Kulttuurinavigaattori on touhunnut viime aikoina arkistorottana. Kun tarjoutui mahdollisuus, tuli tarkistettua ranskalaisen Jean Dubuffetin teosten esiintymiset Suomessa.
Nimittäin huomasin, että Retretin kesänäyttely mainitsee tiedotteessaan seuraavaa:
“Suomessa hänen teoksiaan on ollut esillä kerran aikaisemmin; vuonna 1988 Amos Andersonin taidemuseossa.”
Ja kuin kaikuna toistaa lehdistö sama asian, uskollisesti.
No, Amoksella oli Dubuffetin näyttely 1988, totta, totta. Mutta teoksiaan on hänellä ollut esillä Suomessa tiettävästi ensimmäisen kerran vuonna 1958 Ateneumin taidemuseossa ranskalaisessa taidenäyttelyssä. Esillä oli kaksi litografiaa, joiden nimet olivat Leikkiä ja työtä sekä Sananjalka hatussa.
Seuraavan kerran Jean Dubuffetin teoksia nähtiin Suomessa Ars 1961 Helsinki –näyttelyssä. Mukana olivat maalaukset Koira pöydällä ja ja Filosofinen maisema.
Dubuffet oli esillä Amos Andersonin taidemuseossa myös vuonna 1966 ja hänen teoksiaan on Sara Hildenin taidemuseon kokoelmassa, joita on esitetty useaan kertaan eri paikoissa.
Retretin tiedotteessa ammutaan myös kursailematta yli:
“Dubuffet on 1900-luvun jälkipuolella vaikuttaneista ranskalaisista taiteilijoista tunnetuin ja vallankumouksellisin.”
No, tunnettuja ranskalaisia taiteilijoita oli toki muitakin ja vallankumouksellisuudestakin voi olla eri mieltä. Mullistava taiteilija Dubuffet toki oli myös, tuo outsidereiden ja ITE taiteilijoiden art brut –mestari.
Vielä yksi yksityiskohta Retretin tiedotteesta
“1960-luvun alkupuolella hän innostui huopakynäpiirrustuksesta ja sen jälkeen kuvanveistosta.”
Vanhan piirtäjän silmään särähtää aina tuo piirustuksen kirjoittaminen kahdella ärrällä.
Taidenäyttelyiden markkinointi pyrkii sensationalisoimaan ja on tapana panna liput liehumaan ja torvet soimaan. Mikäs siinä, mutta totuuden kaidalla polullakin pitäisi malttaa pysyä, tarkkuuden lisäksi.
torstai 15. kesäkuuta 2006
maanantai 12. kesäkuuta 2006
Heeevooonen!
Helsingin kaupungin taidemuseon Meilahden osastolla on mainio kesänäyttely otsikolla Hevosvoimaa. Tuli moitittua joulukuussa esillä ollutta näyttelyä idealla ”kaikki alushousuista”. Tämä konishow on konseptilla ”kaikki hevosesta”. Mitä seuraavaksi? ”Kaikki traktorista”?
Eräs elämäni vahvoja visuaalisia elämyksiä liittyy hevoseen. Siskoni ratsutilalla oli kuollut hevonen, joka oli saatu vedettyä ulos tallista. Kylmenevä hevosen ruumis makasi pihalla syysyössä, keskellä kiristyvää pakkasta, höyhenmäisen kevyen ensilumen keskellä. Vedimme kuolleen ratsun traktorilla kauas pellolle ja hautasimme sen.
Olen yrittänyt pohtia, miksi juuri tuo näkymä on jäänyt mieleeni. Ilmeisesti kyse on samasta ilmiöstä, jota Hevosvoimaa näyttelykin väläyttää. Hevonen on olemukseltaan täynnä dynamiikkaa ja sen pysähtyminen kuolemassa on ristiriitaista. Vähän saman asian ilmaisee Terike Haapojan video Entropia, jossa on kuvattu kuollutta hevosta lämpökameralla.
Terike Haapojan Entropia –videosta.
Näyttelyn tekijöillä näyttää olleen jalat maassa ja vähän kieli poskella. Ensin mainittuun viittaa se, että he toteavat avoimesti, että hevonen on monimutkainen ja ihmisen silmää eri aikoina kiehtonut muoto.
