Pyöräilyä

Heather Australiasta ja Meng Malesiasta pyöräilevät Pekingistä Pariisiin. He ovat matkanneet jo toista kuukautta polkien pitkin Pohjois-Kiinan pölyisiä ja hiilirekkaisia teitä. He matkustivat aluksi Kiinan muurin läheisyydessä, kunnes muuri ja sen jäänteet loppuivat noin kuukauden pyörämatkailun jälkeen. Reitti kulki osaksi Sisä-Mongolian tasangon kuivia maisemia, lähellä Mongoliaa.

Kolmantena alun perin ollut tanskalainen Ulla luovutti vajaan tuhannen kilometrin jälkeen ja hyppäsi bussiin, jatkaakseen edelleen matkaa junalla. Ihan nuorukaisia matkaajat eivät ole, Meng on eläkkeellä oleva insinööri, Ulla 64 vuotias ja Heather 59. Kokemusta pitkän matkan pyöräilystä kaikilla on entisestään.

Valokuvat reitin varrelta kertovat asuinpaikoista, jotka vaihtelevat luola-asumuksista tiilimajoihin ja uusista betonilähiöistä miljoonakaupunkien keskustoihin. Pyörämatkalaiset tapaavat paikallisia ihmisiä ja ihmettelevät kohdalleen sattuneita asioita.

Eilen sunnuntaina Hesarin ulkomaanosastolla oli reportaasi Pekingistä Tiibetiin parissa vuorokaudessa porhaltavasta pikajunasta. Näiden pyöräilijöiden reitti kulkee hieman samoilla seuduilla, tosin hieman pohjoisempana.

Matkalaiset alkavat lähestyä Kazakstanin rajaa, sellaisia paikkoja Länsi-Kiinassa, jotka ainakin kartalta katsoen näyttävät autiomailta ja hyvin vaikeilta pyöräilyseuduilta. Heatherin matkapäiväkirjaa ei ole uusittu sitten viime tiistain. Mitenkähän matkalaisten on käynyt? Ovatko GPS-suunnistuslaitteen akut lopussa? Eikö internet-kahvilaa ole löytynyt? Vai onko yksinkertaisesti väsymys keskeyttänyt matkan?

Olen seurannut myös Osmo Soininvaaran pyörämatkaa Tallinnasta Nizzaan. Matkaa on noin 3 000 kilometriä ja tankomatkailija on asettanut itselleen tavoitteen päästä perille kolmessakymmenessä päivässä. Nyt hän polkee jossain Keski-Puolassa ja on lähestymässä Krakovaa.

Kun näin Soininvaaran matkaidean ajattelin, että se on liian kireä. Tavallisin pyörämatkustajien virhe lienee se, että suunnittelee päivämatkat liian pitkiksi. Esimerkiksi Soininvaaran keskimäärin sadan kilometrin päivämatka on aivan liian pitkä tavalliselle pedaalinpyörittäjälle. Keskimäärin viisikymmentä olisi oikeampi päivämatkan kilometrimitta.

Mutta Soininvaara on kokenut pyöräilijä ja hän onnistunee kevyellä, kapearenkaisella maantiepyörällä ja – kummallista kyllä – reppuselkäisenä polkemaan Nizzaan. Itse olisin kyllä repun sijasta valinnut tankolaukun ja taakse kevyen satulalaukun.

Osmo Soininvaaralla ei ole aikaa ottaa valokuvaa edes lauantai-iltana hevoskärryillä matkaavista ja votkaa naukkailevista puolalaisisännistä. Hän ei pistäydy kiinnostavissa pikkukirkoissa tai museoissa, eikä tunnu kiinnittävän huomiotaan luonnonnähtävyyksiin tai ihmisiin ja ihmisten jututtamiseen. Soininvaaran matkan tarkoitus näyttää olevan kilometrien nieleminen mahdollisimman nopeasti.

Pekingistä Pariisiin yrittävillä on ihan toisenlainen matka-asento ja varustus. Heillä on teltat ja makuupussit sekä varaevästä ja ateriantekovälineet mukana, vaikka yöpyminen tapahtuu jos mahdollista hotelleissa tai majataloissa. Mengillä on ihmettelyä herättävä nojapyörä. Heidän pelkkien varusteidensa paino ylittänee parikymmentä kiloa. Soininvaaran pyörä voi painaa alle kymmenen kiloa ja hänen reppunsa taisi olla noin kahdeksan kilon painoinen.

