Jokaiselle oma Jacksoninsa

Kulttuurinavigaattori on ihaillut nuoresta pojasta asti Jackson Pollockin taidetta. Pollockia kutsuttiin joskus Jack the Dripperiksi, siis tiputus- tai valutus- Jaakoksi. Tavallisestihan kiistat Amerikan suuresta maalarista pelkistyvät siihen kuumaan perunaan, että pystyisinkö minä tekemään tuon vaikko enkö?

No, nyt senkin voi jokainen kokeilla tässä osoitteessa. Vaatimattomasti liitän oheen oman teokseni. Yritin ensin saada aikaan vähän Lavendel Mistiä, sitten ripauksen Ocean Greynesiä ja lopulta vähän Blue Polesia. Jotenkin liian kulmikas siitä tuli, mutta se prosessi ja ote on aivan kuin action paintingia. Kokeilkaapas!

Natsitaiteen perintökiista

Leena Becker raportoi Berliinistä tämän päivän Hesarissa saksalaisen kuvanveistäjän Arno Brekerin (1900-1991) retrospektiivisesta näyttelystä, joka pitäisi avautua pohjoissaksalaisessa Schwerinin kaupungissa yleisölle lauantaina. Arvostelijoiden mukaan näyttely nostaa turhaan Brekerin julkista arvostusta.

Arno Breker oli toinen kahdesta Adolf Hitlerin lempikuvanveistäjistä. Itävaltalaissyntyisen Josef Thorakin (1889-1952) ohella Breker oli Kolmannen valtakunnan ylistettyjä kuvanveistäjäsankareita.

Muistattehan nuo arjalaiskalloiset miehet ja ritirintaiset naiset, ikuisuuteen katsovat ja tuhatvuotisen valtakunnan ikuistamista puhkuvat hahmot?

Arno Brekerin reliefi Vartija, 1942.

Kolmannen valtakunnan, siis vuosien 1933-1945 välisen virallisen Saksan taide ei ole ollut esillä toisen maailmansodan jälkeen taidemusoiden pysyvissä kokoelmissa. Tuon häpeällisen ajan teoksia on pidetty varastoissa ja teoksia on otettu esiin erikoisnäyttelyitä varten, mutta vain väliaikaisesti. Kun 1950-luvulla ensimmäisiä natsitaiteen näyttelyitä järjestettiin, pelättiin teosten herättävän revanssihenkeä.

Natsi-ajan taidetta esitetään nykyisin muun muassa erilaisilla ”saksalais” eli natsihenkisillä verkkosivuilla, joissa fraktuura kukkii. (Fraktuurasta katso Fraktuuran tarina
Kulttuurinavigaattorissa)

Arno Breker, Adolf Hitler, 1939.

Breker siis nousi maineeseen natsitaiteellaan. Natsien ja bolsevikkijohtajien taidemaun yhtenevyydestä kertoo seuraava yksityiskohta. Kun Arno Brekerin veistokset olivat olleet esillä Pariisin maailmannnäyttelyssä Saksan paviljongissa 1937, Josif Stalin lähetti agenttinsa Brekerin luokse pyytäen häntä tekemään töitä Neuvostoliitossa. Breker kieltäytyi. Kun Stalin pyysi toistamiseen hävinneen maan luultavasti vaikeissa sodanjälkeisissä olosuhteissa työskennellyttä kuvanveistäjää Neuvostoliittoon vuonna 1946, Breker kieltäytyi jälleen ja sanoi ”yksi diktatuuri riittää minulle”.

Sodan jälkeen osoittautui, että Brekerin taide vetosi myös muihin ”vahvoihin” johtajiin. Hänen sotasaaliiksi joutuneita teoksiaan esitettiin innokkaasti Neuvostoliitossa ja DDR:ssä, tosin vastoin kuvanveistäjän omaa tahtoa, sillä Breker pystyi poliittisesti konservatiivisena ja oli vastahakoinen tukemaan kommunistihallintoja.

Breker onnistui sodan jälkeen peittämään aktiivisen osallistumisensa Kolmannen valtakunnan kulttuurihallintoon (hän oli Valtakunnan kuvataidekamarin varapuheenjohtaja ja kulttuurisenaattori) ja kiistatta myötäili natsijohtajia (hän teki patsaat kaikista huomattavista valtakunnanjohtajista). Hän sai yhä enemmän tilauksia 1950-luvulla suuryrityksiltä ja veisti muun muassa Ernst Jüngerin ja Kondrad Adenauerin, sekä ystävänsä Jean Cocteaun rintakuvat.

