Viimeisellä oksalla

Saara Ekströmin suurehkossa ja väljähkössä näyttelyssä Kiasmassa on monta aihetta ja lähtökohtaa. Tuntuu, kuin koko näyttely istuisi viimeisellä oksalla. 

Ekström käyttää syvää introspektiota eli itsetarkkailua videoteoksissaan No Body, tai miehen introspektion kuvitelmaa videoinstallaatiossa Man Before a Mirror.

Lintuhäkki-installaatiossa The Last Branch linnut sirkuttavat iloisesti ja teoksen teksteissä muistutetaan topeliaanisella hartaudella siitä, että linnut ovat henkilökunnan hyvässä hoidossa.

Valokuvissaan Ekström tutkii luonnon muotoja, kuten kukkia, kiteitä ja vihanneksia. Wikipedian artikkelin mukaan biomorfismi taiteessa kiinnittää huomion luonnon elämän voimaan käyttäen orgaanisia muotoja hahmottomien ja lievästi pallomaisten biologisten muotojen vihjeinä. Biomorfisuudella on yhteyksiä surrealismiin ja art nouveauhun.

Tate:n taidesanakirjan mukaan, vaikka biomorfiset muodot ovat  abstrakteja, ne kuitenkin “viittaavat tai kutsuvat esiin eläviä muotoja.” Artikkelissa mainitaan Joan Miró, Jean Arp, Henry Moore ja Barbara Hepworth esimerkkeinä taiteilijoista, jotka käyttävät biomorfista muotoa.

Nykyisin taiteen biomorfisuudessa tarkastellaan myös valmistettuja, suunniteltuja ja muotoiltuja esineitä, jotka näyttävät luonnon muodoilta, tai joiden vähäiset luontoa muistuttavat piirteet saattavat muistuttaa meille luonnosta. Jossakin Saara Ekströmin valokuvissa tarkastellaan juuri muotoiltuja esineistä biomorfisesta näkökulmasta tai kontrastina niille. Voisiko tällaista lähestymistapaa kutsua sitten kulturoformiseksi? 

Saara Ekström, Excess and Ascesis (sponge), 2010.