Aukusti Uotila, Nuotanvetoa Korsikan rannikolla, 1886.
Potkittuaan pois viimeisenkin kuvataiteesta jotain tietävän toimittajan, josta kerroin aikaisemmin, Yleisradio ilmoittaa myyvänsä taidekokoelmissaan olevan Aukusti Uotilan maalauksen Nuotanvetoa Korsikan rannikolla vuodelta 1886. Teos on myytävänä Hagelstamin huutokaupassa joulukuussa.
Teoksen lähtöhinta on 80 000 euroa. Radion kulttuuriuutisten mukaan Yle käyttää myyntirahat kulttuuriin. Asia- ja kulttuuriohjelmistoalueen johtaja Olli-Pekka Heinosen (kok) mukaan YLE luopuu maalauksesta, koska kuvataiteen omistaminen ei kuulu yhtiön perustehtäviin. Heinonen perustelee myyntiä myös sillä, että Yleisradiossa ei ole paikkaa, jossa saisi taideteoksen ja yleisön kohtaamaan toisensa. Heinosen mielestä teos on melko iso ja vaatii ympäristön, jossa se taideteoksena toimii.
Toivottavasti yhtiö käyttää rahat kymmenien ja taas kymmenien musiikkitoimittajiensa palkkaamiseen. Uusi musiikkitalo ja Radion sinfoniaorkesteri tarvitsevat varmasti pientä vetoapua maalaustaiteelta. Niiden omistaminenhan kuuluu yhtiön perustehtäviin ja niille kyllä löytyy paikka yhtiössä.
Yleisradiolain mukaan sen tehtävänä on tuoda ”täyden palvelun televisio- ja radio-ohjelmisto” ja julkisen palvelun ohjelmatoiminnan tulee muun muassa tuottaa, luoda ja kehittää kotimaista kulttuuria, taidetta ja virikkeellistä viihdettä.
”Tällä hetkellä eletään transistoreiden ja virtaavien ainesten aikaa. Ainoa kulttuurimme on hiilivetykulttuuria - se on kulttuurimolekyylien jatkuvaa hienostumista ja murskaantumista, niiden rikkoutumista. Se merkitsee myös kulttuurimolekyylien kombinoitumista uudelleen synteettisiksi tuotteiksi. ...Tähän seikkaan liittyy ulkokuoren todellinen kauneus ja sisätilojen tuhoutuminen. ’Kulttuurin tuottamisen’ ideologia on joka tapauksessa antiteettisessa suhteessa itse kulttuuriin samalla tavalla kuin näkyvyys ja monitarkoituksellisuus ovat siihen antiteettisessa suhteessa. Mielestäni kulttuuri on salaperäisyyden, viettelemisen ja vihkiytymisen sekä symbolisen vaihdon pitkälle ritualisoitunutta ja rajoittunutta aluetta.”
Näin saarnasi Jean Baudrillard (1929-2007). Hän puhui imploosiosta, kokoonpainumisesta, jonka voisi kai kääntää myös sanalla inflaatio, merkityksen tyhjeneminen. Filosofin tarkastelun kohteena oli silloin uusi Pariisin Beauborg-kulttuurikeskus, mutta artikkelia lukiessani tunsin kiusausta korvata Pompidu-keskuksenakin tunnetun rakennuksen sanoilla Kiasma, Kampin ostoshelvetti, Musiikkitalo (vasta rakenteilla), Sanomatalo, Eduskunnan lisärakennus...you name it! Nämä tekstit ovat Taide-lehdessä vuonna 1983 julkaistusta artikkelista Beauborg-efekti. (Taide 3/1983, käännös Hannu Sivenius)
Sitten Baudrillard tarttui vuoteen 1968, tosin turvallisen etäisyyden takaa noin kymmenen vuotta myöhemmin. Hänen mukaansa vuoden 1968:
”Seuraus oli vallan kokoonpainuminen lyhyen ajallisen viiveen kuluttua, mutta liikkeelle lähdettyään se on jatkunut koko ajan. Sama prosessi jatkuu maanalaisena: sosiaalinen struktuuri, instituutiot ja valta painuvat kasaan. Mikään vallankumouksellinen hieno dynamiikka ei toteudu, vaan itse vallankumouksellinen idea on painunut kasaan ja tällä on merkittävämpiä seurauksia kuin itse vallankumouksella.”