Arno Breker (oikealla) Albert Speerin ja Adolf Hitlerin kanssa Pariisissa kesäkuussa 1940.

Brekerin taiteesta tuli konservatiivisen saksalaisen oikeiston ihanne ja vasemmistoradikaalien inhokki 1980-luvulla. Hänen näyttelyidensä yhteydessä pidettiin mielenosoituksia ja saksalainen taiteen suurkeräilijä, suklaamiljonääri Peter Ludwig yritti jopa Brekerin taiteen rehabilitaatiota eli maineen puhdistusta.

Pitäisikö natsitaidetta sitten esittää vai ei? Ehkä kirjailija ja kuvataiteilija Günter Grass on oikeassa. Hän puolustaa Brekerin näyttelyä sillä edellytyksellä, että sen yhteydessä kerrotaan natsitaiteesta tarpeeksi taustatietoa.

Toivottavasti tieto voittaa tunteet natsitaiteen perinnössä, jossa kovaksikeitetty fasistinen propaganda ja siekailematon henkilöpalvonta saa helposti kauniit, nostalgian kultaamat kasvot.

Manifesti kertoo taiteen tarkoituksista

Manifesti tunnetaan myös poliittisista yhteyksistään, mutta futuristinen tai surrealistinen manifesti ovat osa taiteellisen avantgarden toimintastrategiaa. Manifestihan on tavallisesti sarja julkilausumia, jossa ilmaistaan taiteellinen suunta, ideaa tai ideoita, mitä vastustetaan ja mitä kannatetaan.

Manifesti voi olla yhden taiteilijan tai taiteilijaryhmän aikaansaannos. Modernismin ideaan kuului myös manifestien julkaiseminen kärjistetyin äänenpainoin ja mahdollisimman suuren kohun ympäröimänä.

Kun manifesteissa ilmaistaan taiteellisia aikomuksia, ne ovat tietysti oiva tutkimuksen kohde ja niitä on tutkittukin melkoisesti. Taiteellisia manifesteja on ollut itse asiassa satoja. Tässä englanninkielisen Wikipedian artikkelissa on pientä tuntumaa manifesteihin.

Luettelosta käy ilmi, että manifestit eivät suinkaan olleet pelkästään vain modernismin suuntauksia ja ohimennyt ilmiö. Vaikka Suomessa manifesteja ei kauhean innokkaasti viljellä, muualla maailmassa manifestit ovat itse asiassa lisääntyneet internet-kulttuurin myötä. Ne ovat keskustelevan kulttuurin puheenvuoroja.

Stuckistit on taiteilijaryhmä, joka otti manifestit käyttöön rytinällä. Ensimmäinen stuckistinen manifesti julkaistiin Englannissa 1999, mutta sittemmin liike on levinnyt useisiin kymmeniin maihin. Stuckistit vastustavat käsitetaidetta ja pömpöösiä postmodernismia sekä omahyväisyyteensä tikahtuvaa Brit Artia eli Englannin virallista taide-establishmentia. Ryhmä on julkaissut myös kiinnostavan remodernismin manifestin.

Manifesti on siis kirjoitettu taiteellisten aikomusten eli intentioiden julkilausuma. Entä jos manifestin käsitettä laajentaisi sellaiseksi, että se ei olekaan välttämättä kirjoitettu eikä edes julkilausuttu asia?

Silloin jokaisella taiteilijalla on manifesti. Ja se, jolla manifestia ei ole, ei kai taiteilija ole ollenkaan.

Provinssin ruusuja ja regionalismin rentukoita

Pari vuotta sitten polkaistiin pystyyn Oulussa Merikoski-seura, jota johtaa Kalevan kulttuuritoimituksen ex-päällikkö Kaisu Mikkola.

Merikoski-seura on Merikoski-seura numero kaksi. Se ykkönen oli sotien jälkeisen jälleenrakennuksen kulttuuri-innostuksessa pystytetty voimakas alueellinen kulttuurijärjestö, jossa oli eri taiteenalat jaostottain. Seuran näkyvin aikaansaannos oli Oulun taidepäivät. Seuran merkitys väheni 1950-luvun lopulla, kun muita uusia kulttuuriseuroja alkoi ilmestyä. Myöhemmin kulttuurihallinto teki tällaiset paikalliset kulttuuriorganisaatiot tarpeettomiksi – vai tekikö?