Selvisi, että hevonen oli paitsi osa maaseutua – josta esimerkkinä vaikka I.K.Inhan kolmiosainen panoraamavalokuva – myös luonnollinen osa suomalaista kaupunkimaisemaa aina 1940 –luvulle asti. Hevosten katoaminen jokapäiväisestä elämästä tapahtui vähitellen ja mikä olisikaan konkreettisempi osoitus tuosta paljon puhutusta modernisuudesta.
Näyttelyssä arvioidan myös ratsastajapatsaan roolia vallan symbolina ja myöhemmin sen satiirina. Valokuvassa vuoden 1956 yleislakosta työläisiä hillittiin ja pidettiin kurissa Helsingissä ratsupoliisien avulla.
Aikaisemmin hevoset olivat monille ihailun kohde. Robert Hughes mainitsee ranskalaisesta Théodore Géricaultista (1791 – 1824), Medusan lautan maalarista joka vietti uransa alkuvaiheessa aikaansa Louvressa tutkien ja kopioiden mestareiden töitä:
"Tämä energia siirtyi hänen myöhempiin teoksiinsa. Sen päähahmo oli hevonen. Hienojalkaisina, kiiltävinä, silmää hivelevinä ja jokaisella syyllään elävinä, Géricaultin hevoset ovat romanttinen eläin par exellence. Hän pystyi antamaan hevosen lautaselle sen ihanteellisen kauneuden ja elävyyden, jonka Ingres tai Delacroix löysivät alastoman ihmisen selässä."
Kriitikko mainitsee maalauksia olevan näyttelyssä 24 kappaletta, kolmeen riviin järjestettynä:
”musta, kastanjanruskea, täplikäs, valkoinen maalattu sellaisella huolellisuudella jonka vain pakkomielle hevosiin voi herättää.” (Time 23. 12. 1991)
Tässä eräs Théodore Géricaultin hevosmaalauksista.
Meilahden näyttelyssä on muutamia näytteitä loistavasta hevoskuvauksesta. Mukana on myös Géricaultin aikalaisen Eugene Decroixin guassi ja vesivärimaalaus Mazeppa kuolevan hevosen selässä.
Eräs erinomainen hevoskuvaaja oli kuvittaja ja Baudelairen ”Modernin elämän maalarin” Constantin Guys (1802 - 1892), jota monet modernistit, esimerkiksi Helene Schjerfbeck ihailivat. Taiteilijoita kiehtoi juuri Guysin dynamiikka, jonka Baudelaire esseessään modernisuudeksi mainitsi.
Tässä eräs Guysin hevosvaljakko.
Hevosvoimaa -näyttely kertoo, että kun hevonen katosi silmistämme arjessa, siitä ei suinkaan tullut kuollut laji. Se säilyi antiikin mytologian Pegasoksena, myyttisenä kuvana, jota Picasson tapaan monet ovat kuvanneet. Niin Otto Mäkilän Caput Mortuum, Erik Enrothin ratsastajat kuin Marino Marinin hevosaiheet kertovat tästä tyylittelystä ja visuaalisen dynamiikan voimanpesästä.
Mutta niistä mikään ei voita Tyko Sallisen mustan ja valkoisen hevosen kamppailua, joka tuntuu jatkuvan yhä virkeänä maalauksessa Kilpajuoksu vuodelta 1917.
Eräs elämäni vahvoja visuaalisia elämyksiä liittyy hevoseen. Siskoni ratsutilalla oli kuollut hevonen, joka oli saatu vedettyä ulos tallista. Kylmenevä hevosen ruumis makasi pihalla syysyössä, keskellä kiristyvää pakkasta, höyhenmäisen kevyen ensilumen keskellä. Vedimme kuolleen ratsun traktorilla kauas pellolle ja hautasimme sen.
Olen yrittänyt pohtia, miksi juuri tuo näkymä on jäänyt mieleeni. Ilmeisesti kyse on samasta ilmiöstä, jota Hevosvoimaa näyttelykin väläyttää. Hevonen on olemukseltaan täynnä dynamiikkaa ja sen pysähtyminen kuolemassa on ristiriitaista. Vähän saman asian ilmaisee Terike Haapojan video Entropia, jossa on kuvattu kuollutta hevosta lämpökameralla.
Terike Haapojan Entropia –videosta.Näyttelyn tekijöillä näyttää olleen jalat maassa ja vähän kieli poskella. Ensin mainittuun viittaa se, että he toteavat avoimesti, että hevonen on monimutkainen ja ihmisen silmää eri aikoina kiehtonut muoto.
Selvisi, että hevonen oli paitsi osa maaseutua – josta esimerkkinä vaikka I.K.Inhan kolmiosainen panoraamavalokuva – myös luonnollinen osa suomalaista kaupunkimaisemaa aina 1940 –luvulle asti. Hevosten katoaminen jokapäiväisestä elämästä tapahtui vähitellen ja mikä olisikaan konkreettisempi osoitus tuosta paljon puhutusta modernisuudesta.
Näyttelyssä arvioidan myös ratsastajapatsaan roolia vallan symbolina ja myöhemmin sen satiirina. Valokuvassa vuoden 1956 yleislakosta työläisiä hillittiin ja pidettiin kurissa Helsingissä ratsupoliisien avulla.
Aikaisemmin hevoset olivat monille ihailun kohde. Robert Hughes mainitsee ranskalaisesta Théodore Géricaultista (1791 – 1824), Medusan lautan maalarista joka vietti uransa alkuvaiheessa aikaansa Louvressa tutkien ja kopioiden mestareiden töitä:
"Tämä energia siirtyi hänen myöhempiin teoksiinsa. Sen päähahmo oli hevonen. Hienojalkaisina, kiiltävinä, silmää hivelevinä ja jokaisella syyllään elävinä, Géricaultin hevoset ovat romanttinen eläin par exellence. Hän pystyi antamaan hevosen lautaselle sen ihanteellisen kauneuden ja elävyyden, jonka Ingres tai Delacroix löysivät alastoman ihmisen selässä."
Kriitikko mainitsee maalauksia olevan näyttelyssä 24 kappaletta, kolmeen riviin järjestettynä:
”musta, kastanjanruskea, täplikäs, valkoinen maalattu sellaisella huolellisuudella jonka vain pakkomielle hevosiin voi herättää.” (Time 23. 12. 1991)
Tässä eräs Théodore Géricaultin hevosmaalauksista.
Théodore Géricault, Liikkuva tykistö 1814.
Meilahden näyttelyssä on muutamia näytteitä loistavasta hevoskuvauksesta. Mukana on myös Géricaultin aikalaisen Eugene Decroixin guassi ja vesivärimaalaus Mazeppa kuolevan hevosen selässä.
Eräs erinomainen hevoskuvaaja oli kuvittaja ja Baudelairen ”Modernin elämän maalarin” Constantin Guys (1802 - 1892), jota monet modernistit, esimerkiksi Helene Schjerfbeck ihailivat. Taiteilijoita kiehtoi juuri Guysin dynamiikka, jonka Baudelaire esseessään modernisuudeksi mainitsi.
Tässä eräs Guysin hevosvaljakko.
Hevosvoimaa -näyttely kertoo, että kun hevonen katosi silmistämme arjessa, siitä ei suinkaan tullut kuollut laji. Se säilyi antiikin mytologian Pegasoksena, myyttisenä kuvana, jota Picasson tapaan monet ovat kuvanneet. Niin Otto Mäkilän Caput Mortuum, Erik Enrothin ratsastajat kuin Marino Marinin hevosaiheet kertovat tästä tyylittelystä ja visuaalisen dynamiikan voimanpesästä.
Mutta niistä mikään ei voita Tyko Sallisen mustan ja valkoisen hevosen kamppailua, joka tuntuu jatkuvan yhä virkeänä maalauksessa Kilpajuoksu vuodelta 1917.
torstai 8. kesäkuuta 2006
Taidehistoriaretki Arsiin
Teenpä pienen taidehistoriallisen retken Kiasman Ars 06 näyttelyyn, joka on esillä vielä elokuun 27. päivään. Mukana on nimittäin melko paljon aineistoa, jonka taustoja näyttelyn katsojat eivät varmaankaan helposti huomaa, ellei sitten ole perehtynyt taidehistoriaan oikein kunnolla. Myös taidekirjoittelu on nykyisin niin kevytkenkäistä, että taidehistorian viitteitä ei näyttelyn kirjoituksissa juurikaan mainita.