”Varmaa on, että vuodesta 1968 lähtien ja vuoden 1968 ansiosta sosiaalisen alue laajenee autiomaan tavoin - osallistuminen, hallinto ja laajennettu itsehallinto yleistyvät - mutta samalla se uhkaa painua kasaan yhä useammasta kohdasta ja kääntyä itseään vastaan. Historiallisen järjen valossa hitaasti lähestyvä maanjäristys käy ymmärrettäväksi.”
Aamun ajattelun aihetta antoi Guardianissa kuvallinen raportti Leedsin kaupungista Englannissa otsikolla ”How to be a happy architect”. Irena Bauman, otsikon mukaisen kirjan kirjoittaja esittää kuvasarjan Leedsistä.
Esimerkiksi Leedsin, kuten muidenkin kaupunkien markkinointiin liittyvät kuvat ovat kaupungin virallisen julkaisuaineiston enemmistö. Niiden välittämä kuva on tavallisesti epärealistinen ja ne esittävät vain murto-osan kaupungin elämän todellisuudesta.
Keskikaupungin liikkeiden palveluiden moninaisuus ja kaupungin varautumattomuus ilmastonmuutokseen eli tulviin kiinnittää Irena Baumanin huomion. Hän kertoo myös julkisen taiteen merkityksettömyydestä ja heikosta tasosta. Positiivisena Bauman näkee asukasyhteisöjen toiminnan.
The Guardianin julkaisema kuvasarja tässä.
Lisään tähän vielä linkin The New York Timesin arkkitehtuurikriitikko Nicolai Ourousoffin kritiikkiin Renzo Pianon suunnittelemasta Los Angelesin Broad nykytaiteen museosta otsikolla A Clash of Aesthetic Styles. Itse museo avattiin helmikuussa, mutta NYT uutisoikin miljonääri ja hyväntekijä Eli Broadin uuden museon rakentamisesta. Uutista voi luonnehtia dramaattiseksi, koska talouslaman edetessä kaikki museot ja instituutiot ovat alkaneet valitella rahoitusongelmistaan. Esimerkiksi Mr. Broad kertoi aikaisemmin, että hänen säätiöidensä arvo on laskenut 18 prosenttia markkinasotkuissa.
Lifen kuvat verkkoon
Aamun Guardian uutisoi myös Life-aikakauslehden kuvien siirtämisestä verkkoon. Eilen siirrettiin verkkoon jokaisen nähtäväksi eräs maailman suurimmista valokuvakokoelmista, joka ulottuu 1880-luvulta 1900-luvun tärkeimpiin hetkiin.
Eilen verkkoon meni noin 20 prosenttia kokoelmasta, jonka määrä tule olemaan noin 10 miljoonaa kuvaa. 97 prosenttia kuvista on aikaisemmin julkaisemattomia. Life perustettiin vuonna 1883, mutta sen kuva-arkistoissa on kuvia 1750-luvulta alkaen.
Lifehän on jo kuollut lehti, jonka kuva-arkistoa välittää Google.
Guardianin asiaa koskeva uutinen.
Louise Hellmanin näkemys uudesta presidentin toimistosta.
Uuden yritysjohtajan vaihdoksen huomaa tavallisesti siitä, että yhtiön logo muuttuu, kun muutosta pitää saada yritykseen vaikka kirveellä veistämällä.
Barack Obama on ilmoittanut erääksi ensimmäisistä toimenpiteistään Valkoisen talon ovaalinmuotoisen presidentin toimiston uudelleen sisustamisen. Hyvä idea, onhan huone varsinainen maailmanpolitiikan hot spot.