Ainakin Merikoski-seura kakkonen on saanut aikaan keskustelutilaisuuksia ajankohtaisista, oululaisia koskettavista kulttuuriaiheista.

"Paska kaupunni" on kuuluisa oululainen seinägrafiittikirjoitus, joka on alkanut elää omaa elämäänsä.

Merikoski-seuran pystyynpolkaisu Oulussa on kiinnostava hanke, koska se liittyy paikalliseen kulttuuriin. Voisi noin ylipäätään sanoa, että koko kansallisvaltion jälkeisen ajan Suomen kulttuuri on kehittynyt kahteen suuntaan, kansainväliseen ja alueelliseen.

Kansainvälisyys on epäilemättä ollut Liittovaltio-Suomen kulttuurille eduksi. Huolestuttavan monokulttuurinen, kulttuurisesti eristäytynyt ja valtiovetoinen Suomi on kiistatta avautunut viimeisen viidentoista vuoden aikana. Taiteilijat ja kulttuurin organisoijat ovat alkaneet jo hieman oppia, miten kansainvälinen taidemaailma toimii ja miten siinä toimitaan. Oululainen Esko Männikkö on eräs uuden, kansainvälistyneen Suomen taiteen ensimmäisiä nimiä, mutta monia muitakin voisi luetella – myös Oulusta.

Entä paikallisuus? Sitä maalattiin aikaisemmin halventavilla sävyillä, eivätkä sellaiset sanat kuin regionalismi tai provinsiaalisuus ole vieläkään vapaita negatiivisista painotuksista. Kyse oli käsittääkseni modernisuudesta. Modernin valtion täytyi keskittää kulttuuriset voimavaransa ja alueellisuus koettiin epätyylikkäänä. Taide toimi paljolti valtiollisten edustustarpeiden tyydyttäjänä ja valtaosin taidemaku noudatti tätä kansallisvaltiollista näkökulmaa.

Modernismi oli kuitenkin usein kytköksissä paikallisuuteen. Otetaanpa esimerkki vähän kauempaa, rapakon takaa. Jackson Pollock nostettiin kylmän sodan aikana amerikkalaisen taiteen ja amerikkalaisuuden huipulle. Abstraktin ekspressionismin taidemaalari oli kuitenkin Thomas Hart Bentonin oppilas ja maalasi amerikkalaisen regionalismin mukaan 1930-luvulla. Tavallisesti Pollockin varhaiskauden regionalistinen tuotanto unohdetaan kun häntä esitellään hi-modern -ajan taiteilijana.

Jackson Pollock, Going West, 1935.

Thomas Hart Benton, Martha´s Vineyard, 1925.

Kun Suomen EU liittyminen syntyi, oli kiinnostavaa seurata, millä tavalla Liittovaltiosuomi järjestäisi kulttuuriasiat. Aluksi näytti siltä, kuin usein toistettua iskusanaa ”alueiden Eurooppa” alettaisiin soveltaa Suomessakin. Kulttuurielämämme traditio on kuitenkin ollut niin vahvasti ammattiliitto- ja valtiojohtoista, että valtio otti taas ohjakset käsiinsä melko napakasti. Ilmeisesti on myös käynyt niin, että kun kulttuuriministerit ovat olleet lähes poikkeuksetta huonoja, kulttuurihallinnon käytännön hoitaminen on jäänyt edes jossain määrin asiantuntijoille eli virkamiehille.

Alueellista kulttuurihallintoa on sosialidemokraattisen sentralismin doktriinin mukaisesti pidetty heikkona ja läänien taidetoimikunnista on tullut pitkälti paperitoimistoja. Kunnallinen kulttuuri on melko laitostunutta ja innotonta, yhteistyötä ei osata tai haluta.

Ehkä tässä kehityksessä onkin avaimia vahvaan aluekulttuuriin. Merikoski-seuroja siis tarvitaan, muuallakin kuin Oulussa.

Uusregionalismia?
Sanna Koiviston veistos Ajan kulku vuodelta 2005 on Oulun kaupungintalon takana.

