Filosofian pilvi tiivistyy kielen pisaraan

Ki-Pong Rhee, Poikamies - kaksoiskeho, 2003.

Korealainen Ki-Bong Rhee istui kylpyammeessa lukemassa vaikeaselkoista kirjaa. Sattui niin, että kirja putosi veteen ja hän hämmästyi tilanteesta. Hän kertoi: “En turhautunut, vaan ravistin kättäni ja nauroin tilanteelle.”

Taiteilijan teos Poikamies – kaksoiskeho on osa Kiasman aasialaista nykytaidetta esittelevässä katsauksessa otsikolla Pilviin piirretty. Mukana on teoksia taiteilijoilta Kiinasta, Etelä-Koreasta ja Japanista.
 
Entä mitä vedessä leijuu? Kirja, jossa tulkitaan Ludwig Wittgensteinin kielifilosofiaa ja logiikkaa. Wittgenstein pohti: “Kokonainen filosofian pilvi tiivistyy kieliopin pisaraan.”

Caravaggio tuoksuu tuoreelta maalilta

Caravaggio, Pyhä Matteus ja enkeli, 1602. Tuhoutuneesta maalauksesta on säilynyt vain mustavalkoisia valokuvia.

Jokaisen kannattaisi joskus tutustua yhteen taideteokseen perusteellisesti. Antero Kahila ainakin on tutustunut. Hän teki Caravaggion tuhoutuneen maalauksen rekonstruktion.

Kahilan mukaan matkassa oli monta pulmaa, mutta vaikeimmaksi osoittautui värien mahdollisimman tarkka jäljittäminen. Ratkaisu löytyi 1900-luvun alussa tehdystä berliiniläisen taidemuseon katalogista, jossa teos oli kuvattu tarkkaan sanoin. Tällaisia taideteoksia sanallisesti kuvailevia katalogeja tehtiin ennen värikuvien yleistymistä.
 
Lähtökohtana oli suurelle lasinegatiiville tallennettu mustavalkoinen kuva alkuperäistä maalauksesta. Caravaggio on tutkittu taiteilija, joten oheistietoa oli saatavilla. Kahila teki Rooman taidemuseoissa maalaustutkielmia myös Caravaggion muista teoksista. Hän rakensi työtään varten myös kansainvälisen asiantuntijaverkoston.

Sinnikkään ja perusteellisen työn tuloksena on alkuperäisen maalauksen kokoinen ja varmasti sitä lähellä oleva elävä maalaus. Sinebrychoffin taidemuseon kellarissa kiinnittää huomiota yksi kummallinen asia: vasta valmistunut maalaus tuoksuu tuoreelle öljyvärille. Vain pellavaöljyn tuoksu erottaa Caravaggion ja Kahilan maalaukset.

Kehottaisin käymään katsomassa ja nuuhkaisemassa maalausta ennen 28. joulukuuta, niin kauan kuin se vielä Suomessa nähtävillä on. Arvelisin, että sitä odottaa kansainvälinen kiertue ja menestys maailman taidemuseoissa. Näyttelyssä on mahdollisuus tutustua tähän teokseen ja sen taustatyöhön, kuten myös Caravaggion tuotantoon perusteellisesti.

Ai niin, yksi ongelma tässä teoksessa on. Tekijänoikeuslain mukaan kyseessä ei ole teos, koska sillä ei ole alkuperäisyyttä. Se ei ylitä teoskynnystä, kuten on tapana sanoa. Tekijänoikeuslaki määrittelee teoksen, mutta ei toisaalta ja onneksi sitä, onko kyseessä taideteos vai ei.

Sanoipa laki mitä hyvänsä, kaikesta päätellen Kahilan maalaus on taideteos ja sen tekijä on taiteilija, molemmat parhaasta päästä.

• Sinebrychoffin taidemuseon sivu näyttelystä
• Ylen haastattelu
• Antero Kahilan verkkosivu

Kuntavaalit: Pyöräily pääkaupunkiseudulla

Keskityn polkupyöräilyyn pääkaupunkiseudulla. Onhan pääkaupunkiseudun pyörätieverkosto kyllä aivan tiheä, mutta se tarvitsee kipeästi yhtä asiaa, jatkuvuutta.
 