Vanha totuushan on se, että taide syntyy enemmän taiteesta kuin mistään muusta. Katsotaanpa muutamia esimerkkejä ja kerrataan samalla taidehissan kuvatietoutta.
Francesco Cairo, Irene hoitaa Pyhää Sebastiania, 1635
Levén valokuvat ovat siirtymiä kuvasarjan otsikon mukaisesti. Hän siirtää kursailematta vanhan maalauksen miljöön nykyaikaiseen ja yksinkertaisempaan. Tarkkaa työtä ja upea tulos. Tunnelma muuttuu, mutta ei tärväydy. Ongelmana on se, että suomalainen yleisö ei taida tuntea kovinkaan hyvin ranskalaisen Toursin taidemuseon maalausklassikoita, joihin ne perustuvat.
Siirtymä on myös Jake ja Dinos Chapmanin veistos tai installaatio. Taiteilijoita on varmaan huvittanut kaikenlaiset "hirveää" ja "kamalaa" -tyyppiset tulkinnat teoksesta. Ehkä teoksen otsikko Sex 1 on yritys hämätä tätien armeijoita, se viittaa jonkinlaiseen kompaan, joka johdattaa ajatukset ihan muualle kuin Goyaan.
Kyseessä kuitenkin on kohtaus Goyan Sodan kauhut –sarjan eräästä vedoksesta kuviteltuna siten, että alkuperäisen vedoksen puussa roikkuvat ruumiit ovat alkaneet mädätä. Huom. teos on maalattua pronssia. Oikealla takana veljesten Goyan Sodan kauhut -sarjan graafinen muunnelma.
Ja tässä sen vastine Goyana. Eipä ihme että Goyaa sanotaan nykytaiteen isäksi.
Sitten varsinaiseen romantiikkaan. Otetaan ensin vaikkapa Caspar David Friedrichin maalaus vuodelta 1825.
Ja sitten Mariele Neudeckerin nesteessä uiskenteleva vuori, jonka otsikko kuuluu Ajattele yhtä asiaa, 2002, lasi, vesi, hartsi, muovi, emalimaali, suola.
Vielä yksi kuvarinnastus. Mistähän on saanut alkunsa tämä venäläisen AES+F –työryhmän valtava digitaalinen valokuva ja maalaus, joka on tulostettu mustesuihkutulosteena kankaalle?
Onko se peräisin virtuaalitodellisuudesta, esimerkiksi tästä Amerikan armeijan pelisivustosta?
Tai sitten tästä Deinekasta, sosialistisen realismin klassikosta?
Vanha totuushan on se, että taide syntyy enemmän taiteesta kuin mistään muusta. Katsotaanpa muutamia esimerkkejä ja kerrataan samalla taidehissan kuvatietoutta.
Francesco Cairo, Irene hoitaa Pyhää Sebastiania, 1635
Edouard Levé, Haava, 2004
Levén valokuvat ovat siirtymiä kuvasarjan otsikon mukaisesti. Hän siirtää kursailematta vanhan maalauksen miljöön nykyaikaiseen ja yksinkertaisempaan. Tarkkaa työtä ja upea tulos. Tunnelma muuttuu, mutta ei tärväydy. Ongelmana on se, että suomalainen yleisö ei taida tuntea kovinkaan hyvin ranskalaisen Toursin taidemuseon maalausklassikoita, joihin ne perustuvat.
Siirtymä on myös Jake ja Dinos Chapmanin veistos tai installaatio. Taiteilijoita on varmaan huvittanut kaikenlaiset "hirveää" ja "kamalaa" -tyyppiset tulkinnat teoksesta. Ehkä teoksen otsikko Sex 1 on yritys hämätä tätien armeijoita, se viittaa jonkinlaiseen kompaan, joka johdattaa ajatukset ihan muualle kuin Goyaan.
Kyseessä kuitenkin on kohtaus Goyan Sodan kauhut –sarjan eräästä vedoksesta kuviteltuna siten, että alkuperäisen vedoksen puussa roikkuvat ruumiit ovat alkaneet mädätä. Huom. teos on maalattua pronssia. Oikealla takana veljesten Goyan Sodan kauhut -sarjan graafinen muunnelma.