The Guardian ehti edelle ja pyysi arkkitehteja ja suunnittelijoita käymään hommaan käsiksi. Tulokset ovat asiallisia ja hauskojakin.
Tässä kuvasarja suunnitelmista.
Ja aihetta koskeva artikkeli.
Laura Barton kertoo The Guardianissa julisteesta, jossa Barack Obama esiintyy sanan ”HOPE” yläpuolella. Sen teki katutaiteilijaksi tittelöity Shepard Fairey ja vaikka juliste ei ollutkaan Obaman vaalimainoskampanjan oma komissio, siitä tuli menestys. Kuva on ollut esillä ympäri Amerikkaa ja keskiviikkona 5.11.2008 se oli esillä Obaman Chicagon voitontilaisuudessa.
Kuvan originaaleja myytiin viime viikolla tuhansilla dollareilla ja siitä on tehty ties minkälaisia väännöksiä. Bartonin mukaan kuvan vahvuus on sen yksinkertaisuudessa ja sille veikataan samanlaista menestystä kuin Che Guevaran kuvalle T-paidoissa, kahvikupeissa ja opiskelijaboksien julisteissa.
Julisteen tekijää, tavallisesti vain sukunimeään käyttävää Fairey’ta pidetään eräänä vaikutusvaltaisimmista katutaiteilijoista. Kuvittamista Rhode Island School of Designissa opiskelleen taiteilijan yhtiö ei tuota vain poliittisia taideteoksia, vaan myös levynkansia, elokuvajulisteita ja tekstiilejä.
Kaikkialle maailmaan levinneen kuvan tekijä sanoo CBC Newsin haastattelussa että ei osannut ennustaa että kuva lähtisi liikkelle niin vahvasti. Mutta ”…jos haluaa muuttaa sen, mitä ympärillä tapahtuu, pitää haluta osallistua.”
Obaman voiton euforisen humalan haihtuessa voi Guardianin sivulta katsella myös muutamia niistä väännöksistä, joihin ”Hope” on innostanut.
Veli-Pekka Mikkosen maalaus Aamu (1976) Helsingin kaupungin taidemuseon näyttelyssä Tennispalatsissa 16.11. 2008 asti.
Marxilais-leniniläisen filosofian mukaan yhteiskunnan ”ylärakenne” on suhteellisen itsenäinen ”perusrakenteesta”. Ylärakenne ja perusrakenne ovat ”dialektisessa” suhteessa keskenään.
Näin kerrottiin vihkoissa ja kirjoissa, joita luettiin innokkaasti 1970-luvulla ja vielä innokkaammin asiasta keskusteltiin opintopiireissä. Doktriinin mukaan yhteiskunnan ”perusrakennetta”, joka oli tuotantovälineitä, talouselämää, kapitalisteja, tehtaita, koneita ja lasipulloistaan maitoa juovia duunareita pidettiin vähän erillään kulttuurista ja taiteesta, maininnousutakkisista taideopiskelijoista, loden-takkisista puoluevirkailijoista ja nahkalakkisista tutkijoista. Heille oli varattu tuo siunattu paikka ”ylärakenteessa”. Ylärakenteen kansalaiset olivat köyhiä duunareihin verrattuna, koska perusrakenne oli kuitenkin se tärkeä, oleellinen, ja ratkaiseva asia maailmassa. Perusrakenne oli leipää, ylärakenne persiljaa.
Entä dialektiikka? Se tarkoitti, että asiat olivat epäsuorassa, suhteellisessa tai ylipäätään vain epäselvässä, ratkaisemattomassa suhteessa keskenään. Nuorina taideopiskelijoina naureskelimme joskus ”dialektiikalle”, jota siroteltiin keskustelujen lomaan. Dialektiikka oli melkein mitä vaan. Nykyiset opiskelijat varmaankin naureskelevat samalla tavalla sanalle ”diskurssi”. Jotkut sanat tulevat ja menevät, syynä on tavallisesti se, että ne kokevat inflaation, ne haihtuvat ilmaan sanojen markkinapaikalta.