Vanhimpia kaupunginosia lukuun ottamatta meillä on itse asiassa jo aivan liikaa kevyen liikenteen väyliä ja pyöräteitä. Suunnittelussa pyörätiet huomioidaan erinomaisesti, mutta vain paikallisina ja liian lyhyinä kokonaisuuksina. Tämän takia pääkaupunkiseudun pyörätiet eivät vielä ole tarpeeksi varteenotettava liikkumisen vaihtoehto autoilulle.

On rakennettava vähemmän pyöräteitä ja määriteltävä selvemmin, mitkä ovat niin sanottuja runkoreittejä tai pääväyliä, jotka kulkevat kaupunginosista ja kaupungeista toisiin. Polkupyörällä pitää pystyä siirtymään nopeasti, ilman turhia mutkia kaupunginosien ja kaupunkirajojen yli.

Pyöräilyn runkoverkkoa pitää kehittää koko pääkaupunkiseudun yhteistyönä. Suunnitteluun pitää löytyä sellainen auktoriteetti, joka määrää pääpyörätiet selvästi erottuviksi, mutkattomiksi runkoväyliksi. Pyöräteiden runkoverkolle on saatava myös paras pintojen laatu ja kunnossapito. Sivuteiden laadusta ja kunnosta voi tinkiä.

Pyöräilijät joutuvat aina toimimaan liikenteessä pääasiassa jalankulkijoiden ja autoilijoiden seassa. Liikennesuunnittelussa yritykset eristää pyöräliikenne täysin autoista tai jalankulkijoista ovat osoittautuneet utopistisiksi ja epäonnistuneet. Näkisin ratkaisuna pyöräliikenteen pääteiden eristämisen, mutta sivuväylien integroimisen muun liikenteen kanssa.

Polkupyörä on liikenneväline siinä missä autokin ja sellaisilla kaduilla, joilla pyöräteitä ei ole, pyöräilijöiden pitää ajaa rohkeasti kaduilla autojen joukossa. Pyöräilijöiden pitää kunnioittaa muuta liikennettä, jalankulkijoita ja autoja, mutta myös autoilijoiden on opittava ajamaan liikenteen seassa ajavien pyöräilijöiden kanssa. Pyöräily on liikennemuoto, jossa liikennesääntöjä pitää osata noudattaa joustavasti. Sokea sääntöjen noudattaminen tuottaa usein vaaratilanteita.

En kannata kypäräpakkoa, koska polkupyöräilyn on oltava mahdollisimman helppoa. Rauhalliseen ja turvalliseen pyöräilyyn tulee kasvattaa lapsesta asti. Jos pyöräilee lapsena, pärjää paremmin aikuisena muussakin liikenteessä.

Valtio voisi tukea pyöräilyä siten, että vakituisesti pyöräilevä saisi verohelpotuksia polkupyörän ja siihen liittyvien varusteiden ja vaatteiden hankinnasta, kuten Englannissa.
 
Mannerheimintien pään, Bulevardin ja Espan pyörätiet ovat ahtaan ja pienen Helsingin keskusta-alueen henkireikiä pyöräilijälle. Keskustan pyöräteitä pitää rakentaa lisää ja myös ylläpitää. Katutyöt ja muu rakentaminen häiritsevät usein pyörällä liikkumista, joten myös rakentamisen suunnittelussa pitää pyörätiet huomioida.

On ollut mukavaa nähdä pyöräilijöiden lisääntyminen viime vuosina myös pääkaupunkiseudulla. Positiivista on ollut se, että myös työmatka- ja kaupunginosien välinen pyöräily näyttää lisääntyvän, ei vain sunnuntai- ja harrastuspyöräily. Myös talvipyöräily näyttää lisääntyneen. Pyörä on alle kymmenen kilometrin matkoilla paras kulkuväline, kun vaan kaupunki saisi aikaan enemmän jatkuvuutta Helsingin seudun pyöräilyyn.