Jake ja Dinos Chapman, Sex 1, 2003.
Ja tässä sen vastine Goyana. Eipä ihme että Goyaa sanotaan nykytaiteen isäksi.
Francisco Goya, vedos sarjasta Sodan kauhuja 1810.
Sitten varsinaiseen romantiikkaan. Otetaan ensin vaikkapa Caspar David Friedrichin maalaus vuodelta 1825.
Vielä yksi kuvarinnastus. Mistähän on saanut alkunsa tämä venäläisen AES+F –työryhmän valtava digitaalinen valokuva ja maalaus, joka on tulostettu mustesuihkutulosteena kankaalle?
Onko se peräisin virtuaalitodellisuudesta, esimerkiksi tästä Amerikan armeijan pelisivustosta?
Tai sitten tästä Deinekasta, sosialistisen realismin klassikosta?
Alexander Deineka, Sevastopolin puolustus 1942.
Ulkona ja sisällä
Pohjois-Suomikin on saanut vihdoin oman ITE näyttelynsä. Se on Ylivieskan Akustiikka-talossa tänään torstaina avattava katsaus pohjoissuomalaiseen ITE taiteeseen. Asialla on Maaseudun Sivistysliitto, joka jo vuosia sitten hoksasi tämän puuttuvan aukon suomaisessa sivistyselämässä. Näyttelyyn avaa aikoinaan Suomen taideyhdistyksen Dukaattipalkinnon saanut Kari Tykkyläinen Pudasjärven Siuruan kylältä.
ITE näyttelyitä syntyy nyt siis kuin sieniä sateella. ITEn uusin synty on peräisin menestyksellisestä Raw Vision lehdestä ja Yhdysvalloista, jossa outsidereita on esitetty jo kauan. Hesarissakin oli viikolla iso juttu aiheesta, kuinka legitiimiä!
Tämä ei olisi ollut vielä muutama vuosi sitten mahdollista. Varsinkin Suomessa taiteen ammattikuntien ote kulttuurielämään on ollut vahva ja asenne professionaalin taidemailman ulkopuoliseen taiteeseen nuivaa. Ja ihan oiketetusti voi kysyä, että miksi Kiasmaan pääsee esille helpommin esille itseoppinut ITE värkkääjä kuin koulutuksen saanut. Toki kaikella kunnioituksella molempia kohtaan.
Rakkaalla lapsella on monta nimeä:
kansantaide
epäinstitutionaalinen taide
naivismi
itse oppineen taide
itse tehty taide
ite –taide
outsidertaide
takapihojen taide
visionääri taide
toinen taide
art brut
brutaali taide
raaka taide
uusprimitivismi
Vakiintuneimmaksi formaatiksi näyttää selviytyvän suomalaisittain ITE, siis isolla. Mainittakoon, että Retretin kesänäyttelyssä esillä oleva ranskalainen Jean Dubuffet on eräs art brutin edustaja, joka on lähellä toisen maailmansodan jälkeisiä outsidereita, primitivismiä, hullujen ja lasten taidetta.
Länsimaisilla yhteiskunnilla on jo pitkään ollut tapana hakea outsiderinsa, ainakin tullimies Rousseaun (1844-1910) maalauksista asti. Yhdysvalloissa ITE taiteilijoita on ollut myös pitkään, tunnetuin ehkä Grandma Moses (1860-1961) ja esimerkiksi vuonna 1927 debytoinut John Kane, jonka omakuva tässä. Amerikkalaiset ovat kutsuneet heitä joskus tuttavallisesti sanalla folk painter.
John Kane, Omakuva 1929.
Ja vielä esimerkki varhaisesta outsiderista. Juho Vesaisen patsas Ylikiimingissä valmistui 1936 ja tekijänä oli Oskari Jauhiainen, tuo pieniä puuveistoksia vuollut nuori lahjakkuus, joka sittemmin hyväksyttiin Ateneumiin ja josta tuli ”oikea” kuvanveistäjä.
Oskari Jauhiainen, Juho Vesaisen patsas, 1936, Ylikiiminki.