Tällaisella ajattelun arsenaalilla koulutettiin 1970-luvun taideopiskelijoita. Se ei ollut mitään muuta kuin länsimaista, eurooppalaista ja nykyisin muodissa olevaa arvorelativismia ja pluralismia. Kun taiteeseen liittyvien arvojen suhteellisuus ja kulttuurin moninaisuus olivat porvarillisen ja vastustettavan katsomusmaailman ilmiö, sama asia piti selittää ajan omalla koodikielellä.
Arvorelativismi ja moninaisuus olivat tuttuja asioita, kun niitä myöhemmin alettiin toitottamaan toitottamasta päästyäänkin. Olimme kyllästyneitä 1970-luvulla muodissa olleeseen kansallisromantiikkaan ja valtiomonopolistiseen konstruktivismiin. Kokoomuslaisuus oli 1970-luvulla korkeaa, aitoa konservatiivisuutta, jossa kommunisteja vihattiin niska punaisena. Myös nykyisin yleistynyt vasemmistokonservatiivisuus syntyi 1970-luvulla.
Aloin inhota realismia, koska käsitteellä on niin paljon merkityksiä, että myöhemmin jossain vaiheessa hylkäsin koko sanan liian moniselitteisenä. Huomasin, kuinka johtavat poliitikot, ajattelijat ja toimittajat käyttivät realismi-sanaa taitavan manipulaation välineenä. Sosialistinen realismi oli vähän niin kuin myöhemmin postmodernismi, se sai aikaan paljon puhetta, mutta ei juuri mitään taidetta.Innokkaimmatkin taistolaisopiskelijat 1970-luvun lopulla alkoivat kuiskia Suomen taiteen vuosinäyttelyn jälkeen, että miksi aina tätä samaa realismia? Toiset olivat käyneet aupaireina, toiset interreilaajina Euroopassa.
Tiesimme, että taide saattoi olla jotain muutakin kuin kehystettyjä tauluja, akvarelleja ja etsauksia. Neuvostoliiton matkoilla tuli vaihdetuksi muutakin kuin akvarellipapereja, laadukkaita akvarellipaletteja ja englantilaisia siveltimiä. Vastoin kaikkia matkustussääntöjä vietimme leningradilaisessa opiskelija-asunnossa yön taideopiskelijoiden kanssa. Kumpikaan osapuoli ei puhunut toistensa kieliä, mutta kiihkeä keskustelu jatkui aamuun asti. Mukana oli nuori taideopiskelija, jolla oli hassu nimi, Afrika.
He kertoivat vitsejä taiteilijoista, jotka toimivat talojen pannuhuoneissa lämmittäjinä. Me nauroimme, mutta emme ymmärtäneet, mistä siinä oli kysymys. Olimme suomalaisia, joilla oli hyvin, hyvin siniset silmät.Tervehdimme ilolla punkkareita, PeteQ-teatteria, Koijärvi-liikettä ja uusekspressionismia. Jäykän, operationaalisen ja rakenteita painottavan estetiikan sijasta muotiin tuli ilmaisun välittömyys, spontaanisuus ja fyysisyyttä. Jukka Mäkelän maalaukset ja Jouko Turkan teatteri-ilmaisu ovat saman ajan lapsia. Kulttuuritoimintalaki oli kamalan tärkeää, mutta sori vaan, John Maynard Keynes oli out, Milton Friedman in. Valtion kyky hoitaa kulttuurin asioita koettiin rajalliseksi, sponsorointi oli sana, joka oli kaikkien huulilla. Sitten kaikki perustivat yrityksiä - puheissaan. Tähän tilanteeseen Ars 83 oli mannaa taivaalta.
*) Harry Forsblomin runokirjan otsikko, 1973.