Kim Levin: Reittejä ja merkintöjä

Nuoret kriitikot: "Katso, katso uudestaan ja katso koko ajan"

”On vain yksi ohje: katso, katso uudestaan ja katso koko ajan. Ja jos et tykkää katsomisesta, älä kirjoita taiteesta.” Taidekriitikko Adrian Searle antoi tämän ohjeen kesällä The Guardianin ”Nuoret kriitikot” kilpailun osallistujille.

Televisiokriitikko Nancy Banks-Smithin ohje oli: ”Jokainen osaa kirjoittaa TV-kritiikkiä kuukauden ajan. Sen jälkeen tarvitaan kestävyyttä.”

Olen silloin tällöin antanut ilmaisia vinkkejä ja vihjeitä Kulttuurinavigaattorissa. Oli mukava lukea Kansallisoopperan esityksen lähetyksestä Rovaniemelle, joka toteutettiin juuri niin kuin toivoin blogissani Oopperan mediashow. Esitin myös Pohjoisen taidepalkintoa , mutta kukaan ei ole vielä tarttunut haasteeseen, ainakaan en ole sellaisesta kuullut.

Tarjoan nyt käytettäväksi idean kilpailuaiheesta "Nuoret kriitikot". Tai oikeastaan välitän sen Guardianin tämänpäiväisestä Melissa Denesin jutusta , jossa palkintojen saajat julkistetaan. Kilpailussa on kahdeksan kategoriaa: televisio, teatteri, elokuva, kuvataide, pop, klassinen, arkkitehtuuri ja tanssi. Kilpailu on tarkoitettu alle 18-vuotiaille ja jokainen kategoria jaetaan alle 14-vuotiaiden ja 14-18-vuotiaiden sarjoihin.Jonkun uuden tai vastikään (poikkeuksena arkkitehtuuri) julkaistun teoksen arvostelusta, jossa on korkeintaan 350 sanaa, saavat voittajat palkinnoksi 25 punnan arvoisen lahjashekin The Guardianin kirjakauppaan. Ällistyin palkintojen pienuudesta, kunnes hoksasin, että oikeatkin kriitikotkin ällistelevät vastaavaa, palkkioidensa pienuuksia.

Kehottaisin vapaasti käyttämään idean "Nuoret kriitikot"-kilpailusta. Sanomalehdet voisivat olla aktiivisia asiassa, tai Suomen sanomalehtien liitto, Suomen arvostelijain liitto SARV voisi olla aloitteellinen tässä, vai toimittaisiinko yhdessä opettajien ja koulujen kanssa? Pyydetään Johanna Korhosta projektin johtajaksi, ellei Kaleva ehdi napata häntä päätoimittajakseen ennen sitä.

Mieskuva: Kukapa ei dandya tunnistaisi?

Vilho Lampi, Omakuva, 1932.

Tämän aamun Hesarissa on mainio Marja-Terttu Kivirinnan essee Vilho Lammesta. Kaiken nähnyt kulttuuritoimittaja herkistyi tämän kuvan edessä, mutta ei herkisty enää. (Marja-Terttu Kivirinta, Alussa oli Vilho Lampi, Helsingin Sanomat, kulttuuri 11.10.2008) Kirjoittaja pohtii, kuinka maalaus on puhutellut häntä joskus, elämän murrosvaiheissa. "Enää en voi eläytyä miehen rehvakkaan uhmaan, mutta yhä olen vaikuttunut Omakuvan henkevyydestä ja voimasta."

Vilho Lampi esiintyy kuvassa luultavasti Pariisista ostamassaan huivissa. Katsoja jää miettimään, miksi Ville kietaisi sen omaan kaulaansa, mutta ei sen kaulaan, jolle pariisilaishuivit tavallisesti ostettiin.

Kuva on mieskuva tyyliin ”uomo mondiale” eli maailman mies, maailman nähnyt ja kokenut. ”Pitäisi joko olla taideteos tai pitää yllään taideteosta”, sanoi Oscar Wilde.

