Kasimir Malevitš, Musta neliö, 1915.Espoon Tapiola saa 13.10. yleisölle avattavan uuden taidemuseon myötä ehkä merkittävimmän yksittäisen taide-esineen vierailun maassamme kautta aikojen. Kasimir Malevitšin (1878 - 1935) Musta neliö saapuu paikkakunnalle Venäläisen taiteen museosta Pietarista.
Itse teos on kiistatta lähes tyhjänpäiväinen. Itse asiassa kaikki, mikä Mustaa neliötä ympäröi – sen tekijä, teoksen syntyaika ja sitä seurannut Venäjän ja Neuvostoliiton historia – ovat paljon kiehtovampia kuin tuo äkkiä nähty pienehkö tumma maalaus.
Kyse on käsittääkseni erään työskentelyvaiheen dokumentista, osa taiteilijan tuotantoprosessia. En luule että se oli minkään alku tai loppu, ei edes huipentuma, kuten tavallisesti Mustan neliön ympärille kertynyt selityskuorrutus antaa ymmärtää. Musta neliö aloitti loputtoman sarjan maalaustaiteen lopun ajan pasuunaan puhaltavia toitotuksia. Ne eivät ole toteutuneet.
Voisi toivoa, että Kasimir Malevitšin tavoin jokainen kävisi elämänsä aikana läpi ainakin kerran jonkin perusteellisen pelkistämisprosessin. Työstää tekstiä, muotoa, ääntä, liikesarjaa tai mitä tahansa materiaalia niin pitkälle, että vain olennaisin tulee esille. Sellaisen prosessin läpikäynti voisi olla varsin terapeuttista ja siitä voisi oppia jotain. Muun muassa minimalistit, muotoilijat, säveltäjät, näyttelijät, kirjoittajat ja urheilijat ovat tehneet vastaavanlaisia pelkistämisiä.
Tällaisen prosessin läpikäyneille ja sen tulosten esittäjille on aina riittänyt naurajia. Myös Mustasta neliöstä voi sanoa kuin konservatiivikriitikko Hilton Kramer: ”Mitä minimaalisempaa taide on, sitä maksimaalisempia ovat selitykset.”
Tai sanonta Less is more (Vähemmän on enemmän), josta funktionalistit saivat elämännuoransa, josta Tom Wolfe väänsi inhokkilauseen kirjassaan From Bauhaus to Our House:
Less is bore (vähemmän on yksitoikkoista).
Mustasta neliöstä on tullut lähes satavuotisen olemassaolonsa aikana nykytaiteen nurkkaikoni ja modernismin ehkä parhaiten myyvä merkkituote. Se on yhä kiinteä osa modernismiin liittyvä kulttia tai fetissiä. Me menemme sen luokse samalla tavalla kuin lähestymme Milon Venusta osana Antiikin Kreikkaa tai Mona Lisaa osana renessanssia tai Monetin maalauksia osana impressionismia. Selittämisen vimmassa "Neliöstä" on yritetty veistää tarinoita jotka ovat vaihdelleet geometriasta mystiikkaan.
Malevitšin näyttelystä vuonna 1915.Teoksella on ollut myös vihaajia. Riittänee kun mainitsee niistä kaksi. Bolsevikkijohtajat V.I.Lenin ja Josef Stalin vihasivat sitä, kuten he varsin poroporvarillisen taidekäsityksen omaksuneina inhosivat koko Venäjän avantgarden taiteilijasakkia. Jo tähän liittyy monta ristiriitaa. Sosialismi, joka kiistatta oli eräs modernisuuden suurimpia suunnitelmia ja lupauksia, kielsi modernismin taiteessa. Kaksoisvallankumous -- taiteen ja yhteiskunnan -- ei kulkenut käsi kädessä. Puhe avantgardesta loppui 1930-luvulle tultaessa.
Kommunistit halusivat samanlaista kansanomaisuutta taiteeseensa kuin samaan aikaan nousevan Saksan natsijohtajat. Kasimir Malevitš vastasi kuitenkin ajan haasteeseen ja maalasi muutamia realistisia kuvia 1930-luvun alussa, kuin osoituksena maalaustaidostaan. Olivatko ne kompromissitarjouksia stalinistiselle taiteelle? Eivät ne ainakaan mitään halpaa kansanomaisuutta ole.
Omakuva vuodelta 1933.
Kasimir Malevitšin taide merkitsi Donald Juddille ja minimalisteille samaa kuin mitä Marcel Duchamp merkitsi Bruce Naumannille ja käsitetaiteilijoille. Minimalismin taidetta tai suomalaista muotoilua ei voi juontaa suoraan Kasimir Malevitšin taiteesta, mutta ei voi kiistää, että samojen ideoiden kehittäjiä ne kaikki ovat.
Entä Mustan neliön viesti tälle päivälle? Modernismista puhutaan yhä enemmän yksiköllisenä käsitteenä, ikäänkuin kyseessä olisi ollut sunnuntai-iltapäivä lähiseudun puistossa. Postmodernistit ovat esittäneet kritiikkiä, mutta he asettivat itsensä lopullisiksi ja viimeisiksi sanansaattajiksi, varsin modernistinen teko sinänsä.
Kunnioittaaksemme Mustaa neliötä meidän ei tarvitse uskoa siihen suureen utopiaan, johon se liittyy -- "tulevaisuuteen, joka oli" (Robert Hughes). Sille ei tarvitse myöskään kumartaa kuin ikonille.
Ainakin tapamme suhtautua tuohon teokseen ja koko modernismin suureen projektiin on tullut nostalgiseksi. Toivottavasti Mustan neliön vierailu maassamme tuo uusia näkökulmia yhä kapeammaksi käyvään käsitykseen modernismin suurimmista saavutuksista.