Yhteistä molemmille pyöräreissulaisille on GPS-suunnistuslaite, joita molemmat pyöräilijät kehuvat käyttökelpoisiksi. Soininvaara kertoi mankuneensa matkalleen jostain uusimman Nokian Kommunikaattorin, joka tulee markkinoille vasta kuun lopussa. Hän pystyy käyttämään laitetta juttujensa kirjoittamiseen, valokuvaamiseen, lähettämiseen ja GPS-suunnistamiseen. Niin, ja kai ex-ministeri ja nykyinen vihreä senaattori muutaman äänipuhelunkin kännykällään ehtii matkan varrelta soittamaan.

Molemmille polkupyörämatkalaisille Kulttuurinavigaattori toivottaa hyvää onnea. Toivottavasti voisin polkea edes osan matkasta kanssanne Pedersen-pyörälläni!

Todellakin oikeasti

Kieli tekee joskus kepposet. Kesätoimittajaparka saattoi otsikoida uutisen: auto ajoi jalankulkijan päälle. Tankki ampui siviilejä. Sanomalehti kirjoitti sitä ja sitä.

Auto ei aja, eikä tankki ammu. Helsingin Sanomat, The New York Times tai Karjalainen eivät ole koskaan kirjoittaneet sanaakaan, vaikka joskus niin väitetäänkin.

Yrityksen sanotaan irtisanovan työntekijöitään tai Nokian suunnitelleen kännyköitä tai Philipsin televisioita. Tekijyys piiloutuu joskus kollektiivisen, hämärän nurkan taakse. Epäilijä kysyy joskus, että piilotetaanko se tahallaan vai onko kyseessä tahaton kielen kepponen?

* * *

Sanat ”todellakin” ja ”oikeasti” ovat yleistyneet kielenkäytössä. Niistä on tullut henkisiä vahvistuksia, maneereita joihin halutaan tarrautua kiinni epätoivoisesti aikana, jolloin ihmiset ovat epävarmempia kuin koskaan aikaisemmin.

Täytyykö lukijoita jatkuvasti vahvistaa sanalla ”todellakin” ja onko ”oikeasti” sanan käyttö välttämätöntä? Onko maailmamme niin epätodellinen, että vahvistuksia ja vakuutuksia siihen kiinnittymiseen tarvitaan yhä enemmän? Vai onko kyse sanoista, joita äidinkieltä heikommin osaavat kirjoittajat sirottelevat vahvistaakseen huonoa itsetuntoaan?

Katsotaanpa Googlella. Juha Haataja kysyy Mikro PC-netin kolumnissa: ”Kuka oikeasti tarvitsee iPodia?” Ilkka Koski kysyy, ”Onko iPhone oikeasti vallankumouksellinen?” Poliittisen historian opiskelijat ry agiteeraa: ”Liity Polhoon ihan oikeasti!” ja Yleisen insinööritoimisto YIT:n verkkosivuilla otsikoidaan: ”Oikeasti uuden kodin hurmaa”.

Olisiko mahdollista poistaa sana ”oikeasti” näissä yhteyksissä ja kysyä, ”Kuka tarvitsee iPodia?”, ”Onko iPhone vallankumouksellinen?” tai kehottaa ”Liity Polhoon” tai otsikoida ”Uuden kodin hurmaa”? Lisäisikö se kirjoittajan näkemyksen jämäkkyyttä ja viestin iskevyyttä?

Entä sitten todellakin? "Lukija Turusta" otsikoi Vihreässä Langassa: ”Hoitovapaa todellakin syrjii lapsettomia”. Nimimerkki ”vatsamakkara” (nimimerkki kirjoittaa itsensä pienellä alkukirjaimella, joka ehkä kertoo jo lähtökuopissa olevasta heikosta itsetunnosta) huudahtaa kaksplus-lehden keskustelupalastalla ”Tahdon TODELLAKIN eroon löysästä läskimahastani”. Hesarin matkailuosastolla vakuutetaan, että ”Rinteessä voi todellakin eksyä”.

Ehkä kuitenkin on kyse ihmiselle ominaisesta halusta vakuuttua jonkin asian todellisesta ja oikeasta puolesta. Kulttuurinavigaattorin nuoruudessa kiisteltiin poliittisesti oikeaoppisemmasta teoriasta ja toiminnasta. Ajat eivät ole muuttuneet. Nyt voi julistaa, että todellakin pitää japanilaisesta ruuasta ja kirjoittaa, että naisia tulee kuunnella oikeasti.

Avantgarde ja rent a crowd

Jokainen vallankumousjohtaja tietää, että kumoukseen tarvitaan aluksi vain kourallinen asialle omistautuneita. Jos aate on ottaakseen tulta, kansa seuraa perässä, tai sitten ei.

Poliittisen avantgarden eli etujoukon käsite luotiin Ranskassa 1800-luvun alussa. Sitä seurasivat taiteilijat, joilla oli myös kova hinku päästä ensimmäisenä taistelutantereelle. Avantgardesta tuli modernismin brändi.

