Tässä parin viime päivien kulttuurin pääotsikoita HS.fi -verkkojulkaisusta, joka sisältää pääasiassa aiheita musiikista ja peleistä.
Olen taas tänä kesänä harrastanut
mielipuuhaani, kulttuuriosastojen vertailevaa lukemista. Tuomioni on
ankara: suomalaisten sanomalehtien kulttuuriosastot ovat menettäneet
kosketuksen taide-elämään.
Jo kulttuuri-sanaa monet lehdet
karttavat. Esimerkiksi Kaleva yrittää saada kulttuuriaan
seksikkäämmäksi piilottamalla eufemistisen otsikon ”K2”
kulttuuriosaston ja muun lehden väliin.
Olen murehtinut juuri Kalevan
kulttuuriosaston tason laskua, olinhan viitisentoista vuotta lehden
avustajana. Nykyinen Kalevan kulttuuriosasto on valju varjo vain
sitten taitavan, monipuolisen ja karismaattisen päällikkönsä
Kaisu Mikkolan ajoista.
Suomalaisen kulttuurijournalismin
paradigman muutosta voisi luonnehtia sanalla tuotantonäkökulma.
Tämä näkökulman muutos kulttuurijournalismissa on yhtä näkyvä
kuin 1970-luvulla politiikka ja puoluepolitiikka, joka oli silloin
omnipotentti, kaikenkattava ja silloista journalismin kärkeä
luonnehtiva aihe myös kulttuurin aloilla. Ero on ehkä siinä, että
politiikka herätti 1970-luvulla joskus kiivaitakin debatteja, mutta
nykyinen kesätapahtumien yleisömäärien uutisointiin syventyvä
kulttuurijournalismi ei kiinnosta ketään.
Tänään kirjoitetaan uutisia ja
raportoidaan mediassa kiihkeästi kulttuurin skandaaleista, blockbustereista,
taiteen supertähdistä, tuottajan ja kuraattorin näkökulmista sekä
ennätysmyynneistä. Lukijan kuvitellaan olevan kuin tuotantoyhtiön osakkeenomistaja, joka seuraa yhtiön
kulttuurituotteiden menestystä.
Nykyinen suomalainen
kulttuurijournalismi on vieraantunut taiteen arjesta. Taide-elämän
hiki, veri ja kyyneleet eivät näy, tunnu eivätkä haise
kulttuurijournalismin glamourin, viihteen ja kaupallisuuden
maustamassa julkisuudessa. Kriitikot reagoivat valittuihin
yksittäisiin taidetapahtumiin kuin Pavlovin koirat jauhelihaansa,
mutta kokonaisuuksista, linjauksista tai kulttuuripolitiikasta
puhutaan vain kuiskaten.
Miksi tämä paradigmaattinen muutos tapahtui suomalaisessa kulttuurin seurannassa? Siksi, että
medioista itsestään, niin pienistä paikallislehdistä,
radioasemista kuin suuremmista julkaisuistakin aina Helsingin Sanomia
ja Yleisradiota myöten tuli yhä enemmän osia kulttuurin
tuotantoketjuissa.
Tuotanto on kaikki kaikessa, jopa
toimittajat ovat nykyisin tuottajia. Sisällöntuotannon mantraa on
toistettu jo yli kymmenen vuotta, tuota ajatusta digitaalisen median
organisoinnista. Ongelma on, että sisällöntuotannon ideaa on
sovellettu mekaanisesti kaikille kulttuurinaloille ja se näkyy
köyhtyneenä kulttuurijournalismina. Kulttuurijournalismi alkaa olla
tuotantoketjujen kahleissa. Aikoinaan radikaalin, mutta nyt vanhentuvan ja usein mekaanisesti toteutetun sisällöntuotannon sijaan vapaalle ja itsenäiselle
kulttuurijournalismille alkaa olla tilausta.
Politiikan seurannassa on kehitys
kulkenut päinvastaiseen suuntaan kuin kulttuurissa: aikaisemmin
sanomalehdet olivat usein politiikan subjekteja, nyt ne pyrkivät
riippumattomuuteen, kommentoimaan ja raportoimaan politiikasta.
Eurooppalaisten sanomalehtien tavoin suomalainenkin sanomalehdistö
siirtyi vähitellen politiikan suhteen puolueettomaksi. Aikaisemmin
sanomalehdissä kulttuuri oli objekti, jota kommentointiin,
kritisoitiin ja tarkasteltiin etäältä. Nyt media on kulttuurin
subjekti ja politiikasta on tullut objekti.
Entä mihin katosi valtakunnallisuuden
käsite kulttuurista ja kulttuurijournalismista? Kulttuurin suhteen
Suomi jakautuu yhä voimakkaammin osa-alueisiin, olipa kyse Hesarin
kulttuuriosaston pääkaupunkiseudun kulttuuriseurannasta tai Kalevan
traditionaallisesta, pohjoissuomalaisesta regionalismista.
En kaipaa takaisin kansallisvaltion
yhtenäiskulttuurin kadotettuja aikoja, mutta varsin vähän meillä
on keskusteltu siitä, että ainakaan kulttuurin suhteen ei ole enää
olemassakaan Suomi-nimistä kokonaisuutta, tai sellainen on vain
käsitteellinen tai potentiaalinen arvo.
Ehdotuksiani kulttuuriosastojen
parantamiseksi:
- Brändätkää lehtenne kulttuurilla. Kulttuuri ja taide ovat kautta aikojen olleet merkkejä laadusta ja tasosta. Uutiset ja mainokset pitävät maailman pystyssä, mutta kulttuuri on se osa lehteä, joka sitä pyörittää. Ilman kulttuuria asiat eivät kerta kaikkiaan mene eteenpäin.
- Kouluttakaa vakituiset toimittajanne tuottajiksi, jotka organisoivat lehden toimittamista. Käyttäkää useita kriitikoita, asiantuntijoita ja graafikoita ja maksakaa heille hyvin. Kulttuuri on lajiurheilua, joten huomioikaa kaikki lajit.
- Tehkää pitkiä sopimuksia, sillä jatkuvuus on sanomalehden suurin voimavara. Erään historioitsijan arvion mukaan ensimmäinen suuri taidekriitikko, ranskalainen Denis Diderot ei ollut kauhean hyvä kirjoittaja, mutta hänen maineensa kriitikkona perustuu siihen, että hän kirjoitti säännöllisesti yli 30 vuoden ajan.
- Kehittäkää ilmaisjakelua eli verkkoversiota. Suomen sanomalehtien verkkoversiot elävät nyt pysähtyneisyyden aikaa, vaikka verkkojournalismissa on valtavia kehitysmahdollisuuksia. Ottakaa malli maailman laatulehdistä. Sanomalehtien tulevaisuus on verkoissa ja se joka ei tänään pärjää verkkolehtenä, ei pärjää huomenna minkäänlaisena lehtenä.
- Kulttuuriosastoissanne pitää tuoksua ja maistua taide-elämän hiki, veri ja kyyneleet. Siitä lukijanne tykkäävät ja ilman niitä on turha julkaista kulttuurista yhtään mitään.