Ryhtymättä luennoimaan dandyn historiasta, totean idean syntyneen 1700-luvun lopulla Ranskan vallankumouksen seurauksena. Dandyismi syntyi, kun "kultainen nuoriso" halusi poliittisena lausuntonaan pukeutua artistokraattiseen tyyliin erottuakseen "sans-culotteista".

Pariisilaidandyja 1830-luvulla.

Joachim Muratin muotokuva Napolin kuninkaasta, jota kutsuttiin "dandykuninkaaksi" moitteettoman pukeutumisensa takia.

Charles Baudelaire: "Dandyn on pyrittävä jatkuvasti ylevään; hänen täytyy elää ja nukkua peilin edessä."

Oscar Wilde

Thomas Hart Benton ja Jackson Pollock omina dandykausinaan. (Kuva kirjasta Steven Naifeh and Gregory White Smith, Jackson Pollock, An American Saga, Barrie & Jenkins, London 1989.)

Ole Kandelin, Omakuva, 1937.

Entä dandy tänään? Dandystä on tullut populaarikulttuurin tavallinen mieskuva.
 

David Bowie 1987.

Miehen on oltava tarkka kuvastaan. Dandy yhdistetään usein homoseksualismiin, jolla on, tai jolla tavallisesti arvellaan olevan tarkka pukeutumis- ja käyttäytymiskoodi. Metroseksuaali lienee aikamme synonyymi Baudelairen peilin edessä elävälle ja nukkuvalle dandylle.

Liminkalainen metroseksuaali Vilho Lampi oli rohkea, mutta tänään minun olisi mietittävä kaksi kertaa, voisinko kietaista pariisilaishuivin kaulalleni.

Tai ehkä Vilho Lammen Omakuvan (1932) hahmo oli peräisin ranskalaisen Jean Grémillonin elokuvasta Maldone (1928), jonka hän saattoi nähdä Pariisissa. Tässä tanssiaiskohtaus ja still-kuva elokuvasta. Silloin Vilho Lampi olisi ollut kai retroseksuaali tai jotain sellaista.

Walt Disney: Kuva syntyy kuvasta

Henri Rousseau, Trooppinen metsä ja apinoita, 1910.

Elokuussa tuli Ylen Teema-kanavalta erinomainen ohjelma nimeltään "Olipa kerran…. Walt Disney". Ranskalaisen Samuel Douxin vuonna 2006 valmistunut dokumentti kertoo hauskasti ja innostuneesti, mistä Walt Disneyn sarjakuvien ja animaatioelokuvien hahmot, miljööt ja ideat ovat peräisin.

Vastaus kuuluu: Euroopasta.

Taidehistoria kiehtoi Disneytä, joka hankki kokonaisen kirjastollisen taidekirjoja animaatiostudioidensa käyttöön Euroopan matkoillaan. Näin tulivat C.D. Friedrich, Gustave Doré, Honoré Daumier, Grandville, Moritz von Schwind, Wilhelm Busch ja monet muut Disneyn romanttiseen maailmaan.

Brita Sachs kertoo Frankfurter Allgemeine Zeitungissa Pariisin Grand Palaisin laatimasta näyttelystä, joka kertoo samasta aiheesta. Montrealissa esitetty näyttely on Saksassa muunnellussa muodossa, jossa painottuu tietysti saksalaisen romantiikan vaikutukset Disneyn tuotantoon. Muun muassa Caspar David Friedrichin nostalginen maailma ja dramaattiset maisemat tarjosivat Disneyn kuvalaboratoriossa ihastusten maailmojen ja ihmemaiden lähteitä.

Näyttely nimeltä "Walt Disneyn ihmeellinen maailma ja sen juuret eurooppalaisessa taiteessa" nähdään Münchenin Hypo-Kunsthallessa 25. tammikuuta 2009 asti. Se avataan 25. helmikuuta Helsingin kaupungin taidemuseossa. Näyttelyn katalogi maksaa Saksan näyttelyssä 25 €.

FAZ-netin kuvasarja näyttelystä

Hypo-taidehallin sivut näyttelystä

Caspar David Friedrich, Mies ja nainen katsovat kuuta, 1830-35.