Ville Vallgren loi pääkaupungin keskeiselle paikalle pariisilaisen kokotin, joka avoimesti ja anteliaasti tarjosi nähtäväksi sulojaan. Naisen vahvasti liioitellut, lähes karikatyyrimäiset muodot saivat tunteet liikkeelle. Vastaavia yleisön tunteita kirvoittivat myöhemmin muun muassa Veikko Hirvimäen vuonna 1985 Helsingissä paljastetun Mika Waltarin muistomerkin ja Pekka Kauhasen Kajaaniin tekemän Urho Kekkosen muistomerkin (1990) muodot.
Venäjän tsaarin hallinnon alaisessa elämässä kansallinen yhtenäisyys oli ollut kotimaisen veistostaiteen MUST. Keskieurooppalainen art nouveau modernismi, jota Vallgrenin veistoskokonaisuus edusti, oli kaukana aikansa suomalaiskansallisesta hengenelämästä. Pidäkkeetön Havis Amanda on taiteeseen liittyvän kotimaisen hedonismin huipentuma.
Veistoksen satavuotista elämää valaisee Helsingin maineikkaassa Jugend-salissa näyttely Havis Amandan tiimoilta. Kulttuurinavigaattoria kiinnostaa kuitenkin ehkä enemmän juhlan kunniaksi julkaistu kirja Havis Amanda Mon Amour 100 vuotta.
Siinä kuin oppituntina kaikille patsaskiistoille kertoo Marja Jalava Havis Amandan vastaanoton, jonka voi tajuta myrskyisäksi ilman taiteen telaketjuteorioitakin. Ville Vallgrenin luomat muodot aiheuttivat kiistan, josta syntyi kaikkien myöhempienkin patsas- ja taidekiistojen perusmalli.
Marja Jalava erittelee Havis Amandan vastaanoton taustalla olevan pelikentän vastapoolit: vuosisadan alun feminismi vastaan miesten vastahyökkäys, Suomen ruotsalaiset vastaan fennomaanit ja sivistyneistö vastaan suuri kansa sekä työväki vastaan porvarit.
Keskustelussa otettiin käyttöön ase, jonka käyttö on purrut niin monissa myöhemmissäkin patsas- ja taidekiistoissa: kulttuurin ja sosiaalitoimen vastakkainasettelu. Moraalisten syiden päälle sosialidemokraattisen puolueen Työmies latasi: "Ja vieläpä on tullut tämä maksamaan Helsingin kaupungille 80 000 markkaa; sillä summalla olisi jo voinut pelastaa monta Helsingin neitosta vankilasta ja vaivaistalosta.”
Havis Amandan vastaanotossa on nähtävissä taide- ja patsaskiistojen klassinen kestoteema, joka näyttää jatkuvan sukupolvesta ja aiheesta toiseen, moraalin ja taiteen kaksintaistelu. Veistoksen vastaanottoa hallitsi viha ja rakkaus, mutta oli myös rakkautta sen vihaamiseen.
Toisin on tänään. Veistoksen merkityksenanto on liukunut ääripäästä toiseen. Havis Amanda on helsinkiläisen paikalliskulttuurin helmi ja kaupunkikuvan huomiopiste. Se on ollut karnevalistisen opiskelijakulttuurin kohde ja myös tämän päivän naisten suosikki.
Nyt nautimme siitä, että Havis Amanda on pisara eurooppalaisuutta arktisessa maisemassa. Kului vain sata vuotta siihen, että pronssiveistos nuoresta naisesta sai osakseen laajan hyväksymisen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti