesin taidekriitikko Michael Kimmelmannin ja valokuvaajien diaesityksestä. Kuvia teoksesta on esimerkiksi tällä kamerakännyköiden myötä syntyneellä mobiilia bloggausta eli mobloggausta harjoittavalla sivustolla.
The Gates vaikuttaa hauskalta ja hilpeältä, sahramin oranssit kankaat ja portit tuovat mieleen Keskuspuiston käytäville levittäytyvät vappumarssien lippurivistöt.
Teoksen esitysaika helmikuussa oli tarkoin harkittu. Puiston puut ovat lehdettömiä ja oranssi väri tuo piristystä maisemaan.
Puiston käytävillä kiemurtelevat lippurivit paljastavat myös New Yorkin Keskuspuiston rakenteen. Kaartuvat puistotiet tuovat puistossä kävelijälle odottamattomuuden ja muutuvuuden jännitteen, joka oli puiston suunnittelijoiden tarkoituksena.
Näin The Gates kunnioittaa hienolla tavalla vanhemman polven ”ympäristötaiteilijoiden”, maisema-arkkitehtien Frederick Law Olmstedtin ja Calvert Vauxin ideoita Keskuspuistossa, joka valmistui vuosina 1858-1878. Christo sai idean teokseensa vuonna 1979, jolloin puisto oli huomattavasti heikommassa kunnossa kuin tänään.
keskiviikko 16. helmikuuta 2005
Munch Modernassa
Norjalaisen Edvard Munchin (1863-1944) omista kuvista koottu näyttely on esillä Tukholman Moderna Museetissa 19.2.2005 alkaen. Näyttely on esillä Tukholmassa toukokuun 15. päivään asti ja sen jälkeen se on esillä Oslon Munch museossa 11.6.-28.8. ja The Royal Academy of Artsissa Lontoossa 15.9.-11.12.
Modernassa jatkuu myös mm. ruotsalaisen Ann-Sofie Sidénin viidestä installatiosta koostuva näyttely 20. maaliskuuta asti.
Muodostuukohan Munchin näyttelystä samanlainen blockbusteri kuin Ateneumin Edelfelt-näyttelystä tuli? Toivottavasti, onhan Munch erinomainen psyykeen kuvaaja ja vahvan ilmaisun maalari. Hän teki sen, mihin Akseli Gallén-Kallela ei rohjennut, vaikka yritystä siihenkin suuntaan oli.
Modernassahan ei olla turhan ronkeleita siitä, mikä on modernia taidetta, mikä nykytaidetta ja mikä ei ole. Suomessa katsotaan varsin yksioikoisesti, että vuosi 1960 on se maaginen raja, joka erottaa nykytaiteen ja vanhan taiteen. Munch hyllytettäisiin Suomessa siis historialliselle osastolle. Kiasmaan hän ei pääsisi.
Modernassa jatkuu myös mm. ruotsalaisen Ann-Sofie Sidénin viidestä installatiosta koostuva näyttely 20. maaliskuuta asti.
Muodostuukohan Munchin näyttelystä samanlainen blockbusteri kuin Ateneumin Edelfelt-näyttelystä tuli? Toivottavasti, onhan Munch erinomainen psyykeen kuvaaja ja vahvan ilmaisun maalari. Hän teki sen, mihin Akseli Gallén-Kallela ei rohjennut, vaikka yritystä siihenkin suuntaan oli.
Modernassahan ei olla turhan ronkeleita siitä, mikä on modernia taidetta, mikä nykytaidetta ja mikä ei ole. Suomessa katsotaan varsin yksioikoisesti, että vuosi 1960 on se maaginen raja, joka erottaa nykytaiteen ja vanhan taiteen. Munch hyllytettäisiin Suomessa siis historialliselle osastolle. Kiasmaan hän ei pääsisi.
 |
| Edvard Munch, Omakuva helvetissä 1903 |
Tästä avatuu taas näköaloja kulttuurimaaotteluun Suomi-Ruotsi. Sen voittaa tässä erässä Ruotsi kuusi - kaksi. Ruotsissa modernismilla on historiallista perspektiiviä. Vanha-, moderni- ja nykytaide elävät siellä jatkumossa ja yhteydessä toisiinsa. Meillä erottelun ja poissulkemisen asenne jyllää tässäkin asiassa.
maanantai 14. helmikuuta 2005
Kulttuurinavigaattori kehiin
Tervetuloa Kulttuurinavigaattoriin.
Parin vuoden tauon jälkeen Kulttuurinavigaattori jatkaa toimintaansa. Uudessa Navigaattorissa on havaintoja, huomioita, katsauksia ja arvosteluja taiteesta sekä ylipäätään siitä, miten maailma makaa.
Tuorein juttu on aina listan alussa ja blogit arkistoidaan automaattisesti. Julkaisen myös linkkejä. Luvassa on myös mobloggausta eli kunhan saan tekniset ongelmat ratkaistua, julkaisen arvosteluja ja kuvia taidenäyttelyistä.
En lupaa enempää, sillä tiedän, että tie helvettiin on kivetty hyvillä aikomuksilla.
Heikki Kastemaa
Parin vuoden tauon jälkeen Kulttuurinavigaattori jatkaa toimintaansa. Uudessa Navigaattorissa on havaintoja, huomioita, katsauksia ja arvosteluja taiteesta sekä ylipäätään siitä, miten maailma makaa.
Tuorein juttu on aina listan alussa ja blogit arkistoidaan automaattisesti. Julkaisen myös linkkejä. Luvassa on myös mobloggausta eli kunhan saan tekniset ongelmat ratkaistua, julkaisen arvosteluja ja kuvia taidenäyttelyistä.
En lupaa enempää, sillä tiedän, että tie helvettiin on kivetty hyvillä aikomuksilla.
Heikki Kastemaa
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