Ite oon kyllä itestä tykänny, meillä ja muualla. Ite on näitä kaksinapaisia taidesanoja ja katsellessa takapihojen taidetta voikin miettiä, mitä on ulkopuolisuus ja mitä sisäpuolisuus. Kiinnostavaa on myös yrittää selvittää, miksi moinen ilmiö syntyy.
Juttelin kerran New Yorkin Manhattanilla erään sikäläisen taidekriitikon kanssa. Kerroin hänelle tutkivani pohjoissuomalaisia taiteilijoita (Einari Junttilaa, Reidaria ja Kalervo Palsaa) ja tulin käyttäneeksi heistä sanaa ”pohjoissuomalaiset outsider-taiteilijat”. Newyorkilainen tokaisi siihen yksituumaan, että miksi et tutkisi samalla kaikkia suomalaisia taiteilijoita. Hänen mielestään he kaikki ovat outsidereita.
ITE näyttelyitä syntyy nyt siis kuin sieniä sateella. ITEn uusin synty on peräisin menestyksellisestä Raw Vision lehdestä ja Yhdysvalloista, jossa outsidereita on esitetty jo kauan. Hesarissakin oli viikolla iso juttu aiheesta, kuinka legitiimiä!
Tämä ei olisi ollut vielä muutama vuosi sitten mahdollista. Varsinkin Suomessa taiteen ammattikuntien ote kulttuurielämään on ollut vahva ja asenne professionaalin taidemailman ulkopuoliseen taiteeseen nuivaa. Ja ihan oiketetusti voi kysyä, että miksi Kiasmaan pääsee esille helpommin esille itseoppinut ITE värkkääjä kuin koulutuksen saanut. Toki kaikella kunnioituksella molempia kohtaan.
Rakkaalla lapsella on monta nimeä:
kansantaide
epäinstitutionaalinen taide
naivismi
itse oppineen taide
itse tehty taide
ite –taide
outsidertaide
takapihojen taide
visionääri taide
toinen taide
art brut
brutaali taide
raaka taide
uusprimitivismi
Vakiintuneimmaksi formaatiksi näyttää selviytyvän suomalaisittain ITE, siis isolla. Mainittakoon, että Retretin kesänäyttelyssä esillä oleva ranskalainen Jean Dubuffet on eräs art brutin edustaja, joka on lähellä toisen maailmansodan jälkeisiä outsidereita, primitivismiä, hullujen ja lasten taidetta.
Länsimaisilla yhteiskunnilla on jo pitkään ollut tapana hakea outsiderinsa, ainakin tullimies Rousseaun (1844-1910) maalauksista asti. Yhdysvalloissa ITE taiteilijoita on ollut myös pitkään, tunnetuin ehkä Grandma Moses (1860-1961) ja esimerkiksi vuonna 1927 debytoinut John Kane, jonka omakuva tässä. Amerikkalaiset ovat kutsuneet heitä joskus tuttavallisesti sanalla folk painter.
John Kane, Omakuva 1929.Ja vielä esimerkki varhaisesta outsiderista. Juho Vesaisen patsas Ylikiimingissä valmistui 1936 ja tekijänä oli Oskari Jauhiainen, tuo pieniä puuveistoksia vuollut nuori lahjakkuus, joka sittemmin hyväksyttiin Ateneumiin ja josta tuli ”oikea” kuvanveistäjä.
Oskari Jauhiainen, Juho Vesaisen patsas, 1936, Ylikiiminki.Ite oon kyllä itestä tykänny, meillä ja muualla. Ite on näitä kaksinapaisia taidesanoja ja katsellessa takapihojen taidetta voikin miettiä, mitä on ulkopuolisuus ja mitä sisäpuolisuus. Kiinnostavaa on myös yrittää selvittää, miksi moinen ilmiö syntyy.
Juttelin kerran New Yorkin Manhattanilla erään sikäläisen taidekriitikon kanssa. Kerroin hänelle tutkivani pohjoissuomalaisia taiteilijoita (Einari Junttilaa, Reidaria ja Kalervo Palsaa) ja tulin käyttäneeksi heistä sanaa ”pohjoissuomalaiset outsider-taiteilijat”. Newyorkilainen tokaisi siihen yksituumaan, että miksi et tutkisi samalla kaikkia suomalaisia taiteilijoita. Hänen mielestään he kaikki ovat outsidereita.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