Valkoisen suojeluskaartin tiesulku Helsingin Keskuskadulla Hakaniemen mellakoiden aikaan vuonna 1906.

Poliittinen avantgarde on kuoli aikoja sitten. Enää ei huudeta, että tämän päivän järjestys on huomisen epäjärjestystä. (Saint-Simon) Sehän saattaisi paitsi olla vaarallista itse poliitikoille, myös muuttaa maailmaa.

Avantgarde taiteessa koki inflaation, kun uusin uusi seurasi toistaan loputtomasti. Taiteen avantgardesta tuli kaupallista toimintaa. Robert Hughes totesi kirjassaan The Shock of the New: “Modernistinen eetos ei ollut enää taidehistorian sivuaihe, vaan siitä oli tullut teollisuutta, satoine linkkeine museoihin, taidemarkkinoihin ja elävien taiteilijoiden toimintoihin. “

Toisaalta taiteen avantgarden torjuminen, jota postmodernistit niin innokkaasti harrastivat, on hiipumassa sekin. Miksi taiteessa ei saisi olla edelläkävijöitä, kysytään, kun kaikkialla muualla ihmisen toimissa sellaisia kuitenkin on? Eikö pyrkimisessä ensimmäiseen riviin ole kuitenkin jotain ihmisen kaltaista?

Poliittisen avantgardismin on korvannut nykyaikana ilmiö, jota kutsutaan nimikkeillä "rent a crowd" (vuokraa joukko) tai "rent a riot" (vuokraa mellakka). On melko helppo organisoida - tai kuten nykyaikana sanotaan masinoida - sähköpostien ja tekstiviestien (siis masinoiden eli koneiden) avulla suuriakin joukkoja jotain tarkoitusta varten. Varsinkin suurissa maissa tätä on harrastettu jo pitkään, niin Lähi-Idässä kuin muuallakin.

Tanskan suuren pilakuvakohun lietsomia mellakoita.

Viron Moskovan suurlähetystön piiritys oli tyypillinen rent a crowd. Asialla oli muun muassa Vladimir Putinin tukema poliittinen nuorisojärjestö Naši.

Kokeneet toimittajat erottavat niin sanotut spontaanit mielenilmaisut ja rent a crowd tyyppiset tilanteet. Tavallisesti käy niin, että rent a crowd ei saa julkisuutta, jota se niin kovasti haluaa. Mistä toimittajat erottavat spontaanin ja organisoidun liikehdinnän?

Katsotaanpa Naši-nuorten touhuja tarkemmin. Heillä on usein samankaltainen vaatetus, univormuja muistuttavia viittoja ja muovikypäriä. Hyvin suunnitellut liput ja plakaatit kertovat rent a crowdista.

Virallista protestia ja vuokrattuja nuoria: mielenosoitus Moskovassa.

Našin ja muiden poliittisten nuorisojärjestöjen tehtävä on täyttää Venäjällä vallitsevaa nationalismivajetta, jossa se varmaan onnistuukin. Se rassasi diplomaattisen koskemattomuuden rajoja ja tilanne Viron lähetystön piirityksessä muistutti viime syksyistä Englannin Moskovan lähettilään Tony Brentonin kiusaamista. Englannin viranomaiset arvelivat sen olleen kosto siitä, kun lähettiläs osallistui Venäjän opposition järjestämään konferenssiin Pietarissa heinäkuussa. Milloinkahan aihe vastaavaan kampanjaan saadaan vaikkapa Suomen Nato-liittymisestä?

Moskovan protesteista on matkaa Tallinnan mellakoihin. Tallinnassa kyse ei ollut rent a crowdista, vaikka organisointia takana tietysti on. Ne olivat kahden erilaisen historian tulkinnan yhteentörmäys. Myös Muhammad-pilapiirrosjupakassa kaksi erilaista kulttuuria törmäsi yhteen. Tällaiset kiistat synnyttävät roistoja ja sankareita tai pyhimyksiä ja marttyyreja, jotka ovat usein yhtä paljon ylhäältä ohjattuja kuin kaduille vuokratut etujoukotkin.

Pronssisoturia voisi kutsua myös Viron epäonnistuneen kotouttamispolitiikan monumentiksi. Missään maassa ole niin suurta osaa maassa asuvista ilman kansalaisoikeuksia kuin Virossa. Myös Yhdysvalloissa lasketaan olevan ilman virallista lupaa, siis laittomasti maassa oleskelevia ehkä yhtä paljon kuin Virossa on asukkaita. Ehkä presidentit Ilves ja Bush keskustelevat myös näistä ongelmista tavatessaan.