Mutta alueellinen sovinismi on sietämätöntä, niin Oulussa kuin kaikkialla muuallakin — myös Kulttuurinavigaattorin asuinkaupungissa Helsingissä. Kun kiistelty kulttuurihenkilö Kari Kontio vastikään kuoli, Kalevan toimittaja kirjoitti jutun hänestä aloittaen ikuisen regionalistisen paapatuksen siitä, miten Mr. Kontio oli oululainen. Ja miten toimittaja saikaan kaikki haastateltavansakin vannomaan Kari Kontion oululaisuutta. Kerran oululainen, aina oululainen. Huh!

Kun taide ei vastaa odotuksiin

Tampereen Tuomiokirkon Hugo Simbergin teokset olivat 1900-luvun alussa jotain ennennäkemätöntä. Sensaatioita olivat varmaan myös vuonna 1929 Hämeensillalle pystytetyt Wäinö Aaltosen patsaat Suomen neito, Veronkantaja, Eränkävijä ja Kauppias. Nyt ne ovat molemmat parasta mitä kaupungista silmä saattaa löytää.

Mutta Manse on menettämässä maineensa. Kuvanveistäjä Martti Aihan suunnittelema Pieta –aiheinen teos Tampereen Messukylän hautausmaalle tuli seurakuntaneuvoston torjumaksi. Uusimpien uutisten mukaan seurakuntaneuvoston päätöksestä on valitettu ja asia otetaan uudelleenkäsittelyyn.

Hautausmaat ovat eräänlaisia veistospuistoja ja niissä on monenlaisia teoksia. Pekka Pitkänen teki aikoinaan Kalervo Palsan haudalle Kittilän hautausmaalle komean Liekki-nimisen pronssiveistoksen, joka sopii erinomaisesti ympäristöönsä. Ennakkoluulot olivat Kalervo Palsan kohtalona aina hänen hautapatsastaan myöten.

Tampereella vastustajina on Tampereen seurakuntaneuvoston porvarillinen ryhmä, jonka puheenjohtaja Matti Heinivaho sanoo, että teos ei sovi ympäristöönsä, joka on Messukylän hautausmaan yhteyteen rakennettu parin hehtaarin uurnahautausmaa.

Kokenut taiteilija Martti Aiha kommentoi, että kyseessä on seurakuntavaaleja edeltävä poliittinen peli, kun poliitikot eivät muutakaan keksi.

Vaikka sanomalehdet ovat julkaiseet useita juttuja asiasta, itse ehdotusta ei ole tiedotusvälineissä julkaistu. Luterilainen kuvakielteisyys vallitsee lehdistössä, vaikka ehdotus on Kulttuurinavigaattorin käsityksen mukaan julkinen, jos se on edennyt seurakuntaneuvoston kokoukseen.

Itse asiaan on siis mahdotonta ottaa kantaa. Mutta kokeneena patsaskiistojen tarkkailijana Kulttuurinavigaattori arvelee, että juuri Aihan mainitsemasta kirkollispolitiikasta on kyse. Tullessaan seurakuntaneuvostoon teoksen luonnokset olivat käyneet läpi asiantuntijaraadin seulan. Kyseessä oli kutsukilpailun voitto, jossa oli mukana myös kuvanveistäjät Radoslaw Gryta, Mauno Kivioja ja Reijo Paavilainen.

Ja taiteilijassakaan ei pitäisi suurta vikaa olla. Martti Aiha on taiteilijamestari, jonka asemasta kertoo jo se, että hänen tekemänsä Helsingin Hietalahden Rumba (1992) oli kahdeksas asiantuntijaraadin ehdokas Aamulehden viimekesäisessä äänestyksessä Suomen parhaaksi taideteokseksi. Ja mitä tulee Hugo Simbergin Kuoleman puutarhaan, Aamulehden lukijat osoittivat ennakkoluuluttomuutensa äänestämällä sen samassa äänestyksessä kaikkien aikojen parhaaksi taideteokseksi.

Tässä se taas nähdään. Taide ja politiikka ovat pahimmat mahdolliset viholliset. Ehkä Tampereen kiistaan ja moneen muuhunkin taidekeskusteluun sopii se vanha ajatus, että taiteen tehtävänä ei ole vastata odotuksiin, vaan muuttaa niitä